Joulukalenteri 2016, 10. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Kymmenennen luukun takaa paljastuu: Bob Dylan: Sanat The lyrics 1961-2012 (Wsoy 2016)

img_5290

Tänään 10.12. Tukholmassa vietetään Nobel-juhlallisuuksia ja tämän vuoden kirjallisuuden nobelisti Bob Dylan joko on tai ei ole paikalla. Dylan on kuitenkin myöntynyt vastaanottamaan palkinnon ja todennut olevansa paikalla jos suinkin mahdollista.

Dylanin palkinto sai ristiriitaisen vastaanoton. Ensin siksi, että pitikö palkintoa lainkaan antaa muusikolle ja sitten siksi, että Dylan ei kiltisti kumartanut ja kiittänyt riittävän nöyrästi. Mm. Stephen King otti kantaa moittijoita kohtaan täällä. Ja toisaalta se mikä tulkittiin ulospäin ylimielisenä käyttäytymisenä, saattoikin olla jotain ihan muuta. Sinänsä hassua, että oletamme Dylanin käyttäytyvän jollain tavalla. ”What good am I if I’m like all the rest”.

Wsoy:ltä oli kuitenkin hieno teko julkaista massiivinen opus, jossa on kaikki Dylanin sanoitukset 1961-2012. Tämä lähes 700-sivuinen järkäle on ehkä enemmän kahvipöytäkirja ja esineenä kiinnostava sillä sanoituksethan toki löytyvät netistäkin. Kirja on joka tapauksessa mahtava joululahjakirja, joka yhdistää niin kirjallisuus- kuin musiikki-ihmisetkin. Tai jos ei yhdistä saa ainakin aikaan keskustelun.

Joulukalenteri 2016, 9. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Yhdeksännen luukun takaa paljastuu: Linn Ullmann: Rauhattomat (suom. Katriina Huttunen), Like 2016

img_5279

”Näkeminen, muistaminen, käsittäminen. Kaikki riippuu siitä missä ollaan. Kun tulin ensimmäistä kertaa Hammarsiin, olin vajaan vuoden ikäinen enkä tiennyt mitään siitä suuresta ja mullistavasta rakkaudesta joka oli tuonut minut sinne. Oikeastaan rakkauksia oli kolme.”

Linn Ullmannin kirja on tietysti monella tasolla kiinnostava. Jos ollaan ihan rehellisiä, olisi mahdollista, että kiinnostus kirjaa kohtaan olisi merkittävästi vähäisempää mikäli isän ja tyttären suhteen isän esikuva ei olisi Ingmar Bergman. Kirja on romaani ja silti se ei ole romaani. Se perustuu oikeasti olemassa olleisiin ihmisiin, heidän välisiin suhteisiin, jännitteisiin ja elämään.

Isällä ja tyttärellä on suunnitelma. Kirjoittaa kirja isän elämästä. Tytär nauhoittaa ja kirjoittaa, isä kertoo. Nauhat kuitenkin jäävät kuuntelematta ja pölyttymään. Vasta paljon myöhemmin tytär ikään kuin palaa niihin ja ryhtyy kokoamaan tarinaa kuin palapeliä. Isä on jo kuollut ja tytär käsittelee kenties suruaankin kirjoittamalla, muistamalla ja luomalla tarinan, josta osa on ehkä totta, osa ei.

Miltä tuntuu olla lapsi, jonka vanhemmat eivät halua aikuistua. Rauhattomat vanhemmat, joista ei ehkä saa perusturvaa, mutta jotakin muuta sittenkin. Kirjan tytär asuu äitinsä kanssa. Äiti taas on kuuluisan elokuvaohjaajan ”vaimojen välissä” oleva rakkaus. Ollut rakkaus. Tytär käy isänsä luona kesäisin. Yhdessä oleminen on intensiivistä mutta sittenkin lyhyttä. Missä on tyttären koti? Ingrid, isän uusi vaimo ja elämänsä rakkaus, tuo jonkinlaista perusturvallisuutta, siivoaa, kokkaa, tekee asioita, joita normaalissa lapsuudessa kodissa tapahtuu. Äidin luona on erilaista. Häilyvää. Isänkin luona olisi, mutta onneksi on Ingrid.

Kirjassa on lämmin ja ymmärtävä tunnelma. Tytär käy molempien vanhempien kautta rehellisesti tapahtumia, kipeitäkin. Minkäänlaista katkeruutta ei kuitenkaan näy. Kirjoittaja tuntuu haluavan ymmärtää rauhattomia vanhempiaan, ehkä rauhattomuutta itsessäänkin. Niin moni muistelmaromaani omista vanhemmista sortuu katkeruuteen, tämä ei.

Isä muistaa jotain, jotain enää ei. Äiti taas pitää itseään tärkeänä ja toisaalta taas on valtavan epävarma. Kirjan hahmot ovat kuten ihmiset yleensä, haavoittuvaisia ja kovia, itsevarmoja ja epävarmoja, kuuluisuuksia ja hämmentyneitä siitä, arvostusta kaipaavia, rakastavia ja rakkaudessa epäonnistuneita, isiä, äitejä ja silti lapsia sisimmässään. Ullmannilla on hieno kyky tuoda ihmiset epätäydellisinä esiin, sellaisina, että niistä pakostakin pitää. Koska tunnistaa paljon.

Ullmannin kaikki kirjat ovat olleet herkkänäköisiä ja viisaita. Tässä on vielä erityisen herkkä ja kaunis vire. Surullinenkin. Siitä kuinka emme aina saa sitä mitä tarvitsemme ja toisaalta emme osaa antaa sitä mitä pitäisi antaa. Ja toisaalta toiveikas. Elämä voi silti olla ihan hyvää, poikkeuksellisen hienoakin.

Hieno kirja itselle tai lahjaksi. Ei vähiten siksi, että se raottaa elämää kulissien takaa.

Joulukalenteri 2016, 8. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Kahdeksannen luukun takaa paljastuu: Ian McEwan: Nutshell (Jonathan Cape 2016)

img_3939-883x1024

Ian McEwania ei voi syyttää kiertelevästä tyylistä, liian hienostelevasta kerronnasta tai mielikuvituksen puutteesta. Ei yleensä ja ei todellakaan kirjassa Nutshell. Jo koko asetelma on erikoinen: kertoja on sikiö.

Olen suuri Ian McEwan fani, mutta tunnustan, että ajatus siitä, että kertoja, päähenkilö, on sikiö oli hieman huolestuttava. Kuinka siitä voi saada mitään aitoa saati kiinnostavaa? Sikiö? Miten sikiö edes voi kertoa mitään?

McEwanin sikiö ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa syntymätön lapsi ja kirjailija selviää kerronnasta erinomaisesti. Kirja on koukuttava, kertoja rääväsuinen ja tarina kiehtova. Syntymätön lapsi seuraa keskustelujen kautta sitä kuinka äiti ja äidin rakastaja suunnittelevat sikiön isän murhaa.

Sikiö on oikeastaan keski-ikäinen, hyvistä viineistä nautiskeleva suorasanainen elitisti, joka seuraa tarkasti maailman tapahtumia radiosta.

Oikeastaan kun sikiötä tarkastelee tarkemmin, sikiö on Ian McEwan itse.

Muutamia helmiä kirjasta:

Sikiö ei todellakaan kaunistele asioita. Kun äiti ja äidin rakastaja harrastavat seksiä, on sikiöllä tukalaa…

”Not everyone knows what it is to have your father’s rival’s penis inches from your nose.”

Maailman uutiset saavat sikiön masentumaan. Kuitenkin:

”Pessimism is too easy, even delicious, the badge and plume of intellectuals everywhere. It absolves the thinking classes of solutions.”

Ja vielä Suomessakin ajankohtaiseen keskusteluun siitä mikä on tyttö ja mikä poika ja mikä minkäkin määrittää, sikiöllä on oma, pragmaattinen, näkökulmansa asiaan:

”Only two sexes. I was disappointed. If human bodies, minds, fates are so complex, if we are free like no other mammal, why limit the range?”

Kirja ei sovi ehkä tosikoille, mutta aika moni saattaa olla tietämättäsi (tai tietämättään) Ian McEwanin fani.

Joulukalenteri 2016, 6. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Kuudennen luukun takaa paljastuu: Bruce Springsteen: Born to run äänikirjana, joka on ilmestynyt tänään ja jonka lukee Bruce Springsteen itse.

img_4253

Audiblelta ilmestyi siis tänään Bruce Springsteenin kirja Born to run ääniversiona. Tarina kertoo, että tämän piti ilmestyä samaan aikaan varsinaisen kirjan kanssa, mutta Springsteen oli tyytymätön luettuun versioon ja veti sen pois myynnistä. Ilmeisesti päätti lukea kirjan siis itse.

En ole itse kuullut tätä kyseistä kirjaa vielä luettuna, mutta muutamasta kokemuksesta voin arvata, että tämä on kokemisen arvoinen. Patti Smith lukemassa omaa tekstiään, Tracy Thorn omaansa ovat olleet huikeita kokemuksia. Bruce Springsteenin äänellä luettu tarina tämän omasta elämästä on varmasti paras versio, joka tästä kirjasta on olemassa.

Alkuperäinen arvio kirjasta (joka on kirjoitettu luetusta suomennoksesta), olkaa hyvät:

Tämä on omaelämäkerta, joka Springsteen kirjoitti seitsemän vuotta. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Varttuminen, 2. Born to run ja 3. Elävä todiste. En ole varsinaisesti mikään Springsteen-fani, mutta kirjaa kehuttiin erityisen rehelliseksi ja sellaiset elämäkerrat ovat aina kiinnostavia. Ja onhan Springsteen toki tarinankertoja, joten voisi kuvitella kirjan olevan ainakin kiehtova tarina kulissien takaa.

Tarina on hieno ja mies tuntuu matkallaan oppineen paljon. Springsteen puhuu musiikin lisäksi avoimesti ihmissuhteistaan, masennuksestaan, hankalasta suhteestaan isäänsä. Ehkä isoimman vaikutuksen kuitenkin teki komittoituminen ja sisu. Kun kerran päätti ryhtyä muusikoksi, sitten ryhtyi muusikoksi, opetteli, kiersi, soitti, perusti bändejä, lauloi vaikka ei osannut, rupesi showmieheksi. Lahjoihinsa hän tuntui uskovan koko ajan:

”Jos ihmisellä ei ole lahjoja, hän ei pääse tahdonvoimalla tavoitteeseen. Mutta jos hänellä on lahjoja, silloin tahto, kunnianhimo ja määrätietoinen pyrkimys altistaa itsensä uusille ajatuksille, vasta-argumenteille ja tuoreille vaikutteille vahvistavat ja tukevat hänen työtään ja auttavat häntä pääsemään lähemmäksi päämäärää.”

Kirja ei ole siloteltu ja editointi olisi voinut tehdä sille hyvää. Joskin se olisi muuttanut sen vähemmän rosoiseksi eli vähemmän Springsteeniksi. Täyteläinen kokonaisuus – show – oli se mitä tässä ehkä tilattiinkin.

Springsteen sanoittaa myös hienosti, vaatimattomastikin yksilön vastuuta:

”Miten toimia tällä nimenomaisella historian hetkellä. Olin äärettömän pienellä tavalla vastuussa siitä, mitä täällä tapahtui. Tässä oli minun paikkani, minun hetkeni, minun tilaisuuteni saada ääneni kuuluviin vaikka kuinka heikosti. Jos päästäisin tilaisuuden sivu suun, joutuisin vastaamaan siitä niille lapsille, joita olin alkanut maalailla mielessäni.”

Huumoria ja sarkasmiakin löytyy kun hän puhuu tähteydestä ja lapsistaan:

”… kuka lapsi välittäisi nähdä 50 000 fanin hurraavan vanhemmilleen? Ei kukaan.”

Hienoin kaari ehkä tulee vaikeasta isäsuhteesta:

”Me kunnioitamme vanhempiemme muistoa kantamalla heidän parhaita puoliaan ja laskemalla kaiken muun maahan.”

Kirja sopii musiikkifriikille, mutta myös ylipäänsä ihmiselle, jota kiinnostaa se mikä elämässä ihmistä motivoi eteenpäin, kuinka sisu, lahjat ja sattuma ohjaavat elämää ja kuinka se mikä näkyy ulospäin on harvoin koko todellisuus.

 

Joulukalenteri 2016, 5. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Viidennen luukun takaa paljastuu: Andreas Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä (suom. Ulla Lempinen), Atena, 2016

img_1553

Norjalaisen tietokirjailijan, Andreas Tjernshaugenin kirja tiaisista on kiehtova, jännittävä ja mielenkiintoinen. Tjernshaugen puhuu linnuista kuin ihmisistä. Millaisia tapoja niillä on, mistä ne pitävät, mistä viehättyvät toisessa sukupuolessa, kuinka puolustavat reviiriään, kuinka löytävät samoihin pesäpaikkoihin ja kuinka erottuvat toisistaan. Kun tiainen tulee ikkunaan toivoen jotain ruokaa, näyttää se minusta ihan samanlaiselta tiaiselta kuin kaikki muutkin. Tjernshaugen kertoo kuitenkin miehestä, joka pyhitti elämänsä tiaisille ja erotti yksilöt toisistaan, antoi niille nimet ja piti jopa ikkunat auki, jotta linnut pääsivät vapaasti tervehtimään. Toisin sanoen ystävystyi vakavasti lintujen kanssa.

Kirja sisältää valtavasti kiinnostavia faktoja kuten vaikkapa se, miltä maailma ja toinen tiainen tiaisen silmissä näyttää:

”Linnuilla on neljäntyyppisiä valoa aistivia soluja, joista yhdet havaitsevat ultravioletin aallonpituusalueella olevaa valoa hyvin.
Vaikuttaakin siltä, että sinitiainen on pikemminkin ultraviolettitiainen. Hieman ennen vuosituhannen vaihdetta näet paljastui, että koiraan ja naaraan höyhenpuvussa on useita ultravioletteja värisävyjä ja että kyseiset merkit vaihtelevat huomattavasti yksilöittäin. Asian selvittäneet tutkijat löysivät viitteitä myös siitä, että naarassinitiaista viehättävät varsinkin koiraat, joiden päälaen ultravioletti hehkuu erityisen heleästi – siis juuri ne höyhenet, jotka me ihmiset näemme sinisenä.

Varmaa kuitenkin on, että ne näkevät lajitoverinsa aivan toisessa valossa kuin me.”

Jos kesällä mökillä tuntuu siltä, että linnut ovat ahkeria, on se oikea havainto:

”Tiaisten työtaakka jättää nykynorjalaisen väsyneen pikkulasten vanhemman täysin varjoonsa. Niiden kolmen viikon aikana, jotka talitiaisenpoikaset viipyvät pesässä, vanhemmat tuovat jälkikasvulleen ehkä 10 000 toukkaa – yksi kerrallaan. Andrew Goslerin mukaan tiaisten pesään kantama ravintomäärä vastaa samaa kuin jos ihmisperheen vanhemmat kantaisivat joka päivä yli sata kiloa ruokaa – juoksemalla kaupan ja kodin väliä tavara kerrallaan.”

Kirjoittaja osaa kertoa linnuista todella kiehtovasti ja elävästi. Eikä tämän kirjan lukijan tarvitse välttämättä olla mikään lintuharrastaja. Kuten kirjoittaja toteaa: Joskus tekee hyvää saada elämään hiukan lintuperspektiiviä.

”No oli miten oli. En näe linnuissa pelkästään ihmeellistä, vierasta kauneutta. Näen niissä myös jotakin tuttua, etäistä sukulaisuutta. Itsensä vertaaminen villeihin luontokappaleisiin on oiva keino pohtia, kuka oikein on.
Joskus tekee hyvää saada elämään hiukan lintuperspektiiviä.”

Ihana kirja, joululahjaksi vaikkapa lyhteen kera.

Joulukalenteri 4. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Neljännen luukun takaa paljastuu: Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016)

img_3980

Pirkko Saisio on aina tuntunut viisaalta ihmiseltä. Muistan sen, kuinka hän Finlandia-palkintopuheessaan kertoi, kuinka koko kirjan teksti katosi tietokoneelta. Ja kuinka hän kirjoitti kirjan uudelleen. Ja pohti, ettei kenties olisi alkuperäisellä tekstillä voittanut Finlandiaa. Joka kerta kun jokin itseni mielestä erinomainen luova lopputulos katoaa bittiavaruuteen, ajattelen, ettei siitä olisi tullut ”Finlandiaa”, mutta jos nyt tsemppaan, tästä voi tulla.

Mies ja hänen asiansa on mainio kirja ihmisestä, syyllisyydestä, ihmisten välisistä suhteista, ihmisen vaikutuksesta toiseen ja armosta. Tämä kirja kannattaa lukea ja sen voi ostaa lahjaksi kenelle vain. Joku voi lukea sen pinnallisesti ”rikoskertomuksena” ja toinen löytää siitä vaikka mitä tasoja. Ehkä se on Pirkko Saision hienous: jokainen löytää oman tasonsa eikä Saisio tunnu tärkeilevältä. Jokainen löytää mitä löytää. Saision ymmärrys ihmisen puutteita kohtaan tuntuu loputtomalta.

Ohessa kirjasta arvio, joka alunperin on ilmestynyt täällä.

”Pablo on kuollut. Minä elän.
Minä en ole elänyt pitkään aikaan.”

Tällaisissa tunnelmissa alkaa Saision kirja Mies, ja hänen asiansa.

Pirkko Saision kirjat ovat häiritseviä. Ja hyvä niin.

Mies, ja hänen asiansa on kirja syyllisyydestä. Kirja käsittelee erään miehen viikkoa. Viikkoa, joka alkaa ystävän kuolinilmoituksesta. Piinaviikkoa, jolloin menneisyys hyökkää arvaamatta kimppuun ja pakottaa käsittelemään asioita, jotka olisi mieluummin unohtanut. Ja kuitenkin sellaisia, joita ei voi unohtaa. Ystävän kuolema jättää miehen kantaman syyllisyyttään yksin.

Mies on asianajaja ja käsittelee päivittäin työkseen oikeudenmukaisuuteen, lakiin ja järjestykseen, syyllisyyteen ja syyttömyyteen liittyviä asioita. Oma asia, syyllisyys, aukeaa viikon aikana eri näkökulmista. Samaan aikaan eräs vanha asiakas palaa elämään. Asiakas, joka oli tehnyt rikoksen, jota ei tunnustanut asianajajan neuvosta. Asian, joka on jäänyt jäytämään. Samalla tavalla jäytämään jäänyt syyllisyys pakottaa miehen palaamaan menneisyyteen, selvittämään mitä oikein tapahtui (varmistamaan syyllisyytensä) ja miettimään sovitusta. Onko sellaista? Voiko syyllisyydestä päästä eroon ilman sovitusta? Miehen osalta viikko päättyy ehkä jonkinlaiseen sovitukseen. Tai sitten ei. Onhan loppu oikeastaan vain osoitus siitä, että tosiasiat ovat mielisairautta. Lähimmäiset eivät halua uskoa miestä, joten mies ei oikein pääse tunnustamaan. Kukapa uskoisi hullua?

”Lapsellinen tunne.

Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä.
Ei kukaan ketään ymmärrä.Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha.
Ihan hirveän turha.”

Kirja on helppolukuinen, osin miehen päänsisäisen dialogin ja toisaalta työkaverin, vaimon ja muutaman muun ihmisen kanssa käytävän dialogin yhdistelmä. Helppolukuisuudesta huolimatta tämä on voimakas kirja, joka jää mieleen. Pirkko Saisiossa on ehkä jotain samaa kuin portugalilaisessa nobelistissa, José Saramagossa vaikka toteutustapa on aivan erilainen. Saramago ottaa aina jonkin ajatusleikin (mitä jos sokeus tarttuisi kuin flunssa) ja vie sen niin pitkälle – ja vähän vielä pidemmälle – kuin mihin pystyy. Lopputuloksena on oman ajattelun järkähtäminen uuden näkökulman auttamana. Saisiolla on myös vahva idea (syyllisyys ja vasta sovittamisen kautta saatava rauha) vaikka lukemiskokemuksena kirja onkin aivan erilainen kuin Saramagon.

Saision mies pohtii sitä kuinka ”epänormaalit” ihmiset ovat periaatteellisia. Elämä on silloin yksinkertaista vaikka joskus armotonta. ”Normaalit” ihmiset väistävät vaikkapa nyt syyllisyyttä ja tunnustamista. Jos on mahdollista päästä kuin koira veräjästä, se tilaisuus käytetään. Tuho tulee silti, tavalla tai toisella.

”Epänormaalit ihmiset hukkuvat epäinhimillisiin mittoihin paisuneiden periaatteidensa tyrskyihin ja kuolevat nuorina viinaan tai huumeisiin tai aivoverenvuotoon.
Saattaa olla, että jotkut heistä menestyvät uskonnollisissa tai ideologisissa pienyhteisöissä ennen kuin tulevat teljetyiksi hullujenhuoneiden suljetuille osastoille.

Mutta normaalit ihmiset tuhoutuvat sillä tavalla, että jatkavat elämäänsä normaalisti päiväsaikaan, puuhastelevat kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta.

Öisin he valvovat ja hikoilevat ja kääntelevät tyynyjään ja keksivät satumaisia puolustuspuheita suojakseen. ”

Ja tunteeko ihminen sittenkin itsensä aina varsin huonosti? Tarvitseeko ihminen aina toisen ihmisen omaksi tulkikseen?

”Onko totta, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa?

Ja jos on, niin mitä siellä lukee?

Olenko minä ainoa, joka en osaa sitä lukea?”

Hieno kirja. Todella hieno.