Oppi tänne ja heti!

Jos joku lupaa, että jollain ihmeellisellä tekniikalla voi oppia minkä tahansa taidon todella nopeasti, testaan kikkaa mieluusti. Josh Kaufmanin kirja The First 20 Hours – How to Learn Anything Fast lupaa todellakin, että mitä tahansa voi oppia vain 20 tunnissa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpommin saa itsensä kiinni ajatuksesta, että olisi kiva vaikkapa opiskella espanjan kieltä, mutta koska siihen menee niin kauan, ei ehkä kannata edes yrittää. Mitä kiireisempi on, sitä useammin siirtyvät kiinnostavat oppimisasiat jonnekin tulevaisuuteen. Ja mitä kiinnostavampi ja monipuolisempi työ on, sitä enemmän kokee jo oppivansa ihan joka työpäivä eikä työpäivän jälkeen enää tunnu motivoivalta siirtyä oppimaan taas jotain muuta uutta…

Kyllä. Olen kaikissa näissä kategorioissa. Kuitenkin muutama vuosi sitten sain joululahjaksi toivomani: jonglöörausopettajan ja tunteja. Ja itse asiassa aika nopeasti voi oppia aivan uuden asian jos päättää oppia ja päättää myös keskittyä siihen lyhyessä ajassa aika tiiviisti. Niinpä uskon, että vaikka Kaufmanin ajatus saattaa tuntua nykymaailman hysteeriseltä huuhaalta, joka tuottaa pintapuolisia osaajia, on siinä ehkä jotain perääkin. Kannattaa ainakin kokeilla.

Kirjassa on kaksi osaa: teoria ja käytäntö. Ensin kerrotaan mitä tämä nopea oppiminen on. Oleellisinta on varmasti ajatus siitä, että opiskelu ja taidon oppiminen ovat kaksi eri asiaa. Taidon hankkiminen on aktiivista ja toimeliasta. Opiskelu on teoreettista oppimista. Kaufmanin mukaan on 10 asiaa, jotka ovat nopean oppimisen periaatteet ja joita voi soveltaa minkä tahansa taidon oppimiseen:

  1. Tutki taitoa ja siihen liittyviä aiheita.
  2. Vaikka tieto saattoi lisätä tuskaa, hyppää hommiin vaikka kaikki ei olekaan ihan selvää vielä.
  3. Identifioi mallit ja konseptit, joita voit hyödyntää oppimisessa nopeasti.
  4. Kuvittele sen vastakohta mihin pyrit. Mikä kaikki voi mennä pieleen ja mitä sitten?
  5. Juttele sellaisten ihmisten kanssa, jotka jo osaavat taidon, jonka haluat oppia.
  6. Eliminoi ympäristössäsi kaikki häiriötekijät, jotka voivat vaikuttaa.
  7. Toista ja testaa osaamistasi jatkuvasti, jotta et unohda keskeisiä asioita.
  8. Kehitä itsellesi tapoja ja checklista. Aina kun aloitat uuden taidon harjoittelun, tavat toistuvat, niistä tulee automaatio, joka aina tarkoittaa sitä, että nyt opitaan uutta.
  9. Tee osaamisesi kehittymisestä ennustuksia ja mittaa kuinka hyvin saavutat niitä.
  10. Kunnioita biologiaasi. Ihminen ei ole kone.

Periaatteiden jälkeen Kaufman kertoo hyvin käytännönläheisesti kuinka itse oppi näillä periaatteilla joogamaan, ohjelmoinnin, kymmensormijärjestelmän, Go-pelin pelaamisen, ukulelen soittamisen ja lainelautailun. Idea ei toki ole, eikä Kaufman väitäkään, että 20 tunnissa oppii täydelliseksi. Siinä ajassa pystyy kuitenkin omaksumaan perustaidot joita voi sen jälkeen syventää. Ehkä kuitenkin isoin periaate on se, että jos kerran päättää oppia jotain, siihen pitää sitoutua ainakin 20 tunniksi eikä antaa periksi ennen sitä. Kuinka moni meistä kaivaa samat espanjan kielen oppaat joka kevät kaapinpohjalta juuri ennen kesälomamatkaa? Jos syksyllä ajattelee, että nyt on vuosi aikaa oppia espanjaa, käy siinä helposti niin, ettei tule aloitettua ennen kuin juuri ennen uutta matkaa, jolloin voi todeta, että se taitaakin olla jo tämän vuoden osalta myöhäistä…

Teoreettisen opiskelun sijaan toimelias ja kimppuun hyökkäävä oppimistyyli miellyttää kyllä ja kirja on varsin inspiroiva. Joskin esimerkiksi ohjelmointiosaa en jaksanut lukea lainkaan sen sijaan vaikkapa ukulelen soittamisen oppiminen oli kirjan parhaita lukuja.

Ja jos vielä epäilyttää, Kaufman siteeraa tarinaa David Baylesin ja Ted Orlandin kirjasta Art & Fear (2001):

Keramiikkakurssin alussa opettaja ilmoitti, että luokka on jaettu kahteen osaan. Toinen puolisko arvioidaan ainoastaan valmiiden kippojen määrän perusteella. Eli mitä enemmän kippoja (mittaustapa punnitus), sitä parempi arvosana. Toinen puolisko taas arvioidaan laadun perusteella: mitä täydellisempi kippo, sen parempi arvosana. Kurssin lopussa kävi ilmi, että ne, joilla oli eniten kippoja (eli laatuporukka) oli myös saanut aikaan laadullisesti parhaat kipot. Miksi? Siksi, että yrityksen ja erehdyksen kautta oppiminen on nopein ja tehokkain tapa oppia. Ei se, että hioo yhtä täydellistä työtä.

Hommiin vaan ja oppimaan uutta siis. Mutta vielä yksi asia: Yksi oppi kerrallaan.

Sekä tällä kirjalla, että myös kirjoittajan aikaisemmalla kirjalla Personal MBA, on omat nettisivut.

 

 

Avainsanat:

Kirjailijan tuottama pettymys

Ei ole helppoa olla kirjailija. Lukijat ovat ahneita, kohtuuttomia ja kyltymättömiä odotuksissaan ja vaatimuksissaan. Ei riitä, että kirjoittaa Finlandia-palkitun kyvyllä vaan vielä pitää saada enemmän. Myönnän: petyin Hannu Väisäsen tarinakokoelmaan Piisamiturkki ja muita kertomuksia.

Kirja alkaa kertomuksella äitipuolesta ja piisamiturkista. Tarina on kiistatta omituinen, jollain tavalla surullinen, kovakin. Äitipuoli saa aika kovaa kyytiä ja aika vähän ymmärrystä. Tarinassa Brooklynin korkein kohta on jotain surrealistisen hienoa ja jälleen kummallista. Liian suuri osa tarinoista on kuitenkin jotenkin ulkokohtaisia, henkilöihin ei muodostu oikein mitään suhdetta. Tuntuu vähän samalta kuin jos joku sinulle tuntematon ihminen ryhtyy kertomaan (vähän huonosti) hyvin arkisia sattumuksia ihmisistä, joita et tunne etkä haluakaan tuntea. Olo on kiusallinen.

Loppua kohti kirja sentään paranee. Pari viimeistä tarinaa Japanista on jo kiinnostavia, erikoisia, eksoottisiakin ja silti havainnoivia. Näissä alkaa kertojalla olla jotain intohimoa, alku tuntui vähän puurtamiselta. Ensimmäinen Japani-tarina kertoo Osamusta, joka rakastuu naarashaukkaan, hankkii sen ja nimeää sen Aikaksi. Aika tarkoittaa rakkauslaulua ja koko tarina onkin jonkinlainen rakkauslaulu. Mitä kaiken täyttävä rakkaus oikein saakaan aikaan. Toinen Japani-tarina kertoo Sibeliuksesta pitävästä nukkemestarista ja bunrakuteatterista. Jälleen tarinasta välittyy intohimoa ja uteliaisuutta. Nyt näillä alkaa jo olla väliä, ilmaisu ei ole miltään osin laimeaa!

”Kun näin bunrakuteatterin arvokkuuden joka täysin vailla viihteellisyyden tavoitteita haki illasta toiseen yhteyttä muinaiseen osakalaiseen arkipäivään, länsimaisen teatterin kaikkivoimaisuus ja itseriittoisuus alkoi minusta vaikuttaa yhtä turhalta kuin viuhka pakkasella. Minulle kävi selväksi ettei ihminen osaa näytellä, tai oikeammin, ihmisen ei pidä näytellä.”

Olen pitänyt Hannu Väisäsen kirjoista paljon. Romaanitrilogia (Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat) oli erinomaista luettavaa. Kirjassa Taivaanvartijat on kuvattu värejä aivan ainutlaatuisen elävällä tavalla ja kirja oli muutenkin erinomainen kuvaus siitä kuinka taide herättää kaikenlaisia tunteita. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen käynyt sekä Kontulan kirkossa katsomassa Väisäsen kohua herättäneen alttaritaulun että Oulussa Pyhän Tuomaan kirkossa katsomassa niin alttaritaulun kuin muitakin Väisäsen maalauksia.

Eli kaiken kaikkiaan. Japani-tarinat pelastivat tämän kirjan, mutta se oli vain sattumaa sillä olin jo jättämässä kirjan kesken. Mutta ehkä Väisänen viimeistelee jo seuraavaa erinomaista romaaniaan, jota odotellessa voin olla armollisempi kirjailijalle. Kyllä näistäkin tarinoista jäi hyvä jälkimaku.

Turun Sanomien Jari Lybeck arvioi kirjaa vähän lempeämmin täällä.

Taivaanvartijat olen arvioinut Nykypäivä-lehteen vuonna 2013 näin:

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Otava, 2013) 284 s.

Harva kuvataiteilija pystyy maalaamaan tekstillä. Vielä harvempi pystyy niin voimakkaaseen kuvaukseen taiteestaan ja siihen liittyvistä ajatuksistaan kuin Hannu Väisänen. Itse asiassa ei tule mieleen ketään muuta. Hannu Väisäsen monipuolisuus ja lahjakkuus ihmisenä ja taiteilijana alkaakin olla jo vähän kohtuutonta. Ei ihme, että Oulu on tuntunut nuoresta Väisäsestä ahdistavalta. Taivaanvartijoissa Väisänen palaa Ouluun, nyt kirkkotaiteen merkeissä. Väisänen on kutsuttu maalaamaan alttaritaulu. Kirja kertoo paitsi siitä myös kokonaisuudessaan Väisäsen suhteesta kirkkoon, uskoonkin ehkä.

Kaikki alkaa sunnuntaista. Maanantain kautta.

Maanantai on viikonpäivä, jota harvoin näkee ylistettävän, pikemminkin päinvastoin. Kirja alkaakin hätkähdyttävästi: ”Aina, lapsuudesta lähtien olen rakastanut maanantaina, tarkemmin sanoen maanantaiaamuja, noita ylösnousemuksen hetkiä. Koko maanantai on yhtä käärinliinoista irrottautumista, Lasaruksen vapauttamista. Jo hyvin varhain opettelin maanantai-sanan kaikilla mahdollisilla kielillä, aivan kuin toisten kielien maanantai olisi laventanut entisestään minun maanantaini ihanuutta.”

Maanantai on Väisäselle vapahdus sunnuntaista, jota värittää kirkossa käyminen ja siihen liittyvä ahdistus. Vielä aikuisenakin Väisänen suhtautuu kirkkoon ja kirkonmiehiin lapsuuden kautta. Alttaritaulun tekemiseen hän suhtautuu paitsi vakavasti myös selkeästi missiona. Voisiko kirkkotaide olla jotain muuta kuin mitä se nyt on? Voiko alttaritaulussa olla keltaista väriä?

Alttaritaulujen maalaamisen välissä nuori Väisänen etsii rakkautta, löytää vanhemman ruotsalaisen naisen ”mesenaatikseen” ja löytää myös hienon kirkkoherran. Ennen kaikkea kirjasta välittyy intohimo taiteeseen. On ehkä pakko etsiä nuo alttaritaulut. Enpä olisi uskonut ”kirkkomatkailevani”. Siitä voi kiittää (tai syyttää Hannu Väisästä).

Lyhyet

Millainen taiteilija?

”Leuhka, itsevarma taiteilija tai sellaista näyttelevä saa luultavasti viestinsä tehokkaammin perille kuin se joka hyörii ja häärää avajaisissaan kuin kyökkipiika, nyyhkien koko ajan essunsa kulmaan. Minä olen jotakin noiden kahden väliltä.”

Elämänohje:

”Muista tämä: kanna tulta aina mukanasi, niin kuin alati leiriään vaihtavat alkuasukkaat kuljettavat pussissaan tulen siementä”, toteaa ruotsalainen Greta. Hyvä ohje itse kullekin.

 

 

 

Omavaltaista menettelyä

”Romaani rakkaudesta”, lukee Lena Anderssonin kirjan Omavaltaista menettelyä (suom. Sanna Manninen) kannessa. Kyllä niinkin.

Toisaalta kirjaa voisi kuvailla näinkin: 214 sivua tuskaa ja ahdistusta.

Kirja kertoo Esteristä, joka rakastuu palavasti taiteilijaan, joka ei kenties rakastukaan yhtä kohtalokkaasti Esteriin. Pari kertaa sängyssä yhdessä kierittyään alkaa omituinen kissa-hiiri -leikki niin Esterin omassa mielessä kuin ihan tosielämässäkin. Ester elättelee toiveita sitoutuneesta parisuhteesta ja löytää kaikki merkit, olevat ja olemattomat, todistaakseen itselleen tätä. Lena Andersson kuvaa tällaista aika yksipuolista rakkautta kuin tautia, joka välillä laantuu, mutta palaa aina pienestäkin toiveen pilkahduksesta takaisin.

Andersson myös tuntuu korostavan sitä, että ihmisillä on vastuu toisistaan. Ei ole oikein kevytmielisesti leikitellä toisen tunteilla. Toisaalta taas se, joka pelkää tulevansa jätetyksi pelaa omia pelejään: ”Pois haluava osapuoli on aina hieman vastahakoinen, hän pelkää tuntematonta, hankaluuksia ja katumusta. Sen joka ei halua tulla jätetyksi pitää käyttää hyväksi tätä vastahakoisuutta. Hän ei kuitenkaan saa vaatia selkeyttä ja rehellisyyttä. Tilannetta ei pidä pukea sanoiksi. Muutoksen ilmaiseminen täytyy jättää pois haluavan osapuolen tehtäväksi. Vain sillä tavalla on mahdollista pitää luonaan ihminen joka haluaa lähteä. Siksi parisuhteessa vaikeneminen on maailmanlaajuinen ilmiö.”

Ester ei oikeastaan edes pidä Hugoa (taiteilija) kovin fiksuna. Kirjan loppupuolella istuessaan tämän ja toisen naisen kanssa iltaa ravintolassa Ester suorastaan halveksii Hugon pinnallista ja kliseistä tapaa hahmottaa maailma. Silti rakkaudelle ei voi mitään.

Vasta nöyryytyksen jälkeen vuosi tapaamisesta Ester alkaa päästä irti rakkaustaudistaan.

Tämä on aihe, josta saisi todella imelän ja mitättömän itkutarinan. Sen sijaan Lena Andersson on saanut tästä todella ahdistavan tutkielman rakastuneen ihmisen mielestä. Ehdottomasti erinomainen kirjailija, mutta ei päästä lukijaansa helpolla. Jokainen, joka on joskus ollut rakastunut tunnistaa Esterin epävarmuuden ja pakostakin se ahdistaa.

Lena Andersson tutkii rakkautta kirjassa todella terävästi ja kiinnostavasti, esimerkiksi mitä merkitsee se, että rakkaussuhde ei kestä vihaisuutta? ”Esterillä oli kokemusta ystävyyssuhteista, jotka eivät olleet kestäneet vihaa. Niissä ei vain ollut riittänyt läheisyyttä ja rakkautta, ne eivät olleet olleet niin vahvoja, että pettymyksenilmaiseminen olisi ollut mahdollista, tunteet eivät olisi kestäneet yhteenottoa.”

Entä miksi me niin usein ymmärrämme toisemme väärin, Esterillä on siihenkin vastaus: ”Minusta perusongelma on se, että muiden tekoja tulkitaan behavioristisesti, ulkoapäin ja objektiivisesti. Omia tekoja tulkitaan fenomenologisesti, tietoisuuden sisältä käsin. Se on ihmisen dilemma. Ja siitä johtuen meillä kaikilla riittää kovin paljon ymmärrystä omille teoillemme, mutta ei juuri lainkaan ymmärrystä muiden teoille.”

Oikeastaan kirja kertoo myös vahvasta naisesta, jolla on poikkeuksellisen paljon mielipiteitä, ja joista kaikki mukaan lukien Hugo eivät aina pidä. Miksei kaikki voisi olla vain helppoa, eikä Esterillä tarvitsisi olla mielipiteitä mistään? Miksi Ester on niin kriittinen, kyselee Hugo. Anderssonilla ei ole toivoton kuva rakkaudesta, mutta raju kyllä.

En varmaankaan olisi tarttunut tähän kirjaan jos suosittelijana ei olisi ollut kirjan liepeessä Merete Mazzarella. Tämä kuvaa kirjaa mm. näin: ”Lena Andersson kuvaa rakkautta kirurgisen tarkasti, muttei suinkaan sydämettömästi, pikemminkin surullisen ironisesti.” Ja Mazzarella osuu tässä luonnehdinnassa nappiin.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Hänen nimensä oli Ester Nilsson.”

Viimeinen lause: ”Ei ollut enää mitään ymmärrettävää.”

Parhaat rakkauslauseet: ”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta.”

Mitä tapahtuu kun sekoittaa Alice Munroa ja Mark Levengoodia keskenään?

Luin illalla loppuun Alice Munron novellikokoelman Nuoruudenystävä. Kun ei vielä nukuttanut nappasin perään vielä Mark Levengoodin uusimman kirjan Miljoona ruusua. Se on nopealukuinen ja hauska, sopivaa iltalukemista siis. Sen jälkeen valot pois ja nukkumaan.

Yö menikin sitten melko surrealistisissa ingmarbergmanilaisissa tunnelmissa Pohjois-Ruotsissa. Eli jos sekoittaa Munroa Levengoodin kanssa, saa Ingmar Bergmanin elokuvan.

Munron Nuoruudenystävä oli ehkä vähän vaaravyöhykkeellä sillä se on alunperin ilmestynyt jo 1990 ja nyt vasta suomeksi. Jos on itselle rakas kirjailija ja ilahtuu kirjakaupassa siitä, että tältä on tullut uusi kirja vain huomatakseen sen olevan itse asiassa vanha mutta vasta nyt suomennettu, voi joskus pettyä pahasti. Nyt on tullut tavaksi, että jos joku kirjailija lyö itsensä kansainvälisesti läpi, sen kirja suomennetaan. Jos se tuntuu menevän hyvin, ei seuraava suomennettu kirja olekaan tämän kirjailijan seuraava kirja vaan edellinen tai ensimmäinen, joka tapauksessa joku, jolla tämä ei tehnyt kansainvälistä läpimurtoa. Ja tällöin voi olla, että sen ikävästi huomaa lukiessa miksi. Kirja on selvästi huonompi. Niinpä olen oppinut varomaan tätä.

Munron kohdalla uskaltaa kuitenkin ottaa jo tämän riskin sillä suhteemme on vakaalla pohjalla, pienet asiat, kuten nuoruudessa kirjoitettu epätäydellinen novelli, ei saa tätä heilautettua mihinkään. Nuoruudenystävä on erinomainen kirja täynnä novelleja, joissa on koko ajan pahaenteinen tunnelma vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei tapahtuisikaan. Novelleja, joissa tuntuu siltä, että arjen tyhjänpäiväisimmätkin asiat nousevat kiinnostaviksi. Novelleja, joissa aivan tavalliset ihmiset saavat moniulotteisen ja värikkään omaleimaisen persoonan. Sitä on Alice Munro.

Munrofaktoja:

Munro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013.

Munron suomentaja on taitavaakin taitavampi Kristiina Rikman, josta on hyvä haastattelu täällä.

Guardian on arvioinut Munron alunperin 1971 ilmestyneen kirjan Lives of Girls and Women, josta Amazonissa on nyt tarjolla uusi pokkariversio. Näyttäisi siltä, että tätä ei ole suomennettu lainkaan. Jos näin on, Tammi voisi meille senkin kyllä suomeksi tarjota!

Levengoodista myöhemmin lisää.

Leena Krohn ja erehdys

Alan ymmärtää kirjailijoiden toisen teoksen ongelman. En siksi, että olisin itse tehnyt ensimmäisestä postauksesta loisteliaan ja kehutun mestariteoksen vaan siksi, että ensimmäinen tulee jotenkin kevyesti, pusaamatta, ajattelematta mihin on sitoutunut. Toinen on sellainen, mitä joutuu ajattelemaan. Onko tämä aihe sopiva toiseksi? Ei ehkä, liian pinnallinen, syvällinen, monimutkainen, yksinkertainen. Sävykin alkaa muotoutua vasta toisessa ja kolmannessa; ai tämä onkin tällainen blogi…

Siitä huolimatta ja juuri siksi: Leena Krohn.

Leena Krohnin kirjat eivät ole helppoja välipaloja vaikka näennäisesti vaikuttavat kevyeltä kamalta, ovathan kirjat mukavan ohuitakin. Jos kuitenkin ajatuksia on niin riveillä kuin tiiviisti niiden väleissäkin, on lukukokemus aika vaativa. Krohn tuntuu läpivalaisevan armottomasti kaiken, saaden hyvän pahaksi ja pahan hyväksi. Kuten esimerkiksi tässä uudesta kirjasta Erehdys: ”Kevään raikkaus kuivui ja kesä paloi karrelle syksyä kohden. Se ei täyttänyt toiveita, joita siihen oli kohdistunut, ja kuinka se olisi ehtinytkään? Ennen kesän lopullista lakastumista siihen oli jo totuttu ja se oli vaihtunut pölyiseksi, yhtäkaikkiseksi vuodenajaksi, joka janotti.”

Erehdys kertoo kirjailija E:stä, joka ajaa vieraaseen kaupunkiin lukuiltaan. Hän ei varsinaisesti ole tähtien tähti, kirjastonhoitaja ei tunnista häntä ja tunnistettuaankaan ei kovasti hätkähdä tai ihastu. Sali ei suinkaan ole tyhjä vaikka ei täynnäkään kuulijoita, mutta kaikilla tuntuu olevan muuta puuhaa kuin kirjailijan kuunteleminen. Näpytellään kännykkään tai näytetään muutoin siltä, että unettaa. Kirjailija kuitenkin ryhtyy lukemaan kirjoistaan otteita.

Kirja siis koostuu näistä kirjailijan lukuotteista, niistä seuraavista keskusteluista ja kirjailijan ajatuksista.

Lukemista seuranneet keskustelut ovat lähinnä abstrakteja. Toinen puoli kuulijoista on sitä mieltä, että kirjailijan teksti on epäuskottavaa sillä eihän niin ole voinut tapahtua, toinen puoli taas kyselee miten scifi-henkisen tekstin digitaalisenkuolemattomuusinstituutin kursseille pääsee… Vähän ajan kuluttua taas tekstin päätyttyä käydään keskustelua siitä, mitä tarinan päättymisen jälkeen henkilölle oikein tapahtui. Miten niin kirjailija ei tiedä, kirjailijahan on kirjoittanut tarinan?!?

Kirjaa lukiessa tulee tunne kahdesta asiasta: ensinnäkin kirjailija (ainakin E ehkä jopa Krohn?) ehkä vähän nauraa meille lukijoille, jotka haluamme nähdä kirjoissa jotain mitä niissä ei ole. Ja toisaalta, että kirjailija (Krohn) todellakin kertoo omasta todellisuudestaan lukijoita kohdatessaan. Ei mitenkään armottomasti, ehkä vähän epätoivoisesti itse asiassa. Kuinka väärin voi kirjailijan tekstiä tulkita? Miksi tulkita niin paljon? Miksi ei ymmärretä oikein?

Kirjan alussa kirjailija E:tä haastattelemaan tullut paikallislehden toimittaja ei oikein jaksa syventyä kirjailijan vastauksiin, ei esitä yhtään lisäkysymystä liittyen kirjailijan vastauksiin ja haastattelu on ohi oikeastaan jo ennen kuin se on alkanutkaan. Ja niinhän se ehkä on. Kun lukee kirjailijahaastatteluja (tai oikeastaan mitä tahansa haastatteluja), tulee usein tunne, että on lukenut sen ennenkin. Ehkä siksi, että niillä tuntuu olevan formaatti: me odotamme kirjailijoilta vastauksia ”suuriin kysymyksiin”, mutta toivomme, että he eivät sittenkään sekoittaisi meitä ihan kauhean paljon. Ajatteluttaisivat juuri sen verran, että voimme siteerata heitä facebook-postauksissa, mutta ei mielellään niin paljon, että pitäisi oikeasti kyseenalaistaa asioita.

Olisi ollut kiintoisaa esimerkiksi saada kuulla se selitys, joka kirjailija E:llä oli tokaisuunsa: ”Taiteen tehtävä on saada näkyvä nähdyksi.” Valitettavasti toimittaja ei sitä kysynyt ja nyt me emme tiedä.

Kirja tuntui paikoitellen vähän irralliselta: kirjailijan lukunäytteet tuntuivat novelleilta romaanin keskellä tehden romaanista vähän kuin palapelin, jonka palat eivät sopineetkaan toisiinsa. Toisaalta taas kirja oli hieno kokonaisuus, jonka alku ja loppu nivoutuivat hienosti yhteen vaikka keskellä oli vähän sekavaa ja monisyistä keskustelua elämästä. Ehkä elämä juuri on sellaista.

Kirja: Leena Krohn: Erehdys, Teos 2015, 155 s.

Kirjan ensimmäinen lause: ”Sinä talvisena iltapäivänä moottoritiellä, juuri ennen siltaa ja S:n kaupungin liittymää, E:n ajovalojen keilaan ilmestyi yllättäen leveä ja synkeä varjo.”

Viimeinen lause: ”Tyhjyyden yltäkylläisyydessä hän eteni kohti sanatonta, jota hän ei ollut osannut sanoa, kohti näkymätöntä, jota hän ei ollut osannut näyttää.”

Paras lause: Vaikka Leena Krohnin lauseet ovat taidokkaita, eivät parhaat ajatukset taivu ”paras lause” -formaattiin. Kirja on täynnä kummallisia tapahtumia, jotka jäävät ajatuksiin tai ajatuksia, jotka jäävät kiusaamaan. Kuten esimerkiksi ajatus retroterapeutista:

”Meille on opetettu, että menneisyys on aina sitä, mitä oli, ja ettei se siitä muuksi muutu, ei taivu eikä korjaannu. Mutta sanonpa teille, että asia ei ole niin. Toki menneisyys on olemassa, mutta juuri siksi, minä sanon, siksipä juuri, te voitte mennä sinne ja muuttaa sitä. Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.”

Onko tämä ajatus tai koko kirja Leena Krohnin tapa irvailla nykyajalle vai ei?

HS:n hyvä arvio kirjasta löytyy täältä.

Mikäli kiinnostaa enemmänkin se, mitä itse on tai ei ole, asia, jota Leena Krohn kirjoissaan minusta pohtii, erinomainen ja vähän yllättäväkin puheenvuoro siitä löytyy täältä.