Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Kari Hotakaisen kirjasta Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä (Siltala 2015)

Muistan edelleen, miten aikoinaan nauroin lukiessani Kari Hotakaisen Klassikkoa. Siitä jäi mieleen erityisesti joku repliikki, jossa parjattiin einesjugurtteja, joiden sisällä on epämääräistä hyhmää ja kannessa ”diakuva mansikasta”.

Hotakaisen kirjoissa puretaan suomalaisten tuskaisia sielunmaisemia huumorilla. Apua, jos joku pystyy lukemaan Hotakaisen teoksia naama peruslukemilla.

Henkireiän kertoja on kuorolaulusta vastapainoa raskaalle työlleen hakeva rikospoliisi. Kuorolaulun pointti on, että ihmiset pyrkivät yhdessä unohtamaan itsensä. Ongelma on, että sekakuorossakin on ihmisiä, jotka tuppaavat avautumaan poliisille – Parturikampaaja ja Suntio.

Avautujat tukkivat rikospoliisin pään vapaa-ajallakin. Suntio tekee rahaa kuolleiden viimeisillä vaatteilla, omaishoitajana toimiva Parturikampaaja taas haaveilee salaa, että joku hoitaisi hänen miehensä päiviltä. Kaikkea ei haluaisi tietää ja ottaa kannettavakseen.

”Hän sanoi suuren kiven vierähtäneen sydämeltään ja sulki puhelimen. Se suuri kivi oli nyt minun olohuoneeni lattialla.”

Rikospoliisille ihmismielen mustat aikeet ovat arkipäivää. Silti hän tietää, että vain harva kykenee toimeenpanemaan tappofantasioitaan tai murhanhimojaan. Suurin osa ihmisistä on tavallisia, lainkuuliaisia siviilejä, joiden tehtävä on ”ottaa vastuu teoistaan ja huolehtia pienemmistä”.

Rikoskomisario kokee, että hän on “Ihmisten lukija”, joka on oppinut tulkitsemaan ympäröivää todellisuutta ja muita ihmisiä matkimisen keinoin. Hän käyttää työssään myös mielikuvitustaan, joka on ”ensimmäinen ja viimeinen netti”. Mielikuvitus voi päästä kuitenkin myös laukalle. Silti kertoja kuulunee niihin, joiden pää on määrätty pysymään kasassa. Häntä ohjaa eniten järki, ei tunne.

“Tunne on taksi ilman kuljettajaa, järki on kuski, vaikka olisi lievässä humalassa.”

Naurattaa, kuten moni muukin romaanin kiteytys tai sutkaus, joka on lohkaistu romaanin kertojaminän päästä.

Eniten röhötin kirjassa vierailevalle humalaiselle Karttuselle, joka lauloi tunteellisesti Lapin kesää, niin kuin promilleissa vain voi.

“Karttunen levitti kätensä ja yhtyi kertosäkeeseen. Hänen silmänsä menivät sikkuraan ja ihan viivoiksi kun hän lipui Lapin kesän ytimeen, ja kun hän tuli pois sieltä, hän repesi nauramaan ja löi käsillään tuolin käsinojia.”

Vaikka teoksessa ryvetään surma-aikeissa, kuolemassa ja elämän sattumanvaraisuudessa, lukukokemus ei ole ollenkaan raskas. Oikeastaan on vähän huono omatunto. Vähän kuin Hugleikur Dagssonin sarjakuvissa. ”Saako tälle edes nauraa?”

Kirja on siis tuttua ja turvallista Hotakaista, mutta kannattaa lukea tarkasti viimeiselle sivulle asti. Se testaa, miten kirjaa on itse kukin lukenut.

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Selja Ahavan kirjasta Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015)

Luin Ahavan ehdokasteoksen rauhalliseen tahtiin, mutta silti se päättyi liian pian. Olisin mielelläni jäänyt kirjaan pidemmäksikin aikaa.

Teoksen otsikko kertoo kaiken: taivaalta voi tippua asioita juuri sinun päällesi, väistäen kaikki todennäköisyyslaskelmat ja sattumat. Lentokoneesta voi tippua jäätä, joka halkaisee kallosi. Loton jättipotti voi osua kohdalle kaksi kertaa kuten Annulle, kirjan yhdelle päähenkilölle.

Kirjan tärkeimmät henkilöt ovat “sattuman ohittaneita” ihmisiä, jotka tietävät, että salama voi iskeä samaan ihmiseen vaikka viisi kertaa.

Ihminen yrittää usein hakea elämänsä sattumanvaraisille tapahtumille joko järjellistä tai tuonpuoleista selitystä. Monesti asioilla ja sattumuksilla halutaan nähdä joku tarkoitus. Asioita kuitenkin jatkuvasti vain tapahtuu. Maa voi sortua alta, taivaalta voi tippua asioita, meri voi viedä ihmisen, eikä merelllä ole “muistia eikä omaatuntoa.”

“Vähän kuin salamat. Eivät ne minua jahtaa. Eivät ne muista, mihin ne ovat aiemmin iskeneet, eikä niitä kiinnosta.”

Teoksen sivuilla ajattelevat äitinsä menettänyt Saara, hänen tätinsä Annu ja Saaran isän uusi vaimo Krista. Lukija saa seurata myös Annun kirjeenvaihtoa sellaisen skotlantilaisen kalastajan kanssa, jota salamat eivät yleensä ohita.

Kun Annu saa toisen lottovoittonsa, elämältä katoaakin yllättäen pohja. Saara on menettänyt äitinsä taivaalta tippuneelle jäälle, mutta Annu on menettänyt elämänilonsa toiselle lottovoitolle. Skotlantilainen kalastaja Hamish menettää vähitellen asioita, kuten kuulonsa, salaman iskiessä häneen toistuvasti.

Kun ihmisen elämä kiertää todennäköisyydet, vastauksia ja kohtalotovereita voi etsiä internetistä, joka on täynnä tarinoita. Ongelman tai vaikean ajatuksen kohdalla nykyihminen menee nettiin. Sieltä Annukin löytää tarinoita muista sattuman kiertäneistä.

Luin kirjan keskellä aikaa, jolloin Euroopassa pelätään terrori-iskuja. Voisiko sellainen sattua juuri omalle kohdalle, miten todennäköistä se on, ja vaikka ei olisikaan, miksi se ei muka voisi sattua juuri minulle?

Yksi kirjan koskettavimmista henkilöistä on äitinsä menettänyt Saara, joka yrittää ratkaista elämänsä sattumuksia kuin idolinsa Hercule Poirot. Kukapa ei joskus toivoisi, että jossain vaiheessa kaikki elämän ratkaisevat henkilöt voisi kutsua isoon kirjastohuoneeseen, jossa kaikki palaset laitettaisiin paikoilleen, kaikelle löytyisi looginen selitys.

Jos kuulut niihin, joilla on aina epäilyttävän hyvä tuuri, toivotan samaa, kuin kalastaja Hamishin vaimo kirjeessään:

“Toivotan teille onnea elämässänne. Ei liikaa onnea.”

Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Pertti Lassilan kirjasta Armain aika

Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)

Lassilan ehdokasteoksessa on vain 148 sivua, mutta siinä kuvatut elämät, tunteet ja ajan henki ovat niin painavia, että kirja ei ole mikään nopea haukkapala.

Suomi on sotinut ja sodat ovat tuottaneet leskiä ja isättömiä lapsia. Elämän pitää kuitenkin jatkua, koska aika virtaa eteenpäin, aika ei jää suremaan ketään.

”Todellisuus oli järjetön, ja aika, joka kehitti ja kypsytti sen, mitä maailma antoi, oli sokea hullu.”

Kirja kuvaa aikaa neljän päähenkilönsä kautta. Leskeksi jäänyt Eila on kokenut suuria pettymyksiä, mutta hänellä on Kimmo, poika joka sai syntyä puoliorpona rauhan ajan Suomeen. Eilan isä Kaarlo on ikääntyvä pankkipohatta, joka pohtii vanhenemista, edesmennyttä vaimoaan ja avioliittoa, joka ei ollut lainkaan sitä, mitä piti. On myös Eilan täti Kerttu, jonka työelämä vei maailman merille, laivaemännäksi.

Henkilöt käyvät dialogia, mutta repliikit ovat pikemminkin puheenvuoroja tai pieniä analyysejä siitä, miksi elämä on kulkenut juuri sitä rataa, mikä omaksi osaksi on tullut. Toisaalta en ole varma, ovatko puheenvuorotkaan ääneen lausuttuja, vai pikemminkin ajatuksia, jotka on puettu lähes aforistiseen keskustelun muotoon.

Kimmolle kesäpäivät huvilalla ovat pitkiä ja samanlaisina toistuvia, mutta paljon tapahtuu silti. Sisilialainen posetiivari ilmestyy pihaan, rannasta löytyy haavoittunut lokki ja huvilan pihaan on ajanut auto, joka naksahtelee sammuessaan, ”kuin moottori olisi asettunut rennompaan asentoon matkan vaivojen jälkeen”.

Kirjassa kuvataan luontoa tarkasti, mutta arkisesti. En ole pitkien, koukeroisten luontokuvausten ystävä, mutta tässä kirjassa linnut, pensaat ja puut on kuvattu mutkattomasti ja kiinnostavasti. En osaa selittää tätä sen kummemmin, koska en ole mikään kirjallisuuskriitikko.

Ehkä kirjan päähenkilöitä eivät olekaan tarinan ihmiset, vaan aika. Ihmiset antavat ajalle merkityksiä, sekä omasta mikrokosmoksestaan käsin, että yhteiskunnallisesti. Ihminen näkee oman aikansa vähenevän, mutta aistii myös ajoista niiden henkeä.

Luin tätä kirjaa myöhäisinä kellonaikoina ja Lontoon metrossa. Kun vieruskaveri luki Evening Standardista terroristiuutisia, tuntui turvallisemmalta upota suomalaisen huvilan kesäpäivään, joka sulki tehokkaasti kaiken muun ympäriltä.

Tämä on sellainen kirja, jonka haluan lukea uudelleen, ainakin sieltä täältä.

”Vuodet tulevat ja jäävät taakse, jokainen vuorollaan, ja vaikka ne olivat täynnä tärkeitä asioita, ne ovat vajonneet menneisyyden pohjaan, mistä ei voi mitään talteen poimia. Ei kannata taakse pimeään tuijotella, vaan yrittää nähdä edes se vähä, mikä edessä näkyy.”

Finlandia2015: Nanna Sumuvuoren arvio Markku Pääskysen Sielut-kirjasta

Kuten sovittu, Levottoman lukijan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon valitsee Nanna Sumuvuori, joka on luvannut myös arvioida lukemansa kirjat meille ennen valintaa. Tässä siis Nannan ensimmäinen arvio.

Kaikkien Finlandia-keskusteluun osallistuvien kanssa arvotaan Finlandia-paketti, joka sisältää kaikki ehdokaskirjat.

Markku Pääskynen: Sielut (Tammi 2015)

No niin. Ensimmäinen Finlandia-ehdokas on luettu! Pidän pakkomielteestäni lukea kaikki ehdokasteokset, koska se saa tutustumaan sellaisiinkin kotimaisiin kirjailijoihin, joita en ole ennen lukenut, kuten Pääskyseen.

Tämä oli poikkeuksellinen lukukokemus muutenkin, sillä luin koko teoksen puhelimestani. Olen hieman yllättynyt, ettei se juurikaan vaikuttanut kirjan kokemiseen. Kun on kärsimätön luonne, eivätkä lontoolaiset kirjakaupat pullistele Finlandia-ehdokkaista, tämä oli ainoa vaihtoehto tänään. Kirja kertoo yhdestä päivästä. Luin sen alle yhdessä päivässä.

Kirjan aikakausi on kultainen 1980-luku, jolloin isoveljien huoneissa soivat Samantha Fox, Modern Talking, Queen tai ne bändit, joiden levynkansissa komeili ”voimakkaasti meikattuja ja pitkätukkaisia miehiä joilla selvästi oli täytettä jalkojen välissä”.

Tapahtumapaikkana on pikkukaupunki Saimaan läntisimmän sisälahden rannalla. Viikonpäivä on lämmin toukokuinen tiistai.

Sielut on kertomus siitä, miten lapsen katoaminen muuttaa koko ympärillä olevan todellisuuden toisennäköiseksi. Kun eläminen tapahtuu pelon, toivon ja epätietoisuuden ristiaallokossa, kaikki muu ympärillä kohiseva menettää merkityksensä. Jos lapsi katoaa, tuntuu epäreilulta, että muut voisivat vain katsoa kodeissaan telkkareita tai käydä suihkussa. Kun lapsi katoaa, ei voi eläytyä myöskään koko Suomea puhuttavaan pankkiryöstöön ja panttivankidraamaan, vaikka ”dynamiitilla ja miljoonilla lastattu Volkswagen Passat” on ottanut suunnan valtatie E75:ttä pitkin koilliseen.

Kirjassa on hienosti kuvattu erilaiset pikkukaupungin elämät. Kuvauksen kohteina ovat lapset, isät, äidit, anopit, appiukot, kyyläävät naapurit, ullakoilta salaisuuksia etsivät pikkupojat, pelottavat vanhat naiset, ruosteista romua pihamaalleen keräävät aikamiespojat, ojaan kaatunut surullinen juomari ja marketin kahviossa juoruileva pikkukaupungin raati.

Pidin teoksessa erityisesti kirjailijan tavasta kuvata maisemia, miljöitä ja tuoksuja. Melkein jokainen osannee kuvitella ne vieraat rappukäytävät, joissa haisee tupakka ja liharuoka. Tai talonmiehen tupakanhajuisen Escortin.

En kerro, löytyikö kadonnut lapsi vai ei. Totean vain, että kirja oli paitsi ahdistava, myös hienosti kirjoitettu ja lukemisen arvoinen.

Oletteko muuten tienneet, että haltiat, maahiset tai muutkaan ”entisajan ihmisten asiainhoitajat” eivät siedä sähköä? Tämäkin selviää Pääskysen kirjasta.

En tiedä minkä kirjan luen seuraavaksi. Tosin näen jo melkein itseni lataamassa iPhonelle Panu Rajalaa. Vähän naurattaa.