Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.
Kolmannen luukun takaa paljastuu: Joonas Konstig: Pyhä ruoka – Mitä oikein saa syödä? (Kosmos, 2016)
Ruoka. Tämän päivän keskustelunaihe numero yksi. Nykyään lähes kaikki julkisuudessa millään tavalla olevat ihmiset julkaisevat keittokirjoja. Jossain vaiheessa pidin sitä jotenkin huvittavana. No, ihminen siis on sitä mitä syö, mutta onko niin, että elämäkertojen sijaan saamme keittokirjoja, kirjoja ruoasta, reseptejä ja mielipiteitä erilaisista ruokavalioista?
Kuulun itse sukupolveen, jossa vanhemmat eivät kauheasti miettineet ravintoarvoja. Sukupolveen, jonka isovanhemmat söivät paljon sokeria ja herkkuja aina kun se oli mahdollista – sodan jälkeen kaikki sellainen oli tietysti hienoa. Isovanhempien luona oli useimmiten ruokana lihapataa (kasvisruokavaliosta ei silloin juurikaan puhuttu paitsi aivan marginaalissa), porkkanaraastetta ja jälkiruoaksi kiisseliä. Pappa teki perunamuusia. Äiti teki maksapataa. Jossain vaiheessa muotia olivat pakastetut jauhelihaletut. Ravintolassa ei käyty koskaan, joskus seurakuntahuoneella sunnuntaisin seisovan pöydän antimilla. Lempiruokani olivat makkarakastike ja Anni-mummun punajuuret. Lisäaineista ei puhuttu, nehän olivat mahtavia, pidensivät raaka-aineiden käyttöikää. Marketista ei löytynyt tuoreita yrttejä. Jossain vaiheessa kauppoihin tulivat kiwi-hedelmät, mikä ihanuus. Mummi luki lehdestä aina uusimmat uutiset siitä, mikä aiheuttaa syöpää. Syyllisiä olivat ainakin paprika. Juuri silloin kun paprika oli herkkua. Jos olen rehellinen niin olen aina ajatellut, että jos jotain saa marketista, ei se varmaan niin pahaa ihmiselle tee. Olen ollut varmasti väärässä. Tutkimustieto sokerista, gluteenista, vatsan mikrobiomeista ja ylipäänsä suoliston hyvinvoinnin yhteydestä vaikkapa mieleen ovat järisyttäviä. On mahdollista, että olen tähän asti vain uskonut ravintosuosituksiin, virallisiin auktoriteetteihin. Maailman moniäänistyessä ja kommunikaation helpottuessa on kuitenkin ehkä aiheellista tarkastella virallisia auktoriteetteja tavallisina kuolevaisina. Vai onko?
Konstig tekee silppua kansallisista ravitsemussuosituksista tavalla mikä saa ajattelemaan, että Pekka Puska on ollut väärä profeetta.
”Kansanterveys, kuten moni ruokapuritaanikin, liikkuu yleensä väestötasolla ja lähtee siitä, kuinka vähällä pärjätään. Toiset, kuten moni ravitsemuskirjailija ja vaikkapa bodarin kaltainen urheilija, liikkuvat yksilön tasolla ja lähtevät siitä, mitä vaaditaan että juuri he pääsevät parhaimpaansa. Nämä ovat ratkaisevasti eri asioita.”
Niin. On itse asiassa ihan loogista ajatella, että jos tehdään ravintosuosituksia koko kansalle ne pikemminkin pyrkivät estämään kansantauteja kuin edistämään yksilön terveyttä. Konstig kysyykin:
”Minkälaisia asioita ottaisimme huomioon, jos ravitsemus suuntautuisi terveyden optimointiin eikä riskitekijöiden väestönhallintaan?”
Mikä on itse asiassa hyvä kysymys.
Entä mikä ideologia on kulloisessakin tilanteessa ravitsemussuositusten takana? Konstig kysyy onko ravitsemussuosituksen takana terveyden vai vihreyden edistäminen? Entä jos ne eivät aina ole samoja asioita? Entä jos kasvisruokavalio on ilmastonäkökulmasta parempi, mutta ei välttämättä terveyden? Konstig myös perustelee sekaruokavaliota vakuuttavasti. Jos esimerkiksi pinaatista pitäisi saada raudan tarpeet, sitä pitäisi syödä niin paljon, ettei siinä enää ole mitään järkeä eikä normaali kasvisruokavaliolla elävä ihminen näin tyydytä ravintotarpeitaan.
Konstig kysyy hyviä kysymyksiä, haastaa virallisen tavan ajatella ja suositella ja antaa vaihtoehdon. Kuitenkin kun sitä tarkastelee kriittisesti herää toisenlaisia kysymyksiä. Konstigin lähtökohta tuntuu olevan, että koska sekaruokavalio on ihmiselle tuttu, se on paras. Näinhän ei toki välttämättä ole. Se on ehkä Konstigin mielestä riskittömin, mutta ei ehkä silti paras.
Konstig on fanaatikko. Hän onneksi myöntää sen itsekin. Ruoka on ottanut elämästä enemmän tilaa kuin normaali-ihmiselle, joka hakee marketista jotain syötävää, tekee itse tai lämmittää valmista ja saa vatsansa täyteen. Konstigille ruoka merkitsee enemmän. Se on ravintoarvoja, terveyden edistämistä, hyvin syömistäkin. Entinen vegetaristi, joka kertoo lastensa syntymän muuttaneen tapaa ajatella. Onko kasvisruokavalio se, jonka lapseni ansaitsevat? Ovatko he sillä terveitä, iloisia, energisiä? Käännynnäinen on yleensä fanaattisin ja se näkyy kirjassa. Konstig muutti omat tapansa, ruokavalionsa ja ostoslistansa ja nyt hän haluaa valistaa meitäkin. Tai oikeastaan kokee isoa tarvetta muuttaa meidänkin suhtautumisen ruokaan.
Kirjan lopussa Konstigkin ehkä vähän pehmenee. Itse asiassa lukijana huokaisin lopussa helpotuksesta. Silmien syömisen (koska niissä oli jotain ravinnollisesti ainutlaatuista) sijaan Konstig puhuukin syömisen muista funktioista.
”New agelta kalskahtamisen uhallakin voi sanoa, että ruoka on kokemus, jonka ihmiset jakavat yhdessä. Sen on tarkoitus olla enemmän kuin vain kaloreita, jotka vaihtavat paikkaa rasiasta vatsalaukkuun.”
Konstig jakaa ruoan kolmeen mielenkiintoiseen kategoriaan: aito ruoka (ravinteikasta itse tehtyä ruokaa luonnon tuottamista raaka-aineista), jälkiruoka (hedelmät, kotijäätelö), ruoankorvike (mitä tahansa tuotosta, joka ei ole aitoa ja terveellistä ihmisen tekemää ruokaa). Ruoankorvike on Konstigin mielestä menetetty mahdollisuus syödä aito ateria. Tähän ruoankorvikkeeseen kuuluu Konstigin mukaan myös suuri osa ravintolaruoasta, koska se ei ole rakkaudella vaan markkinatalouden mekanismeilla tarjottua.
Uskallan edelleen syödä ravintolassa uskoen, että ravintolaansa rakkaudella pyörittävä kokki tekee ”aitoa ruokaa”. Uskallan edelleen myös kiireisenä keskiviikkoiltana lämmittää valmisruokaa. Uskallan tehdä äidin reseptillä makkarakastiketta vaikka siinä ei varmasti ole mitään ”oikeaa” ravintoa. Mutta sitä jäin kirjan jälkeen miettimään, että miksi en tee äidin maksapataa. Siksikö, että olen sittenkin etääntynyt ruoasta ja makkara ei tunnu eläimeltä, mutta maksa mitä suurimmassa määrin tuntuu. Suhdetta ruokaan ja sen eettisyyteen kannattaa kuitenkin miettiä. Onhan se iso aihe, joka on omaa ruokapöytää laajemmalla.
Pyhä ruoka on erinomainen kirja vaikka ei olisi kaikesta samaa mieltä Konstigin kanssa. Tätä kirjaa varten on tutkittu asioita ja kirja on varsin uskottava ja vakuuttava puheenvuoro paitsi sekaruoan puolesta myös sen puolesta, että kannattaa miettiä mitä syö. Vaikka se ei olisi sitä mitä Konstig meille tarjoaa. Jos tuttavapiirissäsi on vaikkapa joku, joka urheilee kunnianhimoisesti, hän on taatusti kiinnostunut ruoasta. Lahjaksi tämä sopii ihmisille, jotka haluavat pohtia ravintoa, ruokaa, syömistä ehkä omalla epämukavuusalueellaankin.
