Joulukalenteri 2016, 1. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Ensimmäisen luukun takaa paljastuu: Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016

”Suomi on maa jossa lapset leikkivät pimeässä.”

Finlandia-voittaja on toki usein useammassakin pukinkontissa. Se on helppo hankkia, onhan se saanut ns. kulttuurieliitin hyväksynnän, on virallisesti hyvä kirja. Yleensä sanoisin, että Finlandia-voittajan ostaminen lahjaksi osoittaa laiskuutta, ei ole lahjana rakkaudella ja ajatuksella mietitty ja päätyy usein lukemattomana kirjahyllyyn. Tämän vuoden Finlandia-voittaja on ehkä vähän erilainen. Tämä on kirja, jonka kohderyhmä on laaja, ikähaitari leveä ja jonka lukeminen on nautinto vaikka tämä olisikin ainoa kirja, jonka vuoden aikana lukisi. Toisin sanoen, tämän kirjan lukeminen ei ole pusaamista ja suorittamista, joka pitää tehdä osoittaakseen kulttuuri-ihmisyyttään.

Eikä tämä silti ole mikään pinnallinen tai heppoinen kirja.

Kirjassa Helsingin kaupunkia käsitellään sen arkkitehdin, Engelin, näkökulmasta tämän kuvitteellisten yöpäiväkirjojen kautta (1816-1840). Engel pohtii näissä uskomatonta onneaan siitä, että saa suunnitellakseen kokonaisen kaupungin. Ja vaikka maa kiistatta on maailman perähikiä, on kyseessä kuitenkin pääkaupunki. Harvalle arkkitehdille tulee sellainen mahdollisuus. Samalla Helsingissä on kylmää, pimeää, ikävää, perhe haluaisi täältä pois, mutta loppujen lopuksi sekä Engel että hänen vaimonsa ja tyttärensä kuolevat tänne.

”Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi.”

”Ne jotka asuvat lämpimän meren, kuten Välimeren rannalla, hakevat mereltä lyyrisiä hetkiä. Helsingin rannoilta haetaan karaistusta.”

Tämä kuvitteellinen Engel pohtii myös kunniaa, historiaan jäämistä, ristiriitaisia tuntemuksiaan, rakentaa puutarhaa ja yrittää tukahduttaa syyllisyydentuntonsa suhteessa perheeseensä. Engelin oma kunnianhimo on kuitenkin tärkeämpää kuin perheen toiveet asua muualla kuin täällä pimeässä Helsingissä. Kun vaimo kuolee, saa päiväkirja vielä uuden funktion:

”Yöpäiväkirjan kirjoittaminen on entistä tärkeämpää, koska minulla ei ole enää vaimoa jolle puhuisin. Jos ei saa kertoa jotakin mieltä kiihdyttävää asiaa lähimmälleen, on kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, ja alkaa miettiä, oliko se sittenkin unta tai kuvittelinko siitä tärkeimmän.”

Kirja on siis kunnianhimoisen uutta luovan ihmisen tarina. Samalla se on tietysti tarina Helsingistä. On pakko myöntää, että helsinkiläisenä luulen pitäväni kirjasta erityisesti siksi. On kiinnostavaa palata aikaan, jolloin Senaatintori näytti erilaiselta, huomata uudelleen talo Café Engeliä vastapäätä, jossa Engel perheineen asui ja astella 1800-luvun Helsingissä. Jos tarina olisi jostain toisesta kaupungista, voi olla, ettei se olisi yhtä kiinnostava.

Viikkilän teksti on runollista, ilmavaa ja kaunista. Lukukokemus on miellyttävä ja kaunis vaikka ei kenties järisyttävä ja suunnattoman vaikuttava. Akvarellit usein ovat juuri tällaisia. Unenomaisia, mieltä järkyttämättömiä, mutta mieleen jääviä. Ehkä juuri siitä syystä tämä on kirja, jonka voi ostaa niin kummitädille kuin poikaystävälle, helsinkiläiselle isoäidille tai parhaalle ystävälle iästä riippumatta. Itselle joulupäivien lukemiseksi tai lahjaksi melkein kenelle vain.

Ja Helsinkiä katselee taas vähän eri tavoin, huomaa kerroksia, historiaa ja senkin, että rakennukset ovat olleet joskus jonkun unelma, eivät vain rakennuksia.

”Vaikka kaikki rakennukset kalkitaan täällä keltaisiksi, kirkon pitää olla valkoinen! Sellainen valkoinen, että se melkein katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun. Ja sitten on näkyvinään sumun seasta. Kun laiva tulee sumussa yllättäen vastaan, se on teräväreunaisempi ja yksityiskohtaisempi kuin koskaan ennen.”

Hesarin hyvä arvio kirjasta täällä.

 

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *