Finlandia2015 – Nanna Sumuvuoren arvio Pertti Lassilan kirjasta Armain aika

Kirsi     22.11.2015     , ,

Pertti Lassila: Armain aika (Teos 2015)

Lassilan ehdokasteoksessa on vain 148 sivua, mutta siinä kuvatut elämät, tunteet ja ajan henki ovat niin painavia, että kirja ei ole mikään nopea haukkapala.

Suomi on sotinut ja sodat ovat tuottaneet leskiä ja isättömiä lapsia. Elämän pitää kuitenkin jatkua, koska aika virtaa eteenpäin, aika ei jää suremaan ketään.

”Todellisuus oli järjetön, ja aika, joka kehitti ja kypsytti sen, mitä maailma antoi, oli sokea hullu.”

Kirja kuvaa aikaa neljän päähenkilönsä kautta. Leskeksi jäänyt Eila on kokenut suuria pettymyksiä, mutta hänellä on Kimmo, poika joka sai syntyä puoliorpona rauhan ajan Suomeen. Eilan isä Kaarlo on ikääntyvä pankkipohatta, joka pohtii vanhenemista, edesmennyttä vaimoaan ja avioliittoa, joka ei ollut lainkaan sitä, mitä piti. On myös Eilan täti Kerttu, jonka työelämä vei maailman merille, laivaemännäksi.

Henkilöt käyvät dialogia, mutta repliikit ovat pikemminkin puheenvuoroja tai pieniä analyysejä siitä, miksi elämä on kulkenut juuri sitä rataa, mikä omaksi osaksi on tullut. Toisaalta en ole varma, ovatko puheenvuorotkaan ääneen lausuttuja, vai pikemminkin ajatuksia, jotka on puettu lähes aforistiseen keskustelun muotoon.

Kimmolle kesäpäivät huvilalla ovat pitkiä ja samanlaisina toistuvia, mutta paljon tapahtuu silti. Sisilialainen posetiivari ilmestyy pihaan, rannasta löytyy haavoittunut lokki ja huvilan pihaan on ajanut auto, joka naksahtelee sammuessaan, ”kuin moottori olisi asettunut rennompaan asentoon matkan vaivojen jälkeen”.

Kirjassa kuvataan luontoa tarkasti, mutta arkisesti. En ole pitkien, koukeroisten luontokuvausten ystävä, mutta tässä kirjassa linnut, pensaat ja puut on kuvattu mutkattomasti ja kiinnostavasti. En osaa selittää tätä sen kummemmin, koska en ole mikään kirjallisuuskriitikko.

Ehkä kirjan päähenkilöitä eivät olekaan tarinan ihmiset, vaan aika. Ihmiset antavat ajalle merkityksiä, sekä omasta mikrokosmoksestaan käsin, että yhteiskunnallisesti. Ihminen näkee oman aikansa vähenevän, mutta aistii myös ajoista niiden henkeä.

Luin tätä kirjaa myöhäisinä kellonaikoina ja Lontoon metrossa. Kun vieruskaveri luki Evening Standardista terroristiuutisia, tuntui turvallisemmalta upota suomalaisen huvilan kesäpäivään, joka sulki tehokkaasti kaiken muun ympäriltä.

Tämä on sellainen kirja, jonka haluan lukea uudelleen, ainakin sieltä täältä.

”Vuodet tulevat ja jäävät taakse, jokainen vuorollaan, ja vaikka ne olivat täynnä tärkeitä asioita, ne ovat vajonneet menneisyyden pohjaan, mistä ei voi mitään talteen poimia. Ei kannata taakse pimeään tuijotella, vaan yrittää nähdä edes se vähä, mikä edessä näkyy.”