Lokakuun kirja – Sofi Oksanen: Norma

Muistathan, että keskustelussa kuukauden kirjasta voi esiintyä juonipaljastuksia. Eli kirja kannattaa lukea ensin. Ja muistathan, että Sofi Oksanen on luvannut osallistua jossain vaiheessa keskusteluun, eli kysymykset mukaan keskusteluun!

Kun aloitan Sofi Oksasen Norman on kokemus hämmentävä: se ei vaikuta Sofi Oksasen kirjalta ollenkaan! Mistä tässä oikein on kysymys? Etelä-Suomen Sanomat toteaa arviossaan, että Normassa Oksanen ”uusii tyylinsä täysin”. Näinkin voi sanoa. Jos en tietäisi, että tämä on Sofi Oksasen kirja, huomaisinko sen mistään? Itse asiassa kyllä. Kahdesta asiasta. Siinä yhdistyy taianomaisuus vakavaan asiaan. Ja toisaalta. Oksanen puskee esiin pienissä yksityiskohdissa, siinä kuinka asiat tuoksuvat, maistuvat, kuinka hiki pisaroi tai pelko haisee. Oksanen on poikkeuksellisen taitava luomaan tunnelman, joka imee siksi, että se tulee niin vahvasti iholle. Ihan kuin olisi paikalla tarinassa itse.

Kirja on silti hämmentävä kokemus. Ensimmäiset 100 sivua mietin, että onko tämä nyt sitten hyvä tai merkityksellinen kirja? Hiuksia? Äh. Tyttäreni kanssa joskus muutamia vuosia sitten katsoimme Next Top Model -tv-ohjelmaa, jossa Tyra Banks laittoi tytöt muodonmuutokseen ja pitkähiuksiset naiset itkivät leikattuja kutrejaan. Se tuntui hassun turhamaiselta, sehän on vain tukkaa. Sofi Oksanen kuitenkin kutoo tarinaan vakavankin pohjan: mitä itse asiassa voi olla hiustenpidennysten taustalla, kuinka naisia hyväksikäytetään kohdunvuokraajina, kuka kerää uhrauksista rahat ja kuinka vapaaehtoista tämä itse asiassa on? Ja tiedänkö sitä kun pyydän kampaajaltani hiustenpidennyksen?

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ha se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

No. Miten sitten seuraavat parisataa sivua vetivät? Hyvin. Itse asiassa jo ensimmäiset 100 sivua vetivät hyvin. Kirja on erittäin mukaansatempaava, sen lukaisee nopeasti mielellään. Se on kuin koukuttava Netflix-sarja, josta on pakko katsoa kaikki jaksot samalla istumalla. Henkilöt ovat kiinnostavalla tavalla todella uskottavia vaikka päällisin puolin koko tarina on omituinen satu naisesta, jonka hiukset kasvavat yli metrin vuorokaudessa ja joka voi ennustaa ihmisten kohtaloita näiden hiuksista…

Moni kirjailija, joka yrittää yhdistää vakavaa yhteiskunnallista sanomaa tarinaansa epäonnistuu. Muistan aikoinaan sen kuinka John Grisham pilasi itsensä minulta juuri tästä syystä. Vakava sanoma varastaa tarinan, siitä tulee pääosa, sitä tungetaan väkisin ja perinpohjaisesti selitellen lukijan mieleen. Pitäessään lukijaa yksinkertaisena, dekkarista tulee helposti paasaava pamfletti. Oksanen ei sorru tähän. Vaikka tarinassa on sanomaa, se ei varasta tarinaa. Perustarina on sittenkin jännittävä kertomus naisesta, joka on poikkeuksellinen ja joka pelkää omaa poikkeavuuttaan maailmassa, jossa poikkeavuutta kaihdetaan tai käytetään hyväksi. Tarina myös kerrotaan kiinnostavalla tavalla, se avautuu kerros kerrokselta ja lopulta päättyy semionnelliseen ratkaisuun. Ainakin hetkeksi Norma löytää jotain turvaa ehkä rakkauttakin.

Hesarin jutussa (video) Norman julkistamistilaisuudesta Oksanen kertoo kuinka tarina syntyi kun novelli lähti käsistä. Aluksi piti tulla lyhyt tarina, moderni satu Tähkäpäästä. Siitä kuitenkin syntyi nopeasti kokonainen moniulotteinen romaani. Ja jos rehellisiä ollaan, pidän sitä aika rohkeana, että Oksanen ottaa pääjuoneksi hiukset, ”naisellisen” aiheen. Joka kuitenkin paljastuu kiinnostavammaksi kuin turhamaiseksi pinta-asiaksi.

Tässä vielä Hesarin arvio, Turun Sanomien arvio ja Aamulehden arvio Normasta. Hesarin Suvi Aholan kirjoitus tuntui vähän kuin pettyneen fanin arviolta. Aina kun jostain taiteilijasta, on kyse sitten muusikosta tai kirjailijasta tulee meille tärkeä, me alamme käyttäytyä omistavasti. Samalla kun haluamme, että kirjailija ”uusiutuu” eli ei kirjoita samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen, me haluamme, että hän säilyy ”tuttuna” eli ei muuta tyyliään meille tuntemattomaksi. Itse pidin tätä tyylikäännöstä virkistävänä. En siksi, että en olisi pitänyt ”vanhasta” Sofi Oksasesta vaan siksi, että on kiehtovaa nähdä kuinka monenlaiseen tyyliin kirjailija pystyy.  Sekä Sofi Oksanen että Norma ovat jo ilmiö. Sen todistaa jo tällaiset jutut, joita harvoin näkee kirjallisuudessa: 10 yksityiskohtaa Normasta. Vähän kuin pikakurssi Normaan…

Mitä tulee poikkeavuuteen ja siihen kuinka me ihmisinä toisiamme kohtelemme, tämä kohta oli puhutteleva:

”Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse.”

Kuten aina kun lähtee oikein pohtimaan kirjaa, tästäkin löytyisi niin paljon vielä sanottavaa eri näkökulmista, tarinasta itsestään ja kaikesta muustakin. Mutta tässä ensimmäiset ajatukset.

Mitä piditte kirjasta?

Toukokuun kirja John Williams: Stoner

Varoitus: Muistathan, että tässä ”kuukauden kirja” -keskustelussa saattaa esiintyä juonenpaljastuksia, joten jos kirja on kesken tai aiot lukea sen myöhemmin, olet keskustelussa omalla vastuullasi.

Aina silloin tällöin tulee kohdalle kirja, joka on niin paljon, että siitä on vaikea sanoa mitään. John Williamsin Stoner on sellainen. Sinänsä se on kiinnostavaa. Lähtökohtaisesti on vaikea kuvitella löytävänsä mitään samaistumisen mahdollisuutta Missourin yliopistossa ikänsä työskennelleen miehen kanssa, joka eli 1900-luvun alkupuolella. Sellaisen ihmisen, jota kuvataan päällisin puolin enemmänkin tunteettomana kivi-ihmisenä. John Williams on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan Stonerin elämään niin paljon tunnetta ja ajatuksia kuoren sisään, että on helppo tajuta kuinka ihmiset ovat ehkä sittenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kuka meistä ei esimerkiksi olisi joskus kokenut itseään erikoisella tavalla kummalliseksi, sisäinen ja ulkoinen maailma niin erilaisia. Tai ainakin ehkä toivonut, että ulkopuoliset ihmiset itse asiassa eivät näe kaikkea sitä mikä sisällä möyrii: ”Joskus hän katsoi itseään peilistä, katsoi kaitoja kasvoja ja kuivaa ruskeaa kuontaloa ja kosketti teräviä poskipäitään – hän näki takinhihoista monta tuumaa ulkonevat ranteensa – ja mietti, näyttikö hän muista yhtä naurettavalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.”

Stonerin sisäinen maailma on syvä ja raastavakin verrattuna siihen kuinka tyyneltä hän vaikuttaa. Päällisin puolin Stoner ei vaikuta kovin tunteikkaalta tai hänen elämänsä mitenkään jännittävältä. Vaan todelta.

Tässä kirjassa on yhtä aikaa niin paljon: Ihmisen nuoruus, kuinka löytää kutsumuksensa. Ihmisen rakastuminen, parisuhde, onni ja onnettomuus, lämpö ja kylmyys. On työura, ammatti, kutsumuksen toteuttaminen. Ja mikään ei oikein mene kuten on suunnitellut.

Kirjan aikana ja sen jälkeen kysyy itseltään monta kysymystä (ehkä omaankin elämään liittyen):

Elikö Stoner onnellisen elämän? Elääkö kukaan? Mitä onnellisuus on?

Olisiko Stonerin pitänyt muuttaa elämäänsä? Miksi hän alistui paitsi huonoon parsisuhteeseen myös kurjaan kohteluun yliopistossa?
Oliko Stonerin yliopiston tiedekunnan vaihtaminen kutsumuksen seuraamista vai sattumaa? Kumpi on onnellisempaa?

Mitä on velvollisuus?

John Williams osaa poikkeuksellisen terävästi ja silti ymmärtäväisesti kuvata ihmissuhteiden välisiä jännitteitä ja ihmisen henkistä pienuutta, joka sopivissa olosuhteissa nousee meissä kaikissa esiin. Joskus vain sisäisesti, mutta siellä se joka tapauksessa on. Williams pystyy aika pienin ja joskus lakonisin vedoin tuomaan Stonerin vahvasti henkiin ihmisenä, joka kokee asiat syvästi vaikka ei aina pystykään niitä ilmaisemaan. Stonerissa ihmisenä kiehtoo jotenkin samanaikainen alistuminen ja sinnikkyys, kutsumuksen tai rakkauden seuraaminen ja toisaalta epäideaalin tilanteen hyväksyminen.

Entä sitten tämä kummallinen alistuminen: ”Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi.” Toivoton liitto. Ja silti missään vaiheessa hän ei ollut lähtemässä mihinkään. Ei edes vaikka löysi rakkautta ja intohimoa muualta. Miksi? Velvollisuudesta? Vaikka avioliitto tuntui eräässä vaiheessa kuin sodankäynniltä välillä lapsi välikappaleena.

Yksi hienoimpia kirjan kohtia on kohta, jossa Stoner odottaa vanhempiaan valmistujaisiinsa. Hän on kertomatta mitään vaihtanut maataloustiedeopintonsa kirjallisuuteen eikä siis näin ollen aio ryhtyä tilan jatkajaksi. Hän makaa edellisenä iltana sängyssään: ”Hän ajatteli asiaa, joka hänen olisi kerrottava vanhemmilleen, ja oivalsi ensimmäisen kerran päätöksensä peruuttamattomuuden ja melkein toivoi, että olisi voinut pyörtää sen. Hän koki itsensä riittämättömäksi sen tavoitteen rinnalla, jonka oli holtittomasti valinnut, ja tunsi vetoa siihen maailmaan, jonka oli hylännyt.”

Kuka meistä ei olisi jonkun elämän ison valintatilanteen jälkeen kokenut valtavaa halua palata takaisin jonnekin. Jonnekin mitä ei tietenkään enää ole. Oma valinta on aina raskauttava, siitä pitää vastata itse vaikka mihin joutuisi.

Kirja on myös hienosti suomennettu (suom. Ilkka Rekiaro) ja sisältää kiinnostavia sanoja, joita ainakaan itse en pystynyt aina selittämään vaikka sanan tavallaan tajusinkin. Mikä on esimerkiksi ”kiveliö”? ”William Stonerin tulevaisuus näytti lupaavalta, varmalta ja vakaalta. Se ei ollut tapahtumien, muutoksien eikä mahdollisuuksien virtaa vaan edessä avautuva kiveliö, joka odotti häntä tutkimusmatkalle.”

Kirja alkaa neutraalilla toteamuksella: ”William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910.” Kirja myös päättyy ilman erityistä tunnepurskahdusta: ”Sormien ote höltyi, ja kirja valui ensin hitaasti ja sitten nopeasti pysähtyneen ruumiin päältä ja putosi huoneen hiljaisuuteen.”

Ja silti näiden kahden virkkeen välissä on niin paljon tunnetta, että päällimmäiseksi jää ajatus: toivottavasti William Stoner koki elämänsä onnelliseksi. Ja ehkä kokikin.

Vai mitä mieltä olet? Ja oliko se edes kirjan oleellinen kysymys? Mitä kaikkea tästä kirjasta vielä löytyi, jota en ehkä edes huomannut?

 

Toukokuun 2015 kirja: John Williams: Stoner

”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut.” toteaa The New Yorker John Williamsin kirjan Stoner kannessa. Ehkä on siis syytä myös lukea ja tietää mistä oikein on kyse. Kirja on alunperin kirjoitettu jo vuonna 1965, jolloin se sai hyviä aikalaisarvioita, mutta ei juurikaan myyntiä. Nyt, 20 vuotta kirjailijan kuolemasta kirja on kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys.

Ohessa kiinnostava, kirjailija Bret Easton Ellisin, artikkeli Williamsin toisesta kirjasta Butcher’s Crossing.

Keskustelu (jos sellaista on syntyäkseen) kirjasta alkaa täällä 31.5. postauksesta.

Kuukauden kirja

Seuraava kuukauden kirja on toukokuulle. Se ilmoitetaan 1.5. ja keskustelun mahdollisuus alkaa 15.5. postauksesta.

Ehdotuksia kuukauden kirjaksi otetaan vastaan.

Avainsanat: