Merete Mazzarella ja elämä

Olen sanonut tämän aikaisemminkin: kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi. Ihmisellä pitää sentään olla prioriteetit kunnossa. Mazzarellan ajattelussa on moninaisuutta, uteliaisuutta, rohkeutta ja aitoutta. Mazzarella kirjoissa yhdistyvät Mazzarellan omat ajatukset kaikkeen siihen mitä hän on lukenut ja oppinut. Joskus hieno sitaatti löytyy häneltä itseltään joskus joltain muulta. Mutta aina kokonaisuus on ajatuksia herättelevä ja omia totuuksia ravisteleva. Mazzarella osaa pilkkoa elämän erilaisia tapahtumia (isovanhemmuus, tyttärenä oleminen, vanheneminen, eläkeikä, puolisona oleminen, avioliitto, eroaminen jne) ilman, että ahtaa niitä siiloon vaan pystyy katsomaan kaikkea jonkinlaisen kokonaisuuden kautta. Se antaa samalla perspektiiviä omaan elämään että luo samaistumisen tunnetta iästä riippumatta. Niin uudessakin kirjassa Elämän tarkoitus (suom. Raija Rintamäki) Tammi 2017.

Alussa Mazzarella puhuu suoraan siitä kuinka kiusallista puhuminen elämän tarkoituksesta on.

”’Mistä sinä kirjoitat nykyään?’, kysäisi eräs kaukainen sukulainen.

Epäröin, menin hämilleni, sillä olin juuri aloittanut jotain uutta, tiesin tuskin vielä itsekään mistä kirjoitin, siinä vaiheessa vasta hapuilin, oikeastaan pohdiskelin tarinaa, joka oli koskettanut minua. Se käsitteli – ehkä hieman yllättävästi – puhveleita, tai jos tarkkoja ollaan, biisoneita.

’No jaa, taisin luiskahtaa sellaiseen pieneen aiheeseen kuin elämän tarkoitus’, vastasin kepeästi ja toivon mukaan torjuvasti.”

Ja toisaalta:

”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Mutta:

”Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.”

Mazarellan tausta pohjoismaisen kirjallisuuden professorina ja sitä kautta saavutettu laaja lukeneisuus on kirjojen parasta antia. Mazarella avaa meille kirjallisuuden ja kirjalijoiden kautta laajemman keskustelun kuin vain lukijan ja Mazzarellan. Mazzarella ei myöskään tuputa omia mielipiteitään vaan pohdiskelee avoimesti asioita. Loppujen lopuksi päätelmät ”totuudesta” tai tässä tapauksessa elämän tarkoituksesta pitää tehdä itse. Myös siitä, uskooko elämällä olevan mitään tarkoitusta. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka toteaa:

”Viime kädessä ei ole ihmisen asia kysyä, mikä on elämän tarkoitus vaan hänen on oivallettava, että elämä kysyy sitä häneltä. Ihminen voi vastata vain ottamalla vastuuta.”

Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen. Hän siteeraa Kerstin Ekmania kirjassaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille.” Juuri näinä aikoina tämä on ehkä hyvä muistaa.

Kun puhutaan elämän tarkoituksesta on vaikea ohittaa kuolemaa. Ja miksi oikeastaan ohitettaisiinkaan. Mazzarella puhuu äitinsä kuoleman jälkeisestä ajasta, kun järjestelyjen kiihkeä vaihe, joka antaa tietyn merkityksen ja järjestyksen suruaikaan, on ohi ja alkaa eläminen ilman kuollutta, läheistä ihmistä:

”Entä sen jälkeen kun hautajaiset ovat ohi?

No, voin puhua vain omasta puolestani, mutta näin oli äidin hautajaisten jälkeen. Päivät kuluivat. Askel askeleelta tulin tuntemaan, että hän oli kuollut, ei vain yhdessä paikassa vaan kaikissa paikoissa joissa liikuin: kotona, töissä, päivällisillä ystävien luona.

Maalla, missä hän oli viihtynyt parhaiten.

Välillä ajattelin: nyt sujuu paremmin. Mutta olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, kun suru iski uudestaan, ikään kuin takaapäin ja tsunamin voimalla. Saattoi tuntua siltä kuin olisin juuri ensimmäistä kertaa kuullut, että hän oli kuollut. Mieleen tuli kaiken aikaa asioita, jotka halusin ehdottomasti kertoa hänelle, usein sellaista mitä kukaan muu ei ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella. Tai mistä haluaisin kuulla hänen mielipiteensä tai pystyin tarkalleen kuvittelemaan, mitä hän sanoisi.”

Lukiessani tätä oivalsin, että samalla tavalla itse asiassa käsittelee ihmissuhteita, läheisiä sellaisia, jotka päättyvät muusta syystä, vaikkapa avioeroa. Sitä käsittelee vielä pitkään, eroten entisissä yhteisissä lomakohteissa, ravintoloissa, joissa yhdessä käytiin ja niissä hetkissä kun miettii vaikkapa kaupassa, että tuosta se toinen tykkäisi ja tajuaa, ettei enää osta yllätyksiä tälle ihmiselle tai niissä hetkissä kun mielessä on jokin vitsi tai sanonta, joka oli ns. sisäpiirijuttu ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi koska taustalla ei ole samaa historiaa.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

Yllätys, yllätys, Mazzarella ei vastaa lukijan puolesta. Se työ pitää tehdä itse. Mutta kertoo mihin itse uskoo:

”Uskon avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, siihen ettei ikinä torju mitään kiinnostuksen kohdetta tai tiedon muotoa, ja ennen muuta: ettei ikinä kerskaile tietämättömyydellään tai kiinnostuksen puutteellaan, oli kyse sitten urheilusta, populaarimusiikista tai tietokonepeleistä.”

Ja vielä amatööriyden ylistys:

”Haluan enemmän kuin mielellään olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee, ja diletantti-sana liittyy nautintoon. Ellen uskoisi amatööriyteen, en olisi ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, sillä kuten sanottu, se on syntynyt tietämättömyydestä ja uteliaasta etsimisestä.”

Syy miksi niin pidän Mazzarellasta saattaa olla myös se, että koen voimakasta samaistumista. Jos minulta kysytään mikä on elämän tarkoitus sanoisin uteliaisuus ja oppiminen. Ei oppineena oleminen vaan nimenomaan jatkuva oppiminen ihmisistä, elämästä, asioista ja vaikka niistä tietokonepeleistä ja jotta se ei ole työtä vaan elämää, se edellyttää itsensä uteliaana pitämistä.

 

 

Viikon 5 luettavaa viikko 6, 2017

  1. Petri Tamminen: Suomen historia, Otava 2017

5722246

1950

”Näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.”

Olen Petri Tammisen kirjojen, ja haastattelujen perusteella myös miehen itsensä, suuri ihailija. Kun Tamminen ilmestyy, hankin sen ja luen yleensä samantien. Jostain syystä olin epäilevä Suomen historian kohdalla. Tarina siitä kuinka Tamminen on kerännyt tarinoita ympäri Suomea ei jostain syystä innoittanut. Tamminen on itse erinomainen tarinankertoja, eikö joku muu voisi hoitaa muiden tarinoiden keräämisen ja Tammiselle jäisi aikaa omiinsa?

No, hankin kuitenkin kirjan ja hyvä niin.

Suomen historia on hieno kirja suomalaisista. Kirja kulkee sata vuotta suomalaisten kanssa erilaisten kohtaloiden ja maailmantapahtumien keskellä. Tamminen osaa näiden hyvin valittujen tarinoiden kautta kertoa Suomen historian ihmisen kokoisena. Pienten anekdoottien kautta suuret tapahtumat tulevat samaistuttaviksi. Se mitä pieni tyttö muistaa evakkomatkasta voi olla vähän muuta kuin mitä yleinen historia siitä kertoo.

Kuten pitääkin, kirjassa on tarina myös Nokiasta. Tarinasta voi päätellä, että se on jonkun entisen nokialaisen kertoma ja se sisältää maailman muutoksen keskellä painiville opetuksen:

”Mutta tuleeko hyvästä painijasta hyvä balettitanssija, vaikka se tietäisi, että kohta laji muuttuu?”

Yksi hienoimmista tarinoista on tämä:

”Sotalapset

Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että Suomen kieli unohtui meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin, puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta kun nähtiin apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.”

Hieno kirja, liikuttava, juuri subjektiivisuutensa kautta kaunis.

2. Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air

IMG_5926

 Juuri kun elämän piti alkaa, se rupeaakin loppumaan. Kirja on vuonna 2015 kuolleen Paul Kalanithin oma kertomus elämästään ja ennen kaikkea kuolemastaan. Juuri valmistumaisillaan oleva neurologi saa syöpädiagnoosin ja joutuu miettimään kaikesta luopumista juuri silloin kun kaiken piti alkaa. Kalanithi kertoo avoimesti kuinka tiukilla avioliitto oli jo ennen diagnoosia ja kuinka toivo ja epätoivo vuorottelevat sairauden aikana. Pariskunta päättää vielä hankkia lapsen, joka ehtiikin syntyä ennen isänsä kuolemaa. Tyttärellä ja isällä oli yhteistä aikaa vain 8 kuukautta. Tämä kirja ei pääty onnellisesti, mutta on hieno karuudessaan. Kirjasta on myös suomenkielinen versio Henkäys on ilmaa vain (suom. Ilkka Rekiaro), Bazar 2017.

Paulin vaimon haastattelu löytyy täältä. ”It is fantastic to watch him developing a legacy through the positive reaction.”

3. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama) Tammi, 2106

IMG_6095

”Jos luovuttaa kesken kaiken, ei ikinä pääse perille oikean ratkaisun luo.”

 Outo ja kaunis tarina jo ikääntyneestä professorista, joka muistaa vain 80 minuutin päähän ja tämän taloudenhoitajasta sekä taloudenhoitajan 10 vuotiaasta pojasta. Ja ennen kaikkea siitä mitä matematiikka on. Kuinka numeroiden takana on paitsi logiikkaa myös kauneutta. Kuinka kaikki ratkaisut ovat ikään kuin olemassa, mutta ne löydetään vasta kun löydetään matemaattinen yhtälö. Kuinka jokaisesta numerosarjasta voi tehdä enemmän kuin vain numerosarjan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää matematiikkaa vaan kertomus erilaisista tavoista kokea maailma. Muistilla ja ilman, matematiikalla ja ilman, nuorena ja vanhempana.

4. The New Yorker: The Books we’re turning to now

Näyttökuva 2017-02-06 kello 8.35.55

Kirjat ovat usein se, johon paitsi pakenemme todellisuutta myös paikka josta haemme ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta. New Yorkerin lista siitä mitä kirjoja tällä hetkellä ihmiset lukevat kertoo paljon ja on sinänsä jo listana kiinnostava. Itsekin ostin Tukholman lentokentältä viikonloppuna yhden maailmanselitystä yrittävän opuksen: Aaron James: Assholes – A Theory of Donald Trump.

IMG_6070Ei siitä ehkä kattavaa selitystä vielä saanut, jonka takia siirryinkin tämän viikon luettavien listan vitoseen.

5. Time: The Great Manipulator

Näyttökuva 2017-02-06 kello 8.35.06

Mies kaiken takana? Armoton, kylmähermoinen manipulaattori kaaoksen ja ideologian takana? Mies, joka vetelee naruista ja ohjaa Trumpin politiikkaa? Erinomainen ja pelottavakin artikkeli, joka taustoittaa Steve Bannonin persoonaa ja roolia tässä amerikkalaisessa tosi-tv -draamassa, jota globaalisti seuraamme.

 

Tosissaan

Luen horoskoopit aina kun ne eteeni sattuvat. En usko niihin. Ehkä… On hankalaa uskoa edes ”vakavaan” astrologiaan, naistenlehtien viikkohoroskoopeista puhumattakaan. Luen ne kuitenkin. Mitähän ensi viikolla tapahtuu? Tai tänään, tai tammikuussa? Suhtaudun niihin viihteenä, mutta viihteenkin tulisi olla tosissaan tehtyä, ei pilaa. Siksi olen lakannut lukemasta Gloria-lehden horoskooppeja. Uusittu Gloria on muilta osin erinomainen, mutta tässä horoskooppihommassa mennään metsään. Glorian horoskoopeissa irvaillaan horoskoopeille, mikä on typerää ottaen huomioon, että kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka lukevat horoskooppeja. Gloria ei ota horoskooppien tekemistä tosissaan ja siksi ne muuttuvat epäkiinnostavaksi roskaksi, joka ei edes naurata.

img_5705

Näytelmäkirjailija Richard Greenberg kirjoittaa kirjassaan Rules for Others to Live By hienosti tosissaan tekemisen voimasta. Hän käyttää esimerkkinä Jacqueline Susannin Nukkelaakso-kirjaa. Kirja on pelkkää roskaa ja silti siitä tuli valtavan suosittu kirja, josta myöhemmin tehtiin vielä (huono) elokuvakin. Greenbergiä koko roska ällöttää ja hän toteaa ensin, että sellaista voisi kuka tahansa kirjoittaa. Kuitenkin lopulta hän myöntää, ettei hänestä olisi siihen. Nukkelaakson menestyksen syy oli se, että Jacqueline Susann kirjoitti tosissaan. Ei lukijaa aliarvioiden ja pelleillen. Lopputulos ei ehkä ollut maailman parasta kirjallisuutta, mutta lukija aistii siinä jotain aitoa. Horoskooppi voi olla roskaa, mutta niissäkin pitää olla tosissaan jos aikoo sellaisia tuottaa.

Greenbergin kirja oli muutoinkin erinomaista luettavaa. Tyyppi ei ollut tuttu entuudestaan, mutta tarinat, anekdootit, sattumukset olivat kuin vanha kaveri olisi jutustellut lukijalle pitkällä lounaalla. Sävy oli itseironinen ja kepeä, tarinat omituisia (esimerkiksi hän kertoo tapaamisestaan toisen miehen kanssa, joka kesken tapaamisen pyytää tätä odottamaan, käy harrastamassa pari tuntia seksiä toisen miehen kanssa ja palaa pöytään tai monta lukua käsittävä tarina Greenbergin ystävästä, joka haluaa murhata isänsä) ja kaikki tapahtuu New Yorkissa, jossa Greenberg asuu, joka on tietysti aina kiehtova paikka tapahtumille.

Greenbergillä on kiinnostava näkökulma tarinoissaan. Kun hän käsittelee elämää ja niiden tarinallisuutta ja erityisesti tarinatyyppiä ”vaikeuksien kautta voittoon”, hän haluaa, että menemme tarinassa voiton jälkeen vielä eteenpäin. Vaikkapa kuningas Edvard VIII ja Wallis Simpson. Greenberg ei pidä tarinaa hienona tarinana rakkauden voitosta vaan pateettisena elämänkohtalona. Se, että vaihtaa elämän, joka olisi voinut olla merkityksellistä siihen, että siemailee cocktaileja eksoottisisissa lomakohteissa on Greenbergin mielestä vain säälittävää. Ja mistä me edes tiedämme oliko liitto onnellinen? Oliko uhraus sen arvoinen? Oli tai ei, on ehkä arvokastakin kateuden sijaan huomata ainakin se, että me emme koskaan näe muiden koko tarinaa, vain pienen kulman siitä.

”Stories of Triumph are very sad stories and only the mercy of the freeze-frame saves us from knowing this.”

Greenberg käsittelee muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja vertaa sitä sarkastisesti itseensä. Sunnuntaihupinaan Greenberg lukee New York Timesin ”Sunday Routine” -palstaa, jolla julkimot kertovat mitkä ovat sunnuntain viettämisen tavat.

”The only thing I do on Sundays is read ’Sunday Routine’. It exhausts me for anything else because everyone they profile wakes at 6.45, makes coffee with a burr grinder, jogs around Central Park reservoir, comes home, showers, goes for brunch, conducts the N.Y. Philharmonic, comes home again, throws a barbecue for fifty, and ends the day snuggling with the cat on a loveseat and watching House of Cards. If I’m asked, I’ll have to aggregate memories of weekends going back about five years, then pretend they represent my typical Sunday, tra-la.”

Kirjassa on anekdootti Kathleen Turnerista, joka varastaa Greenbergiltä Manhattanilla taksin: ”I had no problem with this. You can always find a taxi on broadway in the seventies. Besides, all Kathleen Turner got out of the deal was a cab; I had an anecdote.”

Tarinankertojana tietenkään mikään ei ole niin tärkeää kuin tarina. Jokaisella ihmisellä pitää olla tarina, oli se sitten totta tai keksitty.

”The most important thing is to have a story. Because if you don’t have a story, you’re a boat without sail.”

Kiva kirja ja erityisen kivaa sitä oli lukea paikan päällä New Yorkissa. Tämä kirja oli kirjoitettu tosissaan vaikka ei ollut tosikkomainen. Se ei naura lukijalle vaan kirjoittajalleen. Vähän kuin olisi tavannut hauskan manhattanilaisen ystävänsä paikallisessa kuppilassa.

Here is New York

”The city is like poetry: it compresses all life, all races and breeds, into a small island and adds music and the accompaniment of internal engines.”

Kun matkustaa jonnekin, on kiintoisaa lukea paikasta. Joko fiktiota, joka tapahtuu siellä, henkilöstä, joka kertoo paikasta, asuu siellä tai vaikkapa matkakertomusta paikasta. Viime kerralla New Yorkissa aikaeron herättämänä kuuntelin Patti Smithin M Train -kirjaa, jossa tämä kertoi niin itsestään kuin New Yorkistakin. Tällä kertaa Barnes&Noblesta tarttui matkaan E.B. White: Here is New York.

img_5550

Tämä ei ole varsinainen matkakertomus. E:B: White palaa parinkymmenen vuoden tauon jälkeen New Yorkiin ja tekee siitä (ja sen ihmisistä) havaintoja. Essee julkaistiin alunperin vuonna 1949 Holiday-lehdessä. Vuonna 1999 essee julkaistiin uudelleen kyseisessä kirjassa. Kyseessä on hellekesä 1948.

New York tarttuu ihmisiin eri tavoilla. Itse en rakastunut kaupunkiin ensimmäisellä, toisella, kolmannella, neljännellä enkä ehkä vielä tälläkään kerralla. Kaupunki on iso, siitä on vaikea saada tolkkua vaikka kadut ovatkin jopa koomisuuteen asti systemaattisesti järjestetty. Alueet ovat erilaisia ja eniten viihtyvyyteen vaikuttaa se, missä liikuskelee. Time Squaren alue on itselleni puhdasta horroria sen sijaan Sohossa on jo ihmisenkokoinen tunnelma. White käsittelee New Yorkia paitsi alueiden perusteella myös sen funktion perusteella:

”There is roughly three New Yorks. There is, first, the New York of the man or woman who was born here, who takes the city for granted and accepts its size and its turbulence as natural and inevitable. Second, there is the New York of the commuter – the city that is devoured by locusts each day and spat out each night. Third, there is the New York of the person who was born somewhere else and came to New York in quest of something. Of these three trembling cities the greatest is the last – the city of final destination, the city that is a goal.”

Samoin kuin Eiffel-torni määrittää Pariisia, Empire State Buildingin pilkistäminen näkopiiriin jaksaa aina ilahduttaa New Yorkissa. White antaa sille myös hienon symbolisen tulkinnan.

”It (New York) is by all odds the loftiest of cities. It even managed to reach the highest points in the sky at the lowest moment of the depression. The Empire State Building shot twelwe hundred and fifty feet into the air when it was madness to put out as much as six inches of new growth.”

New Yorkilla on muuttuva luonne. Kaupat väistyvät uusien tieltä, uusia kahvilaketjuja perustetaan, vanhoja puretaan. Se ravintola, jossa kävit viimeksi on seuraavalla vierailulla kuntosali… E.B. White huomioi myös tämän nopean muutostahdin.

”To bring New York down to date, a man would have to be published wit the speed of light – and not even Harper is that quick. I feel that is is the reader’s, not the author’s, duty to bring New York down to date: and I trust it will prove less a duty than a pleasure.”

New Yorkissa ei kannata narista tungoksesta, ahtaudesta tai jonottomisesta. Tämä ei ole kaupunki, jonne tullaan oleilemaan mukavuusalueella. Jokainen päivä on vähän liian täynnä kaikkea. Siinä mielessä New York muistuttaa jotenkin merkittävästi vaikkapa New Delhiä tai Napolia. Stressaantuneena voi stressaantua lisää. Rentoutuneena voi antautua rauhassa kaupungin rytmiin.

”The New Yorkers temperamentally, do not crave comfort and convenience – if they did they would live elsewhere.”

New York Times on valinnut tämän ohuen ja tiiviin kirjan 10 parhaan New Yorkista koskaan kirjoitetun kirjan joukkoon.

The New Yorker taas toteaa esseestä: ”The wittiest essay, and one of the most perceptive, ever done on the city.”

Joulukalenteri 2016, 24. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

24. luukun takaa jouluaattona (tai vähän myöhässä…) paljastuu: Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (suom. Jaana Iso-Markku), Bazar, 2016

img_5471

Financial Times toteaa kirjasta

”Kiehtova, innoittava teos ihmiskunnan historiasta – täynnä rohkeita ajatuksia ja yllättäviä faktoja. Tätä mukaansatempaavaa, myyttejä murtavaa kirjaa ei voi ahtaa pähkinänkuoreen, se on vain luettava.”

Ja näin on. Tämän hämmästyttävän kirjan pusertaminen lyhyeen arvioon ei olisi sen arvoista. Yhden kiinnostavan yksityiskohdan nostan sieltä kuitenkin.

Neandertalin ihminen oli vahva, voimakas, sopeutuva ja kaikin mittarein menestyjä. Oma lajimme ei pärjännyt tälle valioyksilölle ja kaiken järjen mukaan meitä ei edes pitäisi enää olla. Sapiens voitti kuitenkin neandertalin kommunikointikyvyllään.

Mies-miestä (tai nainen-naista) vastaan sapiens hävisi. Kommunikaatiokykynsä ansiosta se kuitenkin kykeni keräämään joukkoja. Ei vain muutamaa kymmentä, ei satoja (kyllä neandertalin ihminenkin sai 150 tyyppiä kasaan ilman merkittävää kommunikaatiokykyä sillä sen kokoisessa joukossa tarinat liikkuivat itsestään) vaan tuhansia. Eräänlaista maailman ensimmäistä joukkoistamista siis. Sapiens menestyi siksi, että se osasi kommunikoida paremmin kuin sittemmin sukupuuttoon kuollut sukulaisensa.

Kannattaa siis harjoittaa kykyään kommunikoida. Ehkä joulu on osin myös sitä. Lahjojen antaminenkin on kommunikointia kiitollisuudesta ja arvostuksesta. Hyvää joulun jälkeistäkin aikaa!

Hararin haastattelu täällä.

Joulukalenteri 2016, 23. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

23. luukun takaa paljastuu kaksi suomalaista kirjailijaa tänä vuonna ilmestyneine kirjoineen:

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset, Otava 2016

ja

Helmi Kekkonen: Vieraat, Siltala 2016

img_5409

Nämä kaksi valikoituivat tietystä syystä. Suomalainen kirjallisuus on aika usein synkeän sävyistä, raskastakin. Sota-ajoissa pyöritään tai niitä muistellaan. Päihteet, elämän raskaat puolet ja pimeys tuntuvat valtaavan ison osan suomalaista kirjallisuutta. Ollessani Finlandia-raadissa monta vuotta sitten ja luettuani yli 100 suomalaista romaania, tämä tummasävyisyys löi silmille. Taitavia kirjoittajia useita, ilman muuta. Kuitenkin joskus toivoisi toisenlaista näkökulmaa. Ei pinnallista ja keveää, vaan tarinaa, ihmisten välistä elämää ihan tavallisissa olosuhteissa.

Juha Itkonen ja Helmi Kekkonen ovat kirjailijoita, jotka kirjoittavat yhtä aikaa viisaasti ja tässä päivässä. Tehokeinoja ei haeta sodasta ja kurjuudesta vaan tarina kuljettaa hyvin ilmankin tuota sielunmaisemaa.

Helmi Kekkonen: Vieraat, arvio tässä.

”Senja pyyhkii kyynelet kasvoiltaan ja juoksee eteiseen, kompastuu maton reunaan, horjahtaa mutta ei kaadu. Kaikki on hyvin, tietenkin on.”

Näin alkaa Helmi Kekkosen kirja Vieraat. Olen tykännyt Kekkosesta aina ensimmäisestä novellikokoelmasta lähtien. Kekkosella on oma ”utuinen” tunnelma kaiken yllä, runolliseltakin tuntuva kieli ja hyvä tapa kirjoittaa niin, että tarina vetää sisäänsä. Vieraat on hyvä kirja ihmisistä, odotuksista, pettymyksistä ja toisen ihmisen ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä. Ainoa mikä kirjassa vähän häiritsi oli sen ”asetelmallisuus”. Viimeistään lopussa asiat kiertyivät jotenkin liian tarkoitukselliseen ja jollain lailla ”siistiin” loppuun. Elämä ei kuitenkaan ole sellaista. Se on sotkuista ja sattumanvaraista. Mutta tämä oli vain pieni miinus muuten erinomaisessa kirjassa.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset arvio, joka ilmestyi jo aikaisemmin löytyy täältä.