Omavaltaista menettelyä

”Romaani rakkaudesta”, lukee Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä (suom. Sanna Manninen) kannessa. Kyllä niinkin.

Toisaalta kirjaa voisi kuvailla näinkin: 214 sivua tuskaa ja ahdistusta.

Kirja kertoo Esteristä, joka rakastuu palavasti taiteilijaan, joka ei kenties rakastukaan yhtä kohtalokkaasti Esteriin. Pari kertaa sängyssä yhdessä kierittyään alkaa omituinen kissa-hiiri -leikki niin Esterin omassa mielessä kuin ihan tosielämässäkin. Ester elättelee toiveita sitoutuneesta parisuhteesta ja löytää kaikki merkit, olevat ja olemattomat, todistaakseen itselleen tätä. Lena Andersson kuvaa tällaista aika yksipuolista rakkautta kuin tautia, joka välillä laantuu, mutta palaa aina pienestäkin toiveen pilkahduksesta takaisin.

Andersson myös tuntuu korostavan sitä, että ihmisillä on vastuu toisistaan. Ei ole oikein kevytmielisesti leikitellä toisen tunteilla. Toisaalta taas se, joka pelkää tulevansa jätetyksi pelaa omia pelejään: ”Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”

Ester ei oikeastaan edes pidä Hugoa (taiteilija) kovin fiksuna. Kirjan loppupuolella istuessaan tämän ja toisen naisen kanssa iltaa ravintolassa Ester suorastaan halveksii Hugon pinnallista ja kliseistä tapaa hahmottaa maailma. Silti rakkaudelle ei voi mitään.

Vasta nöyryytyksen jälkeen vuosi tapaamisesta Ester alkaa päästä irti rakkaustaudistaan.

Tämä on aihe, josta saisi todella imelän ja mitättömän itkutarinan. Sen sijaan Lena Andersson on saanut tästä todella ahdistavan tutkielman rakastuneen ihmisen mielestä. Ehdottomasti erinomainen kirjailija, mutta ei päästä lukijaansa helpolla. Jokainen, joka on joskus ollut rakastunut tunnistaa Esterin epävarmuuden ja pakostakin se ahdistaa.

Lena Andersson tutkii rakkautta kirjassa todella terävästi ja kiinnostavasti, esimerkiksi mitä merkitsee se, että rakkaussuhde ei kestä vihaisuutta? ”Esterillä oli kokemusta ystävyyssuhteista, jotka eivät olleet kestäneet vihaa. Niissä ei vain ollut riittänyt läheisyyttä ja rakkautta, ne eivät olleet olleet niin vahvoja, että pettymyksenilmaiseminen olisi ollut mahdollista, tunteet eivät olisi kestäneet yhteenottoa.”

Entä miksi me niin usein ymmärrämme toisemme väärin, Esterillä on siihenkin vastaus: ”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma. Ja siitä johtuen meillä kaikilla riittää kovin paljon ymmärrystä omille teoillemme, mutta ei juuri lainkaan ymmärrystä muiden teoille.”

Oikeastaan kirja kertoo myös vahvasta naisesta, jolla on poikkeuksellisen paljon mielipiteitä, ja joista kaikki mukaan lukien Hugo eivät aina pidä. Miksei kaikki voisi olla vain helppoa, eikä Esterillä tarvitsisi olla mielipiteitä mistään? Miksi Ester on niin kriittinen, kyselee Hugo. Anderssonilla ei ole toivoton kuva rakkaudesta, mutta raju kyllä.

En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjaan jos suosittelijana ei olisi ollut kirjan liepeessä Merete Mazzarella. Tämä kuvaa kirjaa mm. näin: ”Lena Andersson kuvaa rakkautta kirurgisen tarkasti, muttei suinkaan sydämettömästi, pikemminkin surullisen ironisesti.” Ja Mazzarella osuu tässä luonnehdinnassa nappiin.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Hänen nimensä oli Ester Nilsson.”

Viimeinen lause: ”Ei ollut enää mitään ymmärrettävää.”

Parhaat rakkauslauseet: ”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta.”

Mitä tapahtuu kun sekoittaa Alice Munroa ja Mark Levengoodia keskenään?

Luin illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä. Kun ei vielä nukuttanut nappasin perään vielä Mark Levengoodin uusimman kirjan Miljoona ruusua. Se on nopealukuinen ja hauska, sopivaa iltalukemista siis. Sen jälkeen valot pois ja nukkumaan.

Yö menikin sitten melko surrealistisissa ingmarbergmanilaisissa tunnelmissa Pohjois-Ruotsissa. Eli jos sekoittaa Munroa Levengoodin kanssa, saa Ingmar Bergmanin elokuvan.

Munron Nuoruudenystävä oli ehkä vähän vaaravyöhykkeellä sillä se on alunperin ilmestynyt jo 1990 ja nyt vasta suomeksi. Jos on itselle rakas kirjailija ja ilahtuu kirjakaupassa siitä, että tältä on tullut uusi kirja vain huomatakseen sen olevan itse asiassa vanha mutta vasta nyt suomennettu, voi joskus pettyä pahasti. Nyt on tullut tavaksi, että jos joku kirjailija lyö itsensä kansainvälisesti läpi, sen kirja suomennetaan. Jos se tuntuu menevän hyvin, ei seuraava suomennettu kirja olekaan tämän kirjailijan seuraava kirja vaan edellinen tai ensimmäinen, joka tapauksessa joku, jolla tämä ei tehnyt kansainvälistä läpimurtoa. Ja tällöin voi olla, että sen ikävästi huomaa lukiessa miksi. Kirja on selvästi huonompi. Niinpä olen oppinut varomaan tätä.

Munron kohdalla uskaltaa kuitenkin ottaa jo tämän riskin sillä suhteemme on vakaalla pohjalla, pienet asiat, kuten nuoruudessa kirjoitettu epätäydellinen novelli, ei saa tätä heilautettua mihinkään. Nuoruudenystävä on erinomainen kirja täynnä novelleja, joissa on koko ajan pahaenteinen tunnelma vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei tapahtuisikaan. Novelleja, joissa tuntuu siltä, että arjen tyhjänpäiväisimmätkin asiat nousevat kiinnostaviksi. Novelleja, joissa aivan tavalliset ihmiset saavat moniulotteisen ja värikkään omaleimaisen persoonan. Sitä on Alice Munro.

Munrofaktoja:

Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.

Munron suomentaja on taitavaakin taitavampi Kristiina Rikman, josta on hyvä haastattelu täällä.

Guardian on arvioinut Munron alunperin 1971 ilmestyneen kirjan Lives of Girls and Women, josta Amazonissa on nyt tarjolla uusi pokkariversio. Näyttäisi siltä, että tätä ei ole suomennettu lainkaan. Jos näin on, Tammi voisi meille senkin kyllä suomeksi tarjota!

Levengoodista myöhemmin lisää.

Leena Krohn ja erehdys

Alan ymmärtää kirjailijoiden toisen teoksen ongelman. En siksi, että olisin itse tehnyt ensimmäisestä postauksesta loisteliaan ja kehutun mestariteoksen vaan siksi, että ensimmäinen tulee jotenkin kevyesti, pusaamatta, ajattelematta mihin on sitoutunut. Toinen on sellainen, mitä joutuu ajattelemaan. Onko tämä aihe sopiva toiseksi? Ei ehkä, liian pinnallinen, syvällinen, monimutkainen, yksinkertainen. Sävykin alkaa muotoutua vasta toisessa ja kolmannessa; ai tämä onkin tällainen blogi…

Siitä huolimatta ja juuri siksi: Leena Krohn.

Leena Krohnin kirjat eivät ole helppoja välipaloja vaikka näennäisesti vaikuttavat kevyeltä kamalta, ovathan kirjat mukavan ohuitakin. Jos kuitenkin ajatuksia on niin riveillä kuin tiiviisti niiden väleissäkin, on lukukokemus aika vaativa. Krohn tuntuu läpivalaisevan armottomasti kaiken, saaden hyvän pahaksi ja pahan hyväksi. Kuten esimerkiksi tässä uudesta kirjasta Erehdys: ”Kevään raikkaus kuivui ja kesä paloi karrelle syksyä kohden. Se ei täyttänyt toiveita, joita siihen oli kohdistunut, ja kuinka se olisi ehtinytkään? Ennen kesän lopullista lakastumista siihen oli jo totuttu ja se oli vaihtunut pölyiseksi, yhtäkaikkiseksi vuodenajaksi, joka janotti.”

Erehdys kertoo kirjailija E:stä, joka ajaa vieraaseen kaupunkiin lukuiltaan. Hän ei varsinaisesti ole tähtien tähti, kirjastonhoitaja ei tunnista häntä ja tunnistettuaankaan ei kovasti hätkähdä tai ihastu. Sali ei suinkaan ole tyhjä vaikka ei täynnäkään kuulijoita, mutta kaikilla tuntuu olevan muuta puuhaa kuin kirjailijan kuunteleminen. Näpytellään kännykkään tai näytetään muutoin siltä, että unettaa. Kirjailija kuitenkin ryhtyy lukemaan kirjoistaan otteita.

Kirja siis koostuu näistä kirjailijan lukuotteista, niistä seuraavista keskusteluista ja kirjailijan ajatuksista.

Lukemista seuranneet keskustelut ovat lähinnä abstrakteja. Toinen puoli kuulijoista on sitä mieltä, että kirjailijan teksti on epäuskottavaa sillä eihän niin ole voinut tapahtua, toinen puoli taas kyselee miten scifi-henkisen tekstin digitaalisenkuolemattomuusinstituutin kursseille pääsee… Vähän ajan kuluttua taas tekstin päätyttyä käydään keskustelua siitä, mitä tarinan päättymisen jälkeen henkilölle oikein tapahtui. Miten niin kirjailija ei tiedä, kirjailijahan on kirjoittanut tarinan?!?

Kirjaa lukiessa tulee tunne kahdesta asiasta: ensinnäkin kirjailija (ainakin E ehkä jopa Krohn?) ehkä vähän nauraa meille lukijoille, jotka haluamme nähdä kirjoissa jotain mitä niissä ei ole. Ja toisaalta, että kirjailija (Krohn) todellakin kertoo omasta todellisuudestaan lukijoita kohdatessaan. Ei mitenkään armottomasti, ehkä vähän epätoivoisesti itse asiassa. Kuinka väärin voi kirjailijan tekstiä tulkita? Miksi tulkita niin paljon? Miksi ei ymmärretä oikein?

Kirjan alussa kirjailija E:tä haastattelemaan tullut paikallislehden toimittaja ei oikein jaksa syventyä kirjailijan vastauksiin, ei esitä yhtään lisäkysymystä liittyen kirjailijan vastauksiin ja haastattelu on ohi oikeastaan jo ennen kuin se on alkanutkaan. Ja niinhän se ehkä on. Kun lukee kirjailijahaastatteluja (tai oikeastaan mitä tahansa haastatteluja), tulee usein tunne, että on lukenut sen ennenkin. Ehkä siksi, että niillä tuntuu olevan formaatti: me odotamme kirjailijoilta vastauksia ”suuriin kysymyksiin”, mutta toivomme, että he eivät sittenkään sekoittaisi meitä ihan kauhean paljon. Ajatteluttaisivat juuri sen verran, että voimme siteerata heitä facebook-postauksissa, mutta ei mielellään niin paljon, että pitäisi oikeasti kyseenalaistaa asioita.

Olisi ollut kiintoisaa esimerkiksi saada kuulla se selitys, joka kirjailija E:llä oli tokaisuunsa: ”Taiteen tehtävä on saada näkyvä nähdyksi.” Valitettavasti toimittaja ei sitä kysynyt ja nyt me emme tiedä.

Kirja tuntui paikoitellen vähän irralliselta: kirjailijan lukunäytteet tuntuivat novelleilta romaanin keskellä tehden romaanista vähän kuin palapelin, jonka palat eivät sopineetkaan toisiinsa. Toisaalta taas kirja oli hieno kokonaisuus, jonka alku ja loppu nivoutuivat hienosti yhteen vaikka keskellä oli vähän sekavaa ja monisyistä keskustelua elämästä. Ehkä elämä juuri on sellaista.

Kirja: Leena Krohn: Erehdys, Teos 2015, 155 s.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Sinä talvisena iltapäivänä moottoritiellä, juuri ennen siltaa ja S:n kaupungin liittymää, E:n ajovalojen keilaan ilmestyi yllättäen leveä ja synkeä varjo.”

Viimeinen lause: ”Tyhjyyden yltäkylläisyydessä hän eteni kohti sanatonta, jota hän ei ollut osannut sanoa, kohti näkymätöntä, jota hän ei ollut osannut näyttää.”

Paras lause: Vaikka Leena Krohnin lauseet ovat taidokkaita, eivät parhaat ajatukset taivu ”paras lause” -formaattiin. Kirja on täynnä kummallisia tapahtumia, jotka jäävät ajatuksiin tai ajatuksia, jotka jäävät kiusaamaan. Kuten esimerkiksi ajatus retroterapeutista:

”Meille on opetettu, että menneisyys on aina sitä, mitä oli, ja ettei se siitä muuksi muutu, ei taivu eikä korjaannu. Mutta sanonpa teille, että asia ei ole niin. Toki menneisyys on olemassa, mutta juuri siksi, minä sanon, siksipä juuri, te voitte mennä sinne ja muuttaa sitä. Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.”

Onko tämä ajatus tai koko kirja Leena Krohnin tapa irvailla nykyajalle vai ei?

HS:n hyvä arvio kirjasta löytyy täältä.

Mikäli kiinnostaa enemmänkin se, mitä itse on tai ei ole, asia, jota Leena Krohn kirjoissaan minusta pohtii, erinomainen ja vähän yllättäväkin puheenvuoro siitä löytyy täältä.