100 päivää jäljellä, tässäkö se sitten oli?

En saanut lähipiirissäni kovin paljoa ymmärrystä ”mitä jos” -ajatusleikille, jonka kysymys kuuluu: ”Mitä tekisit jos saisit tietää olevasi sairas ja sinulla olisi n. 100 päivää aikaa elää?” Isäni kuoli ollessani 7-vuotias ja se on kieltämättä varmasti vaikuttanut lievästi morbidiin ajatusmaailmaani. Tosiasia siitä, että ihminen kuolee iskostui aika aikaisessa vaiheessa päähäni. Siitä syystä erilaiset kuvitelmat, ”mitä jos” -mietteet ja hysteerinen pelko siitä, että joku läheinen kuolee lento-onnettomuudessa, auto-onnettomuudessa tai ylipäänsä yllättäen ja ajatuskulut ”mitä sitten” ovat olleet aina arkeani. Tällä kertaa innoittajana oli kuitenkin Fausto Brizzin kirja 100 onnen päivää (suom. Lotta Toivanen).

Mitä siis tekisit? Täyttäisitkö jonkun unelmasi? Täyttäisitkö jonkun toisen ihmisen unelman? Irtisanoutuisitko töistäsi? Viettäisitkö ajan kavereiden tai perheen kanssa vai yksin? Lähestyisitkö vihamiehiäsi sovinnon eleellä? Mitä sanoisit? Lähestyisitkö rakkaitasi tai ystäviäsi viimeisillä sanoillasi? Mitä sanoisit? Vai eläisitkö kuten siihenkin asti? Miksi?

Ja vielä, oletko toteuttanut lapsuuden unelmasi?

Tällaisia kysymyksiä kirjaa lukiessa tuli mieleen. Oikeastaan kiinnostavimmaksi loppujen lopuksi itselleni tuli tuo viimeinen: Olenko toteuttanut lapsuuden unelmani ja miksi se olisi tärkeää? Kirjassa Lucio, joka siis on kuoleman sairas, pohtii, että elämä ei ole ollut hyvä jos ei ole toteuttanut lapsuuden unelmaa. Että jossain vaiheessa aikuistuessa unelma rupeaa tuntumaan lapselliselta ja ”oikea” työ tärkeämmältä. Laskut pitää maksaa ja muitakin velvoitteita on. Vaikeaa olisi tässä tilanteessa ryhtyä sirkustaiteilijaksi. Matkustaakin pitäisi, miten lapsetkin sellaisessa sitten eläisivät? Parempi pysyä täällä rivitalokaksiossa ja käydä toimistotöissä. Realismi on astunut idealismin sijaan elämään.

Oma lapsuuden unelmani oli omistaa oma kukkakauppa. Toteuttamatta. Vielä.

Mitä sitten tekisin sillä sadalla päivälläni. Todennäköisesti suunnittelisin täydellistä päivää kunnes aika olisi lopussa… Hyvin todennäköisesti eläisin itse asiassa aika tavalla samalla tavalla kuin nyt. Kenties jonkun matkan tekisin läheisteni kanssa. Kävisin töissä koska pidän työstäni ja ihmiset siellä ovat minulle tärkeitä. En ehkä haluaisi numeroida päiviäni ja korostetusti elää ”kuolevan elämää” sen enempää kuin olisi pakko. Loppujen lopuksi sitä on kuitenkin mahdoton tietää sillä tilanne vasta tullessaan tuo tavan toimia. Eihän tällaista voi tietää etukäteen.

Mutta yhden asian tiedän. Sen sadan päivän aikana kävisin koko kirjahyllyni läpi. Miettisin kenelle haluaisin antaa kirjani ja millä saatesanoilla. Miksi joku kirja on ollut minulle tärkeä tai viihdyttävä, millä hetkellä. Ja miksi haluaisin antaa sen juuri tälle ihmiselle. Suurin osa menisi toki rakkaille, ystäville, työkavereille. Tyttärelle useampikin. Ehkä lukusuunnitelman kera (kontrollifriikki äiti, tiedän). Mutta osan voisin lähettää tuntemattomillekin. Jotkut jättäisin jonnekin, jollekin. Sadan päivän aikana tyhjentäisin kirjahyllyni merkityksellisesti. Itselleni ainakin, toiselle myös toivottavasti. Voi olla, että siinä se aika sitten olisikin kokonaan mennyt.

Muutama sana vielä kirjasta itsestään.

Tämä oli jännä kirja muutamallakin tavalla. Ensinnäkin sen kieli oli niin naiivia ja lapsellista, että alussa se ärsytti niin paljon, että melkein laitoin koko kirjan pois. Jatkoin kuitenkin koska samalla tarina oli ihan vetävä ja jollain lailla tämä ”mitä jos” kiinnosti. Ja onhan totta, että niitä ”syvällisiä” ja vakavia kirjoja elämästä ja kuolemasta on riittämiin niitäkin. Kirjaa mainostettiin myös takakannessa ”Hurmaava, koskettava, yllättävä… Yritäpä lukea kirja loppuun ilman että kyynelet nousevat silmiisi.” Selkeä haaste siis. Voin jo nyt paljastaa, että hävisin. Minua on selvästi erittäin helppo manipuloida pillittämään, itkin Toy story kolmosessakin kun niillä leluilla oli liikuttavat paikat…

Perustarina ei ollut kovin yllättävä. Mies saa tietää sairastavansa maksasyöpää, joka on aggressiivinen ja sellaisessa vaiheessa, että mitään ei ole tehtävissä. Hän laskee, että hänellä on noin sata suhteellisen hyvää päivää vielä jäljellä. Sitten tulee loppu. Ja loppu todella tulee. Ihme ei paranna, rakkaus ei pelasta. Rakkaudessakin on ryppyjä. Jätkä on lentänyt kotoa juuri vähän aikaisemmin petettyään vaimoaan.

Tarinan jännite muodostuukin siitä, saako Lucio vaimonsa antamaan anteeksi ja mitä hän näillä 100:lla päivällään päättää tehdä. Luvut ovat numeroita sadasta nollaan. Sen jälkeen kirja päättyy. Kuten sanottu teksti on ärsyttävän lapsellista. Ensin mietin josko tämä johtuisi taitamattomasta suomennoksesta, mutta suomentajan ollessa Lotta Toivanen en usko. Kyse on siis alkuperäisen tekstin ”sirkusmaisuudesta”. Jos pääsee siitä irti tarinassa on silti kiinnostava vire. Kuinka Lucio käy läpi masennusta, toivottomuutta, kaveruutta. Kuinka hän päättää viettää viimeiset päivät perheensä kanssa seikkaillen. Pieniä sympaattisia yksityiskohtia kuten kuinka hän etsii appiukolleen morsiamen ja kuinka hän löytää vanhan miehen, joka myy juttutuokioita. Ei siis varsinaisia psykiatrin palveluita vaan ihan vaan juttelutuokioita (jotka sivumennen sanoen ovat iso menestys). Eli sanalla sanoen hän tekee kuten self help -kirjallisuus meitä neuvoo: ottaa elämän hetkistä kaiken irti.

Kirja ei ole suuri elämys, se ei tuottanut itselleni mitään järisyttävä valaistusta mistään. Ennemminkin tämä on sellainen kirja, josta tehdään romanttinen komedia, jonka pääosassa olisivat ennen muinoin olleet Tom Hanks ja Meg Ryan. Mutta jotain kirjassa silti oli. Ellei muuta niin ainakin se ”mitä jos” -kysymys.

Kirja loppuu lukuun Myöhemmin.

”Myöhemmin.

Sana, jonka elämämme aikana lausumme lukemattomia kertoja, yleensä lykätäksemme jonkin ongelman ratkaisemista. ”Soitan sinulle myöhemmin” on sen kaikkein yleisin käyttöyhteys.
Onko aina olemassa jokin ”myöhemmin” on peruskysymys, jonka esitämme itsellemme vastausta saamatta, tai, kuten minun tapauksessani, jota emme itse asiassa esitä itsellemme.

Onko aina olemassa jokin myöhemmin?”

Kirja on saanut yllättävän hyviä arvioita lukijoilta. Kirjoittamisen tyylistäkin suurin osa on tuntunut pitävän. Mutta onhan se niin, että elämänmyönteinen tarina siitä kuinka elämä on rajallinen ja ”myöhemmin” ei ehkä enää olekaan mahdollista, pistää ihmisen ainakin hetkeksi pohtimaan käyttääkö aikaansa ja elämäänsä tässä kiireessä siihen mihin haluaa. Toimiiko nyt kuten toimisi jos rajallisuus olisi todella selkeästi edessä?

Eli mitä siis tekisit jos sinulla olisi sata päivää jäljellä?

 

 


Avainsanat:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *