Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Kirsi     3.12.2015     ,

Avainsanat:

Haruki Murakami ei varmasti ole kirjailija kaikille. Murakamia on vaikea suositella, se jakaa ihmisiä niin vahvasti. On mahdotonta ennakkoon aavistaa tykkääkö joku sitä vai inhoaako. Itse pidän vaikka en aina tajua koko hommasta mitään.

Maailmanloppu ja ihmemaa kuuluu näihin mysteerikirjoihin. Kirjassa seikkaillaan kummallisessa maailmassa missä kaapista avautuu kokonaan toinen todelllisuus, missä puolet kirjasta on ihmemaata ja puolet maailmanloppua ja lopussa nämä kaksi yhdistyvät. Ihmisten lisäksi kirja vilisee kummallisuuksia kuten yksisarvisia ja sysiäisiä. Ihmisten sielua ”äyskäröidään” ja tavoitteena on jonkinlainen ihana auvoinen maailma, jossa ei ole huolta mutta ei paljoa muutakaan. Jossa sieluton ihminen on – niin, mitä hän oikein on? Ikuinen elämä ilman pahoja asioita? Vai sittenkin tyhjyys?

”Sanoit ettei tässä kaupungissa ole taistelua eikä vihaa eikä intohimoakaan. Se on sellaisenaan upeaa, minäkin antaisin aplodit sille, jos olisin paremmissa voimissa. Mutta jos ei ole taistelua eikä vihaa eikä halua, niin silloin ei myöskään ole niiden vastakohtia: iloa, onnellisuutta, rakkautta. Ilo syntyy, koska on toivottomuutta, pettymystä ja surua. Ei ole olemassa onnen täyttymystä ilman toivottomuutta. Minä kutsun sitä luonnollisuudeksi. Ja sitten on tietysti rakkaus, ja se koskee myös sitä sinun kirjaston tyttöäsi. Saatat tosiaan rakastaa häntä, mutta se tunne ei johda mihinkään, koska hänellä ei ole sielua. Ihminen vailla sielua on vain kävelevä kangastus. Mitä merkitystä sellaisen omakseen saamisella on?”

Samassa kirjassa Murakami käsittelee syvällisiä asioita kuten sitä mikä maailmanloppu ihmiselle viime kädessä onkaan:

”Muistan vain, ettei kukaan pitänyt minua sylissään sinä sateisena syysiltana. Minusta se oli aivan kuin – maailmanloppu. Ymmärrätkö, millaista on, kun on sietämättömän pimeää ja raskasta ja yksinäistä, haluaisi jonkun pitelevän sylissä, mutta ei ole ketään, joka pitelisi?”

Ja toisaalta aika triviaalilta tuntuvia huonekaluvertauksia:

”Olen aina ollut vakuuttunut (ja tämä on ehkä ennakkoluulo), että ihmisen omanarvontunto käy ilmi sohvan valinnassa. Sohva on oma vankkumaton universuminsa, jota ei voi horjuttaa, mutta tämän voi ymmärtää vain ihminen, joka on varttunut hyvällä sohvalla istuen. Sama koskee varttumista hyviä kirjoja lukien, hyvää musiikkia kuunnellen: hyvä sohva johtaa hyvään sohvaan, huono sohva huonoon, niin se vain on.”

Loppujen lopuksi jonkinlaiseksi isoimmaksi viisaudeksi muodostuu se, että ”Kaikki tavalliset ihmiset elävät pimeässä haparoiden.” Onko kirjan sanoma sitten se, että me luomme itse omat maailmamme ja todellisuutemme? En ole ihan varma…

Se on kyllä pakko sanoa, että kirja sisältää kyllä kiinnostavan musiikkianalyysinkin: Miltä Bob Dylan kuulostaa: ”Ihan kuin pieni lapsi seisoisi ikkunan ääressä ja tuijottaisi hiljaa sadetta.”

Mutta kuten sanottu. En uskalla tätä suositella. Sen voi sanoa, että tämä on Murakamin hevimmästä päästä…