José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Otetaanpa pieni ajatusleikki. Tuntematon kirjailija nimeltään José Saramago on lähettänyt kustannustoimittajalleen valmiin käsikirjoituksen. Käsikirjoituksen työnimi on Lissabonin piirityksen kirjuri. Kustannustoimittaja ryhtyy töihin.

Alussa on jonkinlainen sekavahko dialogi tietokirjailijan ja oikolukijan kesken. Sen jälkeen hypätään siihen kuinka muessin herää ja antaa päivän ensimmäisen rukouskäskyn. Äkkiä ollaan taas oikolukijan maailmassa, jossa oikolukijalla on tiukka deadline. Käydään keskusteluja lähinnä oikolukijan päässä mutta myös tämän kustantamon kanssa. Sitten palaamme jälleen Lissabonin piirityksen aikoihin. Oikolukija jostain (itselleenkin) tuntemattomasta syystä päättää muuttaa historiankirjoitusta lisäämällä käsikirjoitukseen sanan ”ei”. Kristityt eivät autakaan Lissabonin valloituksessa vaan lähtevät kohti muita seikkailuja. Virhe huomataan vasta kun kirja on jo painettu ja siitä alkaa kirjan toinen tarina, rakkaustarina oikolukijan ja tämän uuden naispuolisen pomon kanssa.

Tässä vaiheessa kustannustoimittajamme on jo merkinnyt punakynällä aika paljon. Missä ovat vaikkapa ihan normaalit välimerkit. Tekstissä nimittäin ei käytetä normaalilla tavalla välimerkkejä, virkkeet voivat olla puolen sivun mittaisia, pisteitä ei käytetä, pilkut erottavat ajatuksia toisistaan. Varsinkin vuoropuhelussa lukeminen muodostuu hankalaksi. Toki isot kirjaimet ikään kuin merkkaavat sitä, että dialogin toinen osapuoli on äänessä, mutta miksi ihmeessä kirjoittaja ei ole käyttänyt välimerkkejä auttaakseen lukijaa? Entäpä sitten tämä tarina. Lissabonin piirityksen tarina, joka on osin historiaa, osin sitä täysin vääristelevää tekstiä. Onhan nyt kyse oikolukijan versiosta eikä ”oikeasta” historian versiosta koskien Lissabonin piiritystä.

Teksti tuntuu pitävän sisällään myös paljon muuta kuin tekstiä lukiessa ymmärtää. Ikään kuin kirjoittaja olisi katkera jostain ja piilottaa sisäpiirin piikkejä tekstiin.

Entä sitten tämä rakkaustarina? Voisiko kirjoittaja keskittyä nyt vain yhteen näistä tarinoista? Tässä kirjassa tuntuu kuin olisi useampi romaani samassa kirjassa. Kirjoittaja on kuin vähän yli-innokas ensikirjailija, joka ei saa päätettyä mitä kirjaa nyt kirjoittaa kun kaikki ajatukset pitää tunkea yhteen romaaniin. Jos vaikka toista ei enää tulekaan…

Kustannustoimittaja todennäköisesti laittaa kirjoittajan kirjoittamaan kirjan uudelleen, käyttämään välimerkkejä ja lyhentämään virkkeitä (turhaa kikkailua pitää välttää), keskittymään yhteen tarinaan (kunnon rakkaustarinasta aina tykätään, jätä se historia jollekin muulle) ja vähentämään ihmisten pään sisässä tapahtuvia kummallisia ajatusleikkejä (napakoita ajatuksia ei harhapoluille johtavaa ajatusten virtaa).

Kaikessa tässä kustannustoimittaja olisi eittämättä oikeassa.

Mutta jos kirjailija nimeltään José Saramago olisi uskonut, että pitää kirjoittaa konventioiden mukaisesti kuten muutkin, ei hänen tätäkään kirjaa myytäisi kannessa olevan ”Nobel”-leiman kera.

Erilaisuus ja tapojen rikkominen teki Saramagosta Saramagon. Raivostuttava tapa olla käyttämättä välimerkkejä loi rytmin. Ihmisen pään sisällä tapahtuvat lapsellisetkin ajatusleikit – mitä jos – loivat pohjan kaikille Saramagon teksteille. Ja ärsyttävästi yhteen kiedotut toisiinsa näennäisesti kuulumattomat tarinat loivat tavan nähdä isossa kuvassa pientä ja pienessä kuvassa suurta. Ei ole esimerkiksi sattumaa, että juuri Lissabonin piiritys ja rakkaustarina kuuluvat tässä yhteen:

”Ihan kuin me olisimme sodassa, Totta kai me olemme sodassa, ja tämä on asemasotaa, kumpikin piirittää toista ja on toisen piirittämä, haluamme kaataa toisen muurit ja pitää omamme pystyssä, rakkaus tulee sitten kun ei ole enää rajoja, rakkaus on piirityksen loppu.”

Jos Saramago kiinnostaa en kuitenkaan neuvoisi aloittamaan tästä kirjasta. Eräänlaisena Saramago-veteraanina ja Saramagoa nerokkaana pitävänä koin juuri tämän kirjan aika puuduttavana ja tunnustan hypelleeni piirityskohtia päästäkseni tahmaisessa kerronnassa eteenpäin. Keskisuomalaisen Pekka Jäntti toteaa aika osuvasti tästä kirjasta, että ”Vaikka Saramago oli demokratiaa halveksuva ylimielinen änkyrä, kirjoitti hän usein hulppean lumoavaa proosaa. Lissabonin piirityksen kirjurissa taiturimaisuus taantuu kuitenkin teinimäisine provokatiivisuuksineen (kristitty sotilas sivaltaa sokean muslimivanhuksen pään poikki, Portugalin kansallissymboli viisikilpi on ”paska”) niin propagandistisen mustavalkoiseksi, ettei romaania voi suositella kuin kirjailijan taipumattomille faneille.”

”Taipumattomana fanina” totean siis, että Saramago on kuitenkin aina sillä lailla palkitseva, että kirjan luettuaan tuntuu kuin olisi ollut pitkällä marssilla, jonka päätteeksi pääsi paikkaan, jossa ymmärtää ihmistä ja elämää ehkä kuitenkin vähän enemmän.

Jos haluat tutustua Saramagoon niin kannattaa ehkä aloittaa kirjasta Kertomus sokeudesta, jonka ajatusleikki perustuu siihen, että mitä jos sokeus tarttuisi kuin flunssa. Kertomus on synkkä kuvaus siitä millaisia meistä ihmisistä ehkä tuollaisessa tilanteessa tulee. Ja toisaalta hieno kertomus siitä kuinka hyvä silti voi säilyä. Myös Kivinen lautta oli minusta erinomainen kirja. Sen ajatus taas lähtee siitä, että mitä jos Portugal irtoaa Euroopan mantereesta ja lähtee seilaamaan kohti Amerikkaa. Mitä tapahtuu kansalliselle identiteetille? Toinen minä on helpoimpia kirjoja, josta uskaltaisin myös aloittaa ja Kertomus näkevistä hieno kuvaus demokratiasta ja sen puutteellisuudesta. Mitä jos kukaan ei enää äänestä? Myös Kaikkien nimet on kirja, josta voi aloittaa. Luola oli kirja, joka lukiessa tuntui vähän pitkäveteiseltä, mutta joka oli sittenkin viisaampi ja terävämpi tavassaan katsoa asioita kuin päältä päin tuntui. Kuten tästä arviosta huomaa, ihmiset kuitenkin kokevat saramagonsa hyvin eri tavalla, eli ehkä tästäkin voi aloittaa!

Varustautua kannattaa kärsivällisyydellä. Jotta Saramagosta voi nauttia on pakko päästä kiinni rytmiin. Ei sanoihin tai välimerkkeihin vaan rytmiin. Tällä omalla rytmillä Saramago käsittelee asioita, jotka voi itsekin tunnistaa, mutta joita harva osaa kuvata yhtä aikaa lapsekkaalla (näen tämän ensimmäistä kertaa ja ihmettelen) ja syvällä tavalla. Kuten vaikkapa heräämistä:

”Raimundo Silva tiesi luonnollisesti, että hänen pitäisi herätä, mutta ei voinut jättää sänkyyn puolikasta tai ehkä vielä suurempaa osaa itsestään, mitä Costakin sanoisi, jos näkisi edessään vain puolet Raimundo Silvasta, kenties Benvindon, ihmisen pitää mennä aina kokonaisuudessaan sinne minne häntä kutsutaan, ei voi alkaa selitellä, Tuon tässä tämän osan siitä kuka olen, loput jäi matkan varrelle. Ovikello jatkaa soimistaan, Costa on alkanut huolestua, Onpa siellä hiljaista, lopulta oikolukijan herännyt puolisko onnistuu huutamaan käheällä äänellä, Tullaan, ja vasta silloin unessa ollut osa suostuu haluttomasti liikkumaan. Sitten, kehnosti yhteen liittyneinä, huterin jaloin joista ei tiedä kenelle ne kuuluvat, puoliskot tallustavat makuuhuoneen ovelle…”

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri (Tammi 2015), suom. Antero Tiittula, 393 s.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *