Kesäkuun kirja: Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (suom. Arto Schroderus)

Kesäkuun kirjana oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Taisin mainitakin, että hankin kirjan myös äidilleni ja tyttärelleni, eräänlaiseksi reflektioksi yhteen hienoimmista ja hankalammista ihmissuhteista: äidin ja tyttären. Äitini kiltisti luki kirjan kanssani (ja piti kovasti), tyttärelläni on ollut kesällä muuta puuhaa, ymmärrettävästi.

Emme varsinaisesti äidin kanssa keskustelleet kirjasta, mutta silti oli aika kivaa lukea jotain yhdessä. Tuon jälkeen luimme vielä samaan aikaan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -kirjaa, jatkoakin varmasti tulee. Yhdessä lukemisessa on jotain jännällä tavalla lähentävää: vähän kuin matkustaisi yhdessä molemmille vieraaseen paikkaan, tutustuisi yhdessä sen tapoihin, kulttuuriin ja kieleen, ja kokemuksen jälkeen voi joko puhua siitä tai vain olla tyytyväinen siitä, että on kokenut tämän ihmisen kanssa yhdessä jotain sellaista.

Gornickin Toisissamme kiinni on ainakin sen matkan arvoinen.

On helppoa samaistua kirjassakin pilkahtavaan ajatukseen siitä, että äiti on monella tavalla ärsyttävä. On vaikeampaa tajuta toisesta näkökulmasta itse olevansa se äiti. Ärsyttävä, vanhanaikainen, tapoihinsa kangistunut läheinen, josta ei pääse irti. Joskus jopa tämän (itsen) tapa seistä herättää ärtymyksen, tai kuten Gornick kuvaa: veri kihahtaa päähän. Siinä on jotain samuutta, joka ärsyttää. On jännää olla tässä äiti-tytär -jatkumossa tällä hetkellä keskellä, sekä äitinä että tyttärenä. Hienoakin. Ja samalla tavalla on hienoa, että jollain lailla, kuten Gornick, huomaan antautuvani myös sille, että toinen voi olla hemmetin ärsyttävä. Mitä sitten, olkoon.

”Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua kummia. Toisinaan veri ei kihahdakaan päähäni. Ärryn mutta pysyn tyynenä. Koska en joudu raivon valtaan, en tee iltapäivästä holokaustia. Vaikuttaa siltä, että tänään on yksi noista hetkistä. Käännyn katsomaan äitiäni, kiedon vasemman käteni hänen yhä vahvan selkänsä ympärille, painan oikean käteni hänen kyynärvarrelleen ja sanon: Äiti, jos kirja ei kiinnosta sinua, ei se mitään.”

Silti Gornick ei ole minusta erityisen armollinen äidilleen.

Aina jos miettii omaa äitiään, on tietysti subjektiivinen ja käsittelee ehkä eniten itse asiassa itseään; sitä miksi tuli sellaiseksi kuin tuli. Ja uskon, että aika usein itse asiassa vanhempi saa, ainakin jossain vaiheessa, häijymmän kohtalon kuin olisi tarpeen. Perhesuhteisiin liittyy paljon ihmisen mieleen jääviä vinoutumia, epäreiluuden kokemuksia ja vihaisuutta (tai surullisuutta) siitä, että vanhemmat ovat olleet niin epätäydellisiä. Kun tulee itse äidiksi, havaitsee asioita tietysti siitä toisesta näkökulmasta. Aika nopeasti tajuaakin, että perhana, me kaikki harjoitellaan näitä asioita ja harmillisesti oikeilla ihmisillä. Jokainen kuitenkin tekee parhaansa ja kaikkeen on aina joku syy.

Samalla tavalla joku tivahdettu lause saattaa jäädä toiselle mieleen vuosikymmeniksi ja aiheuttaa monenlaisia tunteita, kun taas sanoja ei ehkä muista sitä lainkaan. Joskus kivahdettu lause on vain sitä: ei mitään merkityksellistä, aitoa tai erityisen totta. Hetkellinen tunteenpurkaus, josta toiselle jää syvät jäljet. Ainoa tapa käsitellä näitä, on käsitellä niitä, jos mahdollista, näiden ihmisten välillä.

Kirjassa The Rainbow Comes and Goes on kiinnostava kohtaus, jossa käsitellään tätä asiaa. Anderson Cooper (poika) ja Gloria Vanderbilt (äiti) kirjoittavat kirjassa kirjeitä toisilleen. Kirjeissä käsitellään niin mennyttä kuin nykyaikaa, erityisesti kirjekokoelma tuntuu olevan tapa tutustua äitiin toisesta, aikuisen näkökulmasta. Sehän on myönnettävä, että voi olla, että lopulta ei tunne äitiään ”ihmisenä” kovin hyvin. Kirjassa Gloria Vanderbilt avaa ensimmäistä kertaa pojalleen tilannetta, josta on syvästi pahoillaan. Poika on ollut nuori ja paikalla kun äiti on kysyttäessä todennut, että se mitä vähiten toivoisi pojalleen, on se, että tämä olisi homo.

Anderson Cooper on homoseksuaali ja todennäköisesti kokenut itsensä sellaiseksi jo kuullessaan äitinsä kommentin. Äiti pyytää pojaltaan anteeksi ja toteaa, että on kantanut tämän kommentin aiheuttamaa syyllisyyttä vuosikymmeniä. Hän selittää myös, ettei tämä ollut kommentti siitä mitä hän hyväksyy vaan enemmän pelkoa siitä, kuinka vaikeaksi pojan elämä kenties menisi.

Yllättäen Anderson Cooper toteaa, ettei muista kommenttia eikä koko tilannetta lainkaan. Sen sijaan, hän toteaa: ja kertoo jonkun toisen asian, jonka äiti oli joskus sanonut, jonka epäreiluutta on itse kantanut vuosikymmenet. Äiti taas ei muista tätä lainkaan. Ihminen muistaa jostain mystisestä syystä jotain, mutta ei jotain toista. Ainoa tapa päästä niistä yli on puhua. Jos vielä on mahdollista, kannattaa itselle hankalat asiat käsitellä. Joskus kirja voi olla hyvä väline siihen.

Pienen sivupolun jälkeen takaisin Gornickiin.

Gornickin tyyli on suora, tylykin, mutta samalla herkkä. Tämä kuvaa tyttären ja äidin ihmissuhdetta rehellisesti.

”muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavalla rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä. Se tosiasia, että me olemme äiti ja tytär, tuntuu aina silloin vieraalta. Vaikka tiedän, että olemme toistemme peilikuvia nimenomaan siksi, että olemme äiti ja tytär, en silti katso meitä tyttären silmin.”

Rehellistä on myös vertailu. Gornick vertaa itseään äitiinsä (ja äiti tyttäreensä). Äidin puolison (Gornickin isän) kuoleman jälkeen äiti ryhtyi elämään täysillä leskenä:

”Leskeydestä äiti löysi korkeamman olemassaolon tason. Hän huomasi, että kieltäytymällä toipumasta isän kuolemasta elämään sai vakavuutta, josta hän oli keittiövuosiensa takia jäänyt paitsi. Hän pysyi omistautuneena tälle vakavuudelle kolmekymmentä vuotta. Hän ei milloinkaan kyllästynyt vakavuuteen, ei milloinkaan pitkästynyt tai muuttunut levottomaksi sen seurassa ja löysi yhä uusia tapoja pitää siihen yllä kiinnostusta, jonka se hyvin palvelleena kiistatta myös ansaitsi.”

Äidin suru on ollut kaiken valtaavaa ja ilmapiirin tukahduttavaa. Tytär on tullut imaistuksi tähän masennukseen, mutta löytää oman tien tekemisestä, työstä. 

”Nousin ja kirjoitin päiväkirjaani: ’Rakkaus on passiivisen, tuntevan elämän tehtävä, eikä tyydyttävään lopputulokseen pääse ilman ihannekumppania: tähän alkukantaiseen asetelmaan me olemme syntyneet. Työ on aktiivisen ja luovan elämän tehtävä, ja jos se raukeaa tyhjiin, ihminen oppii sentään jotain toimivasta minuudestaan. Rakkaudesta ihminen innostuu toden teolla vasta sitten, kun henkiseen elämään ei enää pääse kiinni.’”

Todellisuudessa kai molemmat ovat tärkeitä, kukin elämänsä aikana ja ehkä erityisesti lopussa pyrkii mieluummin ajattelemaan eläneensä juuri ”oikein” sen sijaan, että katuisi isoja elämänvalintoja siinä vaiheessa, kun asialle ei ole enää mitään tehtävissä. Kuitenkin äiti sanoo sydäntä raastavasti:

”’Kateeksi käy’, äiti tokaisee minulle. ’Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani.’”

Gornickin suoruus on virkistävää siinä maailmassa missä kaikki ihmissuhteetkin tuntuvat suodattuvan sosiaalisen median positiivisuusfiltterin kautta. Parisuhteissa on vain onnellisia hetkiä, lapset ovat vain ihania ja vanhempiamme me kaikki vain kunnioitamme ja kiitämme. Kuitenkin ihmissuhteet ovat aina sotkuisia, silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun ne ovat onnellisia, ihania ja elämän tärkein asia. Sotkun lakaiseminen pois näkyviltä luo helposti ajatuksen, että muilla ei ole sotkuja. Siksi erityisesti nyt kirjallisuuden tapa katsoa asioita monesta näkökulmasta ja paljastaa pinnan alla olevia jännitteitä on tärkeää.

Kirjassa Us, Terrence Real puhuu ihmissuhteista jonkinlaisena liikkeenä: harmony, disharmony, repair. Realin mukaan jos näitä vaiheita ei tapahdu koko ajan, suhde on käytännössä kuollut. Ihmissuhde ei ole ainaista harmoniaa vaan lähentymistä ja loitontumista ja se kuinka korjaaminen tapahtuu ratkaisee onnellisuuden. Nimenomaan korjaamisen prosessi luo syvyyttä, läheisyyttä ja kestävyyttä. Vaikka Real puhuu eniten parisuhteista, sama asia liittynee myös äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tämä on muuten paras parisuhde/ihmissuhdekirja pitkään aikaan. Kiinnostava näkemys siitä kuinka minä-keskeisyydestä päästään ihmissuhdekeskeisyyteen.

Toisissamme kiinni -kirjan loppu oli jotenkin vähän alakuloinen. Ehkä se johtuu vain siitä, että elämässä ei ehkä ole ”happy endingiä” vaan erilaisia nousuja ja laskuja. Lopulta näkökulmakin ratkaisee. Gornick ei yritäkään hakea mitään lopullista ”happily ever after” ajatusta. Kirjan lopussa tuli yhtäaikaa lohduttava että lohduton olo: elämä menee niin kuin se menee. On olosuhteita ja ihmissuhteita ja ihminen räpeltää siinä keskellä sinkoutuen joskus vähän sattumaltakin jonnekin. Tästä jostain yrittää sitten tehdä hyvän elämän?

Lopussa äidin ja tyttären välille on syntynyt kuitenkin jonkinlainen rauha, tyyneys ja lämpö. Välttämättä ei tarvitse sanoa ”rakastan sinua” vaan tapa kommunikoida on sinällään rakkaudellinen:

”’Sinä muistat!’ Hän hymyilee minulle autuaana. ’Kappas vaan. Hän muistaa. Minä en muista. Hän muistaa.’

’Minä säilytän nyt sinun elämääsi, äiti.’

’Kyllä, niin säilytät, niin säilytät. No niin. Missä me oltiinkaan?’”

Tyttö, nainen, toinen

”meidän pitäisi juhlia sitä, että entistä useammat naiset muovaavat feminismiä uudestaan ja että ruohonjuuritason aktivismi leviää kuin kulovalkea ja miljoonat naiset havahtuvat mahdollisuuteen ottaa tämä maailma haltuun täysivaltaisina ihmisolentoina”

Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen on kirja, joka oikeastaan kaikkien pitäisi lukea. Monesta näkökulmasta inhimillisen elämän tarkastelua, ihmettelyä, hämmästelyä, hapuilua. Ennen kaikkea tämä antaa jonkinlaisen mahdollisuuden päästä sisälle maailmaan, joka ei ole oma. Kirjan 12 päähenkilöä (11 naista, 1 ei-binäärinen) edustavat useita vähemmistöjä, ollen samalla brittejä ja monikulttuurisia. Hahmojen taustat vaihtelevat jo iän takia: ikähaitarilla päähenkilöt ovat yli yhdeksänkymppisestä nuoreen 19-vuotiaaseen. Yhteistä on kaikkien rimpuilu patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja jonkinlainen kysymys siitä, kuinka paljon pitäisi mukautua, jotta sopii joukkoon vai saako (osaako, haluaako) olla vahvasti oma itsensä riippumatta siitä mitä ympäristö siitä pitää? Ja jos niin kuinka olla vahva oma itsensä.

Siksi kirja on paitsi tärkeä näkökulma myös samaistuttava kertomus siitä, kuinka toteuttaa itseään ja omaa ainutlaatuista tapaa olla ja toisaalta, kuinka rakastaa; saada ja antaa rakkautta. 

Vanity Fairin haastattelussa kirjailija toteaa, että halusi luoda niin monta mustaa brittinaisen hahmoa kuin pystyi yhteen ja samaan kirjaan. Hän halusi osoittaa monimuotoisuutta, erilaisia taustoja, kokemuksia ja ominaisuuksia. Ja onnistuu siinä! Hän kertoo hahmojen tavallaan syntyneen orgaanisesti kirjoittamisen yhteydessä. Jokaisella on oma jakso kirjassa, mutta kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Ensimmäinen hahmo, jonka Evaristo kertoo kirjoittaneensa, oli Carol, pankkiiri, joka on päättänyt menestyä, suoristaa hiuksensa ja pukeutuu kuten ”pitää”. Tämän jälkeen syntyi Carolin äiti, Bummi, sitten Carolin opettaja Shirley, sen jälkeen Shirleyn Karibia-taustainen äiti jne.

Kirjan rytmi muistuttaa tätä prosessia; yksi hahmo johdattaa toiseen ja taas takaisin.

Voi kuvitella kuinka Evaristo, brittiläis-nigerialainen kirjailija on kyllästynyt stereotyyppeihin erilaisista vähemmistöistä ja haluaa siksi luoda monipuolisemman ja todemman kuvan.

Tarinoiden ankkurina, alkuna ja loppuna, toimii Amma, kuusissakymmenissä (?) oleva teatteriohjaaja, jonka haave isosta näyttämöstä on toteutumassa. Tästä siirrytään Amman tyttäreen ja ystävään (Dominique) ja juuri kun ajattelee pääsevänsä näiden ihmisten mielenmaisemaan kiinni, alkaa uusi luku ja uudet ihmiset. Hetken tyrmistyksen jälkeen huomaa, että lopulta nämä kaikki limittyvät elämiensä kautta jotenkin toisiinsa. Sillä on hintansa, että Evaristo halusi ujuttaa mahdollisimman monta ihmistä yhteen romaaniin: välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että kuka tämä Penelope nyt olikaan ja miten tämä tyyppi liittyi keneenkin. New York Timesin kriitikko Dwight Garner toteaa arviossaan, että tietyssä vaiheessa kirjaa lukija toivoisi, että saisi pysähtyä niihin henkilöhahmoihin, joihin on tutustunut sen sijaan, että koko ajan tulee uusia kuvioihin. ”You begin to feel you are always between terminals at a very large airport, your clothes and toiletries in a little wheelie suitcase behind you.”

Kirja on kiistatta vauhdikas. Monipuolinen, värikäs ja kiihkeä. Kerronta, joka on proosan ja runollisuuden hybridimäistä, välimerkkejä säästeliäästi käyttävää, ”fuusio-fiktiota”, kuten kirjailija itse sitä kuvaa, korostaa vauhdin ja irrallisuuden tuntua. Vähän kuin olisi vuoristoradassa. Ja kohta taas mennään!

Alun totuttelun jälkeen pidin rytmistäkin kovasti. Tarina itsessään on valtavan koukuttava, kaikkien henkilöhahmoissa on jotain kiehtovan ristiriitaista ja inhimillistä: oman identiteetin etsimistä suhteessa itseen ja omaan taustaan ja toisaalta rakentamista suhteessa ympäristöön, jossa elää. Ei binäärisestä kaupunkilaisesta some-influensserista 93-vuotiaaseen isoisoäitiin, joka asuu farmilla, lesbosuhteista nais-mies- suhteisiin, sukupuolisesta ja seksuaalisesta identiteetistä niiden muuttumisesta ja toisaalta muiden reaktioista muutoksiin näissä aiemmin varsin yksioikoisesti nähtyihin rooleihin/identiteetteihin. Kiintoisasti kirjan lopussa vielä adoptoitu nainen, joka pitää itseään valkoisena tekee DNA-testin ja huomaa olevansa vain 17 prosenttisesti britti ja omaavansa afrikkalaisia juuria. Mitä se tekee tämän identiteetille?

Lopussa itkin…

Kirja käy monesta inhimillisestä näkökulmasta läpi erilaisia sosiaalisia ongelmia, joita värillisten ihmisten on briteissä(kin) täytynyt sietää, ja edelleen täytyy, ja jollain lailla juuri nämä kokemukset lopulta yhdistävät, mikä on surullista. Kirja ei silti ole (vain) surullinen eikä missään nimessä pelkkä poliittinen manifesti vaan pääosin riemukas, raivokas ja voimakas kertomuskokoelma inhimillistä elämää. Vahva voi ollakin heikko ja jäädä kiinni paikkaan tai ihmiseen, johon ei pitäisi. Toinen yrittää sopeutua mustana maailmaan, joka on valkoinen, toinen taas itseään valkoisena pitävä sopeuttaa itseään miehen maailmaan, jotta löytäisi kumppanin. Uusi sukupolvi kyseenalaistaa kaiken mikä on ollut ”pysyvää” ja lempeästi, tai joskus vähemmän lempeästi, ohjaa oppimaan. Kaikkia yhdistää jonkinlainen ystävällinen suhtautuminen toiseen ja toisen kokemuksiin, mikä auttaa ymmärryksen lisäämisessä. Jotain sellaista kai tarvittaisiin maailmaan, joka muuttuu nopeasti ja jossa pyrittäisiin laajentamaan normeja sen sijaan, että pyritään typistämään ihmisiä olemassa oleviin ja liian ahtaisiin laatikoihin.

Ehkä juuri Pride-viikolla ja USA:n korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen tämän kirjan näkökulmat ovat erityisen ajankohtaisia ja tärkeitä.

Kirja kysyy kysymyksiä kuten kuinka suhtautua siihen, jos toinen ei tajua pronomineja, vaikka stiplu sattuisi vain viattomasti? Entä jos toinen ei suostu ymmärtämään? Kun rakennan identiteettiä tai maailmankuvaa, kenen opastusta seuraan: äidin, oman lähipiirin, kumppanin, ikätoverien, feministisankarieni? Millaiset ihmissuhteet kestävät, kuka on ystävä ja mitä ystävä tekee, jos toinen joutuu pahaan paikkaan?

Mitä tulee tuohon ensimmäiseen kysymykseen, on se hankala. Tavallaan ajattelen, että muutoksessa olisi hyvä ymmärtää ja pyrkiä kommunikoinnilla lisäämään ymmärrystä. Onhan se myönnettävä, että vaikkapa ajatus siitä, että sukupuoli on laajempi kokonaisuus kuin kaksi ääripäätä on aina teoriassa ollut selvää, mutta käytännössä kahtiajako on kuitenkin tuntunut ”selkeältä” ja siksi itselle todelta. Toisaalta taas ymmärrän suuttumisen ja turhautumisen. Ei kai ole yhden ihmisen tehtävä kouluttaa muita, ihmisen tehtävä on elää omaa elämäänsä. Jokaisen velvollisuus on lisätä omaa ymmärrystään. Tämä kirja on hyvä väline myös siihen. Kun käsitteistö laajenee, huomaan ainakin itse helpotusta siitä, että roolit ja yksiselitteinen ja ulkoaohjattu ajatus siitä millainen on naisellinen tai miehekäs pikkuhiljaa voi jäädä historiaan. Ollaan mieluummin ihmisiksi ja annetaan jokaisen määrittää itseään haluamallaan tavalla.

Tyttö, nainen, toinen on Evariston kahdeksas romaani, josta hän sai Booker-palkinnon vuonna 2019 (jonka joutui kyllä jakamaan Margaret Atwoodin kanssa). Käsittämätöntä kyllä, ja alleviivaa Evariston romaanin mustien naisten kokemuksia, hän on ensimmäinen musta nainen, joka on voittanut Booker-palkinnon. Siis vuonna 2019! Suomennoksen on tehnyt tosi taitavasti Kaijamari Sivill. Kirjasta saatetaan tehdä myös TV:n minisarja.

Merete Mazzarella ja elämä

Olen sanonut tämän aikaisemminkin: kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi. Ihmisellä pitää sentään olla prioriteetit kunnossa. Mazzarellan ajattelussa on moninaisuutta, uteliaisuutta, rohkeutta ja aitoutta. Mazzarella kirjoissa yhdistyvät Mazzarellan omat ajatukset kaikkeen siihen mitä hän on lukenut ja oppinut. Joskus hieno sitaatti löytyy häneltä itseltään joskus joltain muulta. Mutta aina kokonaisuus on ajatuksia herättelevä ja omia totuuksia ravisteleva. Mazzarella osaa pilkkoa elämän erilaisia tapahtumia (isovanhemmuus, tyttärenä oleminen, vanheneminen, eläkeikä, puolisona oleminen, avioliitto, eroaminen jne) ilman, että ahtaa niitä siiloon vaan pystyy katsomaan kaikkea jonkinlaisen kokonaisuuden kautta. Se antaa samalla perspektiiviä omaan elämään että luo samaistumisen tunnetta iästä riippumatta. Niin uudessakin kirjassa Elämän tarkoitus (suom. Raija Rintamäki) Tammi 2017.

Alussa Mazzarella puhuu suoraan siitä kuinka kiusallista puhuminen elämän tarkoituksesta on.

”’Mistä sinä kirjoitat nykyään?’, kysäisi eräs kaukainen sukulainen.

Epäröin, menin hämilleni, sillä olin juuri aloittanut jotain uutta, tiesin tuskin vielä itsekään mistä kirjoitin, siinä vaiheessa vasta hapuilin, oikeastaan pohdiskelin tarinaa, joka oli koskettanut minua. Se käsitteli – ehkä hieman yllättävästi – puhveleita, tai jos tarkkoja ollaan, biisoneita.

’No jaa, taisin luiskahtaa sellaiseen pieneen aiheeseen kuin elämän tarkoitus’, vastasin kepeästi ja toivon mukaan torjuvasti.”

Ja toisaalta:

”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Mutta:

”Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.”

Mazarellan tausta pohjoismaisen kirjallisuuden professorina ja sitä kautta saavutettu laaja lukeneisuus on kirjojen parasta antia. Mazarella avaa meille kirjallisuuden ja kirjalijoiden kautta laajemman keskustelun kuin vain lukijan ja Mazzarellan. Mazzarella ei myöskään tuputa omia mielipiteitään vaan pohdiskelee avoimesti asioita. Loppujen lopuksi päätelmät ”totuudesta” tai tässä tapauksessa elämän tarkoituksesta pitää tehdä itse. Myös siitä, uskooko elämällä olevan mitään tarkoitusta. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka toteaa:

”Viime kädessä ei ole ihmisen asia kysyä, mikä on elämän tarkoitus vaan hänen on oivallettava, että elämä kysyy sitä häneltä. Ihminen voi vastata vain ottamalla vastuuta.”

Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen. Hän siteeraa Kerstin Ekmania kirjassaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille.” Juuri näinä aikoina tämä on ehkä hyvä muistaa.

Kun puhutaan elämän tarkoituksesta on vaikea ohittaa kuolemaa. Ja miksi oikeastaan ohitettaisiinkaan. Mazzarella puhuu äitinsä kuoleman jälkeisestä ajasta, kun järjestelyjen kiihkeä vaihe, joka antaa tietyn merkityksen ja järjestyksen suruaikaan, on ohi ja alkaa eläminen ilman kuollutta, läheistä ihmistä:

”Entä sen jälkeen kun hautajaiset ovat ohi?

No, voin puhua vain omasta puolestani, mutta näin oli äidin hautajaisten jälkeen. Päivät kuluivat. Askel askeleelta tulin tuntemaan, että hän oli kuollut, ei vain yhdessä paikassa vaan kaikissa paikoissa joissa liikuin: kotona, töissä, päivällisillä ystävien luona.

Maalla, missä hän oli viihtynyt parhaiten.

Välillä ajattelin: nyt sujuu paremmin. Mutta olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, kun suru iski uudestaan, ikään kuin takaapäin ja tsunamin voimalla. Saattoi tuntua siltä kuin olisin juuri ensimmäistä kertaa kuullut, että hän oli kuollut. Mieleen tuli kaiken aikaa asioita, jotka halusin ehdottomasti kertoa hänelle, usein sellaista mitä kukaan muu ei ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella. Tai mistä haluaisin kuulla hänen mielipiteensä tai pystyin tarkalleen kuvittelemaan, mitä hän sanoisi.”

Lukiessani tätä oivalsin, että samalla tavalla itse asiassa käsittelee ihmissuhteita, läheisiä sellaisia, jotka päättyvät muusta syystä, vaikkapa avioeroa. Sitä käsittelee vielä pitkään, eroten entisissä yhteisissä lomakohteissa, ravintoloissa, joissa yhdessä käytiin ja niissä hetkissä kun miettii vaikkapa kaupassa, että tuosta se toinen tykkäisi ja tajuaa, ettei enää osta yllätyksiä tälle ihmiselle tai niissä hetkissä kun mielessä on jokin vitsi tai sanonta, joka oli ns. sisäpiirijuttu ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi koska taustalla ei ole samaa historiaa.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

Yllätys, yllätys, Mazzarella ei vastaa lukijan puolesta. Se työ pitää tehdä itse. Mutta kertoo mihin itse uskoo:

”Uskon avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, siihen ettei ikinä torju mitään kiinnostuksen kohdetta tai tiedon muotoa, ja ennen muuta: ettei ikinä kerskaile tietämättömyydellään tai kiinnostuksen puutteellaan, oli kyse sitten urheilusta, populaarimusiikista tai tietokonepeleistä.”

Ja vielä amatööriyden ylistys:

”Haluan enemmän kuin mielellään olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee, ja diletantti-sana liittyy nautintoon. Ellen uskoisi amatööriyteen, en olisi ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, sillä kuten sanottu, se on syntynyt tietämättömyydestä ja uteliaasta etsimisestä.”

Syy miksi niin pidän Mazzarellasta saattaa olla myös se, että koen voimakasta samaistumista. Jos minulta kysytään mikä on elämän tarkoitus sanoisin uteliaisuus ja oppiminen. Ei oppineena oleminen vaan nimenomaan jatkuva oppiminen ihmisistä, elämästä, asioista ja vaikka niistä tietokonepeleistä ja jotta se ei ole työtä vaan elämää, se edellyttää itsensä uteliaana pitämistä.

 

 

Viikon 5 luettavaa viikko 6, 2017

  1. Petri Tamminen: Suomen historia, Otava 2017

5722246

1950

”Näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.”

Olen Petri Tammisen kirjojen, ja haastattelujen perusteella myös miehen itsensä, suuri ihailija. Kun Tamminen ilmestyy, hankin sen ja luen yleensä samantien. Jostain syystä olin epäilevä Suomen historian kohdalla. Tarina siitä kuinka Tamminen on kerännyt tarinoita ympäri Suomea ei jostain syystä innoittanut. Tamminen on itse erinomainen tarinankertoja, eikö joku muu voisi hoitaa muiden tarinoiden keräämisen ja Tammiselle jäisi aikaa omiinsa?

No, hankin kuitenkin kirjan ja hyvä niin.

Suomen historia on hieno kirja suomalaisista. Kirja kulkee sata vuotta suomalaisten kanssa erilaisten kohtaloiden ja maailmantapahtumien keskellä. Tamminen osaa näiden hyvin valittujen tarinoiden kautta kertoa Suomen historian ihmisen kokoisena. Pienten anekdoottien kautta suuret tapahtumat tulevat samaistuttaviksi. Se mitä pieni tyttö muistaa evakkomatkasta voi olla vähän muuta kuin mitä yleinen historia siitä kertoo.

Kuten pitääkin, kirjassa on tarina myös Nokiasta. Tarinasta voi päätellä, että se on jonkun entisen nokialaisen kertoma ja se sisältää maailman muutoksen keskellä painiville opetuksen:

”Mutta tuleeko hyvästä painijasta hyvä balettitanssija, vaikka se tietäisi, että kohta laji muuttuu?”

Yksi hienoimmista tarinoista on tämä:

”Sotalapset

Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että Suomen kieli unohtui meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin, puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta kun nähtiin apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.”

Hieno kirja, liikuttava, juuri subjektiivisuutensa kautta kaunis.

2. Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air

IMG_5926

 Juuri kun elämän piti alkaa, se rupeaakin loppumaan. Kirja on vuonna 2015 kuolleen Paul Kalanithin oma kertomus elämästään ja ennen kaikkea kuolemastaan. Juuri valmistumaisillaan oleva neurologi saa syöpädiagnoosin ja joutuu miettimään kaikesta luopumista juuri silloin kun kaiken piti alkaa. Kalanithi kertoo avoimesti kuinka tiukilla avioliitto oli jo ennen diagnoosia ja kuinka toivo ja epätoivo vuorottelevat sairauden aikana. Pariskunta päättää vielä hankkia lapsen, joka ehtiikin syntyä ennen isänsä kuolemaa. Tyttärellä ja isällä oli yhteistä aikaa vain 8 kuukautta. Tämä kirja ei pääty onnellisesti, mutta on hieno karuudessaan. Kirjasta on myös suomenkielinen versio Henkäys on ilmaa vain (suom. Ilkka Rekiaro), Bazar 2017.

Paulin vaimon haastattelu löytyy täältä. ”It is fantastic to watch him developing a legacy through the positive reaction.”

3. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama) Tammi, 2106

IMG_6095

”Jos luovuttaa kesken kaiken, ei ikinä pääse perille oikean ratkaisun luo.”

 Outo ja kaunis tarina jo ikääntyneestä professorista, joka muistaa vain 80 minuutin päähän ja tämän taloudenhoitajasta sekä taloudenhoitajan 10 vuotiaasta pojasta. Ja ennen kaikkea siitä mitä matematiikka on. Kuinka numeroiden takana on paitsi logiikkaa myös kauneutta. Kuinka kaikki ratkaisut ovat ikään kuin olemassa, mutta ne löydetään vasta kun löydetään matemaattinen yhtälö. Kuinka jokaisesta numerosarjasta voi tehdä enemmän kuin vain numerosarjan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää matematiikkaa vaan kertomus erilaisista tavoista kokea maailma. Muistilla ja ilman, matematiikalla ja ilman, nuorena ja vanhempana.

4. The New Yorker: The Books we’re turning to now

Näyttökuva 2017-02-06 kello 8.35.55

Kirjat ovat usein se, johon paitsi pakenemme todellisuutta myös paikka josta haemme ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta. New Yorkerin lista siitä mitä kirjoja tällä hetkellä ihmiset lukevat kertoo paljon ja on sinänsä jo listana kiinnostava. Itsekin ostin Tukholman lentokentältä viikonloppuna yhden maailmanselitystä yrittävän opuksen: Aaron James: Assholes – A Theory of Donald Trump.

IMG_6070Ei siitä ehkä kattavaa selitystä vielä saanut, jonka takia siirryinkin tämän viikon luettavien listan vitoseen.

5. Time: The Great Manipulator

Näyttökuva 2017-02-06 kello 8.35.06

Mies kaiken takana? Armoton, kylmähermoinen manipulaattori kaaoksen ja ideologian takana? Mies, joka vetelee naruista ja ohjaa Trumpin politiikkaa? Erinomainen ja pelottavakin artikkeli, joka taustoittaa Steve Bannonin persoonaa ja roolia tässä amerikkalaisessa tosi-tv -draamassa, jota globaalisti seuraamme.

 

Tosissaan

Luen horoskoopit aina kun ne eteeni sattuvat. En usko niihin. Ehkä… On hankalaa uskoa edes ”vakavaan” astrologiaan, naistenlehtien viikkohoroskoopeista puhumattakaan. Luen ne kuitenkin. Mitähän ensi viikolla tapahtuu? Tai tänään, tai tammikuussa? Suhtaudun niihin viihteenä, mutta viihteenkin tulisi olla tosissaan tehtyä, ei pilaa. Siksi olen lakannut lukemasta Gloria-lehden horoskooppeja. Uusittu Gloria on muilta osin erinomainen, mutta tässä horoskooppihommassa mennään metsään. Glorian horoskoopeissa irvaillaan horoskoopeille, mikä on typerää ottaen huomioon, että kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka lukevat horoskooppeja. Gloria ei ota horoskooppien tekemistä tosissaan ja siksi ne muuttuvat epäkiinnostavaksi roskaksi, joka ei edes naurata.

img_5705

Näytelmäkirjailija Richard Greenberg kirjoittaa kirjassaan Rules for Others to Live By hienosti tosissaan tekemisen voimasta. Hän käyttää esimerkkinä Jacqueline Susannin Nukkelaakso-kirjaa. Kirja on pelkkää roskaa ja silti siitä tuli valtavan suosittu kirja, josta myöhemmin tehtiin vielä (huono) elokuvakin. Greenbergiä koko roska ällöttää ja hän toteaa ensin, että sellaista voisi kuka tahansa kirjoittaa. Kuitenkin lopulta hän myöntää, ettei hänestä olisi siihen. Nukkelaakson menestyksen syy oli se, että Jacqueline Susann kirjoitti tosissaan. Ei lukijaa aliarvioiden ja pelleillen. Lopputulos ei ehkä ollut maailman parasta kirjallisuutta, mutta lukija aistii siinä jotain aitoa. Horoskooppi voi olla roskaa, mutta niissäkin pitää olla tosissaan jos aikoo sellaisia tuottaa.

Greenbergin kirja oli muutoinkin erinomaista luettavaa. Tyyppi ei ollut tuttu entuudestaan, mutta tarinat, anekdootit, sattumukset olivat kuin vanha kaveri olisi jutustellut lukijalle pitkällä lounaalla. Sävy oli itseironinen ja kepeä, tarinat omituisia (esimerkiksi hän kertoo tapaamisestaan toisen miehen kanssa, joka kesken tapaamisen pyytää tätä odottamaan, käy harrastamassa pari tuntia seksiä toisen miehen kanssa ja palaa pöytään tai monta lukua käsittävä tarina Greenbergin ystävästä, joka haluaa murhata isänsä) ja kaikki tapahtuu New Yorkissa, jossa Greenberg asuu, joka on tietysti aina kiehtova paikka tapahtumille.

Greenbergillä on kiinnostava näkökulma tarinoissaan. Kun hän käsittelee elämää ja niiden tarinallisuutta ja erityisesti tarinatyyppiä ”vaikeuksien kautta voittoon”, hän haluaa, että menemme tarinassa voiton jälkeen vielä eteenpäin. Vaikkapa kuningas Edvard VIII ja Wallis Simpson. Greenberg ei pidä tarinaa hienona tarinana rakkauden voitosta vaan pateettisena elämänkohtalona. Se, että vaihtaa elämän, joka olisi voinut olla merkityksellistä siihen, että siemailee cocktaileja eksoottisisissa lomakohteissa on Greenbergin mielestä vain säälittävää. Ja mistä me edes tiedämme oliko liitto onnellinen? Oliko uhraus sen arvoinen? Oli tai ei, on ehkä arvokastakin kateuden sijaan huomata ainakin se, että me emme koskaan näe muiden koko tarinaa, vain pienen kulman siitä.

”Stories of Triumph are very sad stories and only the mercy of the freeze-frame saves us from knowing this.”

Greenberg käsittelee muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja vertaa sitä sarkastisesti itseensä. Sunnuntaihupinaan Greenberg lukee New York Timesin ”Sunday Routine” -palstaa, jolla julkimot kertovat mitkä ovat sunnuntain viettämisen tavat.

”The only thing I do on Sundays is read ’Sunday Routine’. It exhausts me for anything else because everyone they profile wakes at 6.45, makes coffee with a burr grinder, jogs around Central Park reservoir, comes home, showers, goes for brunch, conducts the N.Y. Philharmonic, comes home again, throws a barbecue for fifty, and ends the day snuggling with the cat on a loveseat and watching House of Cards. If I’m asked, I’ll have to aggregate memories of weekends going back about five years, then pretend they represent my typical Sunday, tra-la.”

Kirjassa on anekdootti Kathleen Turnerista, joka varastaa Greenbergiltä Manhattanilla taksin: ”I had no problem with this. You can always find a taxi on broadway in the seventies. Besides, all Kathleen Turner got out of the deal was a cab; I had an anecdote.”

Tarinankertojana tietenkään mikään ei ole niin tärkeää kuin tarina. Jokaisella ihmisellä pitää olla tarina, oli se sitten totta tai keksitty.

”The most important thing is to have a story. Because if you don’t have a story, you’re a boat without sail.”

Kiva kirja ja erityisen kivaa sitä oli lukea paikan päällä New Yorkissa. Tämä kirja oli kirjoitettu tosissaan vaikka ei ollut tosikkomainen. Se ei naura lukijalle vaan kirjoittajalleen. Vähän kuin olisi tavannut hauskan manhattanilaisen ystävänsä paikallisessa kuppilassa.

Here is New York

”The city is like poetry: it compresses all life, all races and breeds, into a small island and adds music and the accompaniment of internal engines.”

Kun matkustaa jonnekin, on kiintoisaa lukea paikasta. Joko fiktiota, joka tapahtuu siellä, henkilöstä, joka kertoo paikasta, asuu siellä tai vaikkapa matkakertomusta paikasta. Viime kerralla New Yorkissa aikaeron herättämänä kuuntelin Patti Smithin M Train -kirjaa, jossa tämä kertoi niin itsestään kuin New Yorkistakin. Tällä kertaa Barnes&Noblesta tarttui matkaan E.B. White: Here is New York.

img_5550

Tämä ei ole varsinainen matkakertomus. E:B: White palaa parinkymmenen vuoden tauon jälkeen New Yorkiin ja tekee siitä (ja sen ihmisistä) havaintoja. Essee julkaistiin alunperin vuonna 1949 Holiday-lehdessä. Vuonna 1999 essee julkaistiin uudelleen kyseisessä kirjassa. Kyseessä on hellekesä 1948.

New York tarttuu ihmisiin eri tavoilla. Itse en rakastunut kaupunkiin ensimmäisellä, toisella, kolmannella, neljännellä enkä ehkä vielä tälläkään kerralla. Kaupunki on iso, siitä on vaikea saada tolkkua vaikka kadut ovatkin jopa koomisuuteen asti systemaattisesti järjestetty. Alueet ovat erilaisia ja eniten viihtyvyyteen vaikuttaa se, missä liikuskelee. Time Squaren alue on itselleni puhdasta horroria sen sijaan Sohossa on jo ihmisenkokoinen tunnelma. White käsittelee New Yorkia paitsi alueiden perusteella myös sen funktion perusteella:

”There is roughly three New Yorks. There is, first, the New York of the man or woman who was born here, who takes the city for granted and accepts its size and its turbulence as natural and inevitable. Second, there is the New York of the commuter – the city that is devoured by locusts each day and spat out each night. Third, there is the New York of the person who was born somewhere else and came to New York in quest of something. Of these three trembling cities the greatest is the last – the city of final destination, the city that is a goal.”

Samoin kuin Eiffel-torni määrittää Pariisia, Empire State Buildingin pilkistäminen näkopiiriin jaksaa aina ilahduttaa New Yorkissa. White antaa sille myös hienon symbolisen tulkinnan.

”It (New York) is by all odds the loftiest of cities. It even managed to reach the highest points in the sky at the lowest moment of the depression. The Empire State Building shot twelwe hundred and fifty feet into the air when it was madness to put out as much as six inches of new growth.”

New Yorkilla on muuttuva luonne. Kaupat väistyvät uusien tieltä, uusia kahvilaketjuja perustetaan, vanhoja puretaan. Se ravintola, jossa kävit viimeksi on seuraavalla vierailulla kuntosali… E.B. White huomioi myös tämän nopean muutostahdin.

”To bring New York down to date, a man would have to be published wit the speed of light – and not even Harper is that quick. I feel that is is the reader’s, not the author’s, duty to bring New York down to date: and I trust it will prove less a duty than a pleasure.”

New Yorkissa ei kannata narista tungoksesta, ahtaudesta tai jonottomisesta. Tämä ei ole kaupunki, jonne tullaan oleilemaan mukavuusalueella. Jokainen päivä on vähän liian täynnä kaikkea. Siinä mielessä New York muistuttaa jotenkin merkittävästi vaikkapa New Delhiä tai Napolia. Stressaantuneena voi stressaantua lisää. Rentoutuneena voi antautua rauhassa kaupungin rytmiin.

”The New Yorkers temperamentally, do not crave comfort and convenience – if they did they would live elsewhere.”

New York Times on valinnut tämän ohuen ja tiiviin kirjan 10 parhaan New Yorkista koskaan kirjoitetun kirjan joukkoon.

The New Yorker taas toteaa esseestä: ”The wittiest essay, and one of the most perceptive, ever done on the city.”