2 parasta kirjaa aiheesta mindfulness ja meditaatio

Meditaatio ja mindfulness alkavat olla jo arkikieltä, jota ei tarvitse selitellä. Se mikä joskus oli hippien hommaa on nyt osa urheilijoiden treenausta huippusuorituksiin. Samalla niistä on tullut työkaluja tehokkaampaan työn tekemiseen ja muutenkin parempana ihmisenä olemiseen. Motiivi meditaation harrastamiseen tai tietoisen läsnäolon kehittämiseen voi olla monenlainen. Osa haluaa rauhoittaa mieltään nykymaailman jatkuvassa informaatiotulvassa, osa pystyä keskittymään paremmin tekemisiinsä, osa ymmärtää itseään tai läheisiään paremmin, osa olemaan läsnä ihmissuhteissaan, osa parantamaan muuten vaan suorituksia, osa löytääkseen jotakin syvällistä hengellisyyttä. Voi olla, että vähän motiivista riippuen tapa löytää tai oppia näitä asioita voi myös olla vähän erilainen. Sen minkä toinen löytää retriitistä, toinen voi löytää hyvästä kirjasta.

Olen lukenut lukemattomia kirjoja aiheesta ja tähän mennessä kaksi ehdotonta suosikkia on tässä. Eivät ole esiteltynä paremmuusjärjestyksessä.

image-21 (kopio) 3

Ruby Waxin kirja A Mindfulness Guide for The Frazzled on mahdollisimman kaukana tekotärkeilevästä hengellisyyden oppikirjasta. Se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi syvällinen kirja aiheesta, mutta tosikkomainen se ei ole. Ruby Wax on koomikko, joka sairastui vakavaan masennukseen ja joka ryhtyi parantamaan itseään siitä ulos. Hänen näkemyksensä on selkeä: paras ja kenties ainoa pysyvä tapa parantua masennuksesta on mindfulness – tietoisen läsnäolon ja itsensä ymmärryksen lisääminen, mielen tietoinen rauhoittaminen ja itsensä kuunteleminen. Kirja on hurjakin sukellus ihmisen mieleen. Lukukokemus on sillä lailla perverssi, että lukiessa vakavista asioista naurattaa. Ruby Wax nauraa itselleen, mutta ei armottomasti.

Kirja ei ole kuitenkaan vain kirja omasta kokemuksesta. Wax kiinnostui aiheesta sen verran paljon, että hankki itselleen koulutuksen tietoisen läsnäolon kognitiivisesta terapiasta Oxfordin yliopistosta. Kirja on täynnä uusinta tutkimustietoa, tietoa, jota harvoin saa näin viihdyttävässä ja samalla vakuuttavassa paketissa. The Telegraphin artikkeli kirjasta täällä.

image-21 (kopio) 2

Rohan Gunatillaken kirjoittama This is Happening on täysin toisenlainen kirja. Tämä on kirja siitä kuinka tietoista läsnäoloa voi konkreettisesti lisätä elämään. Tässä kirjassa ei neuvota lähtemään retriittiin vaan elämään elämää kutakuinkin niin kuin ennenkin ja lisäämään tietoisen läsnäolon hetkiä elämän väliin. Otetaan esimerkki. Kirjoittaja tunnistaa sen, kuinka suuri osa meistä räplää kännykkäänsä jopa addiktiivisesti päivän mittaan. Sen sijaan, että edes yrittäisit olla tekemättä sitä hän kehottaa tekemään sen tietoisesti. Koskettamaan puhelinta tietoisesti, miltä se tuntuu sormenpäissä, onko se kylmä vai lämmin, miltä sen kulmat tuntuvat jne. Jokainen arjen asia on mahdollista tehdä läsnäolevasti.

Gunatillake kannustaa lukijoita myös formaalimpaan meditoinnin harjoitteluun, mutta aloittamaan helpommasta.

Kirja lähtee kolmesta perussäännöstä:
1) Tee meditoinnista mobiilia toimintaa, jota voit tehdä missä vain

2) Mindfulness-harjoittelua pitäisi ohjata se mitä ihmiset haluavat eikä pelkkä joustamaton traditio

3) Ota teknologia osaksi ratkaisua, älä pidä sitä yksiselitteisesti ongelmana

Näkökulmat ovat virkistäviä tässä ajassa, jossa syvällinen ajattelu tuntuu olevan vain sitä kuinka teknologia aiheuttaa kamalan infoähkyn ja sosiaalinen media hirveän addiktion ja kuinka kaikkea pitäisi vaan hidastaa. Ongelma ei taidakaan olla sinänsä teknologia eikä edes mahdollisten häiriöiden määrä vaan ihmisen perusluonne, joka pyrkii aina mukavuusalueelle. Jos edessä on vaikea, tylsä tai pelottava tehtävä, ryhdymme etsimään korvaavia, mukavampia toimintoja. Nyt niitä on mistä valita.

Kirjoittaja kehottaa suunnittelemaan itselle sopivan tavan meditoida ja antaa siihen viidessä luvussa jokaisessa 10 esimerkkiä. Luvut on teemoitettu: keskittyminen, läsnäolo, selviytyminen, yhteys ja syvempi meditaation hengellinen merkitys.

Näkökulma on ihanan armollinen:

”It can be tempting to ask how much practice is actually enough? When people ask me this, what they tend to really mean is What is the least amount of practice I can get away with and still get what I want? The answer is simple: just a little bit more than you’re doing right now.”

Eikä tämäkään tyyppi ole ihan kuka vain: vuonna 2012 Wired listasi hänet top 50 ihmisten joukkoon, jotka tulevat muuttamaan maailmaa. Yksi mieli kerrallaan ilmeisesti.

Rohania voi seurata twitterissä @rohan_21awake ja Ruby Waxia @rubywax

Miksi minä hypin?

Tänään vietetään autistien oikeuksien päivää, joten Nide-kirjakaupasta mukaan tarttui päivään sopiva kirja. Tämä pieni kirja olikin sitten järisyttävä kokemus, erilaisuuden oppitunti ja toisaalta ymmärryksen merkityksen alleviivaaja.

”Se ettei pysty puhumaan tarkoittaa, että ei voi jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan toisten kanssa.”

Mieti itse miltä tuntuisi, jos et pystyisi jakamaan ajatuksiasi ja tunteitasi edes läheistesi kanssa? Yksinäiseltä? Toivottomalta? Siltä, ettet ole edes olemassa?

Naoki Higashida on vakavasti autistinen ja kertoo pohtineensa nuorempana mm. kysymystä: Mikä minusta tulee, jos autismiani ei kyetä ikinä parantamaan? Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä kuinka me muut, ns terveet pystymme kohtaamaan erilaisuutta ja luomaan toivoa elämään vain yksinkertaisesti ymmärtämällä paremmin.

Naoki oli 13-vuotias kirjoittaessaan tämän kirjan, Miksi minä hypin?, käyttämällä apunaan aakkostaulukkoa. Kirja pyrkii olemaan vastaus siihen, miltä tuntuu olla autistinen? Millainen se kokemus on omasta sisäisestä maailmasta käsin. Kirja on rakennettu siten, että Naoki vastaa kysymyksiin, joita autismi saattaa herättää. Kysymyksiin kuten: Miksi teette juttuja, joita teidän ei pitäisi, vaikka teitä on kielletty miljoona kertaa? Miksi kysyt samoja kysymyksiä uudestaan ja uudestaan? Miksi opettelette ulkoa kalentereita ja junien aikatauluja? Miksi pidätte vedessä olemisesta? Miksi ette kiinnitä meihin huomiota, kun puhumme teille? Ette näköjään pidä mielellään ihmisiä kädestä? Miksi pidätte pyörimisestä?

Naokin vastaukset ovat viisaita, napakoita, valaisevia, surullisia ja hauskoja, mm. seuraavanlaisia:

”Kaavamaisissa keskusteluissa me pärjäämme paljon paremmin. Täytyy kuitenkin muistaa, että tunteista puhuttaessa kaavoista ei ole mitään apua. Niihin luottaminen saattaa itse asiassa saada sinut puhumaan ihan päinvastaista kuin mitä halusit sanoa. Voin vannoa, että keskusteleminen on minulle todella raskasta työtä! Saadakseni muut ymmärtämään itseäni, minun pitää ikään kuin puhua tuntematonta vierasta kieltä joka päivä aamusta iltaan.”

”Tunteemme ovat samanlaisia kuin kaikilla muillakin, mutta emme kykene ilmaisemaan niitä.”

”Totta puhuen meistä olisi mahtavaa viettää aikaa toisen ihmisten kanssa. Asiat eivät kuitenkaan ikinä suju, joten me totumme lopulta yksin olemiseen kuin huomaamatta. Tunnen itseni toivottoman yksinäiseksi joka kerta, kun kuulen jonkun sanovan, että minä olen mieluiten yksinäni.”

”Sosiaaliset taitomme eivät ole kovin hyvät, koska ajattelemme liikaa toiselle ihmiselle antamaamme vaikutelmaa itsestämme tai sitä miten meidän tulisi kulloinkin vastata. Mutta luonto on aina käden ulottuvilla, valmiina kietomaan meidät hellästi huomaansa: loistaen, huojuen, kuplien, rapisten.”

Esipuheessa kirjailija David Mitchell kertoo kuinka tämän kirjan lukemisen jälkeen hänestä tuntui ”ensimmäistä kertaa siltä, että oma poikamme kertoi meille Naokin sanojen avulla, mitä hänen päänsä sisällä tapahtui”.

”Naoki Higashidan teksti sai minut lopettamaan itseni säälimisen ja tiedostamaan sen, kuinka paljon vaikeampaa elämä oli pojalleni ja mitä voisin tehdä sen helpottamiseksi.”

Tämä onkin Naokin missio. Hän itse toivoo, että jaksaisimme mennä kohti vaikka erilaisuus vierastuttaa ehkä pelottaakin: ”Emme yksinkertaisesti tiedä miten saisimme hommat hoidettua omin päin samalla tavalla kuin te teette. Haluamme kuitenkin onnistua niin hyvin kuin mahdollista, kuten kaikki muutkin. Kun vaistoamme teidän luovuttaneen meidän suhteemme, tunnemme olomme kurjaksi. Olkaa siis kilttejä ja auttakaa meitä loppuun asti.”

Kirjassa on myös Higashidan omia fiktiivisiä tarinoita, jotka osoittavat hänen olevan runollinen, taitava ja koskettava sanojen käyttäjä.

Tämä on hieno kirja erilaisuudesta, sen ymmärtämisestä ja toivosta. Haastaa myös ajattelua venymään perinteisen ”terve-sairas” -akselin ulkopuolelle. Liikuttavia hetkiä luvassa lukijalle. Todella vahva suositus.

Kirjasta New York Timesin arvio täällä, Guardianin arvio täällä.

Naoki Higashida: Miksi minä Hypin? (suom. Mikko Pihlajavirta), Sammakko 2016. 183 s.

 

Kasvissyönti gone wrong?

En oikein tiedä mitä odotin kun aloin lukea tätä kirjaa, mutta en kyllä sitä mitä kirja oli.

Korealaisen kirjailijan Han Kangin kirja The Vegetarian näyttää harmittomalta ja kevyeltäkin (ihan fyysisestikin, vain n. 180 sivua) luettavalta. Ajattelin tämän olevan kertomus siitä kuinka joku ryhtyy periaatteen vuoksi kasvissyöjäksi ja kuinka se vaikuttaa tämän lähipiiriin. Siitä tässä kirjassa onkin tavallaan kysymys. Ja paljon muusta. Ja karmivalla tavalla.

Yeong-hye näkee veristä unta ja päättää herättyään ryhtyä kasvissyöjäksi. Tai oikeastaan päättää, että ei enää syö lihaa. Hän heittää miehensä yllätykseksi jääkaapista kaiken lihaa sisältävän pois eikä enää koskekaan lihaan tämän jälkeen. Selitykseksi miehelleen hän sanoo ”I had a dream.” Mies on kiusaantunut vaimostaan, joka illallisella miehen pomon ja muutaman muun tärkeän ihmisen kanssa kieltäytyy tiukasti syömästä lihaa. Muutenkin vaimo alkaa irtaantua sosiaalisista ympyröistä, perheestään ja pikkuhiljaa ehkä myös omasta mielestään. Yeong-hye päätyy mielisairaalaan.

Tarina kerrotaan kolmessa osassa. Ensimmäinen osa on aviomiehen näkökulmasta. Ärsyyntynyt, kummallinen, koominenkin sävyltään. Lukija ihmettelee, että miksi kukaan on näin periaatteellinen. Yeong-hye ei syö juuri mitään, ei nuku ja ainoa, jota tiedämme tämän näkökulmasta ovat katkelmat karmeista unista. Aviomiehen näkökulma on moralisoiva, pettynyt sillä vaimo ei käyttäydy kuten pitäisi, kuten on totuttu vaan aiheuttaa erilaisuudellaan harmia. Toinen osa kerrotaan Yeong-hyen isosiskon miehen näkökulmasta. Tämä on taiteilija ja näkee Yeong-hyessä kauneutta, haluaa maalata kukkia tämän vartaloon ja haluaa tämän jo kuihtunutta vartaloa. Tässä tarinan osassa on paljon kauneutta, erotiikkaakin. Kolmas osa on In-hyen, isosiskon näkökulmasta. Yeong-hye kuihtuu mielisairaalassa ja isosisko yrittää selvitä elämästään yksinhuoltajana ja ainoana, jota enää Yeong-hye millään tasolla kiinnostaa. Isosisko on elänyt elämänsä huolehtien kaikesta ja alkaa väsyä. Tämän on vaikea hyväksyä, että sisko aikoo kuihduttaa itsensä hengiltä. Tai kuten tämä itse toteaa, muuttua kasviksi, joka tarvitsee vain kastelua ja aurinkoa.

Viimeisessä osassa tarinaa lukija on jo aika järkyttynyt. Tyylilaji vaihtuu kertojan mukana samalla kun tarina etenee. Kummallisuudesta tulee kammottavaa ja Yeong-hye kysyy sisareltaan: ”Why, is it such a bad thing to die?”

Kirja on aikamoinen vuoristorata kaikkia mahdollisia tunnetiloja. Tarina on kerrottu hienosti, lähes runollisesti ja näennäisesti ohut kirja johtaa pohtimaan monenlaisia asioita. Kuten sitä, kuinka me tarkastelemme ensisijaisesti helposti läheisen kummallisuutta omasta näkökulmastamme, siitä kuinka se haittaa omaa elämäämme tai miltä se näyttäytyy ulospäin ystävillemme, tuttavillemme, työkavereille. Tai sitä kuinka me saamme omissa ympyröissämme tietyn roolin, jota täytämme pysähtymättä ehkä ajattelemaan onko se elämä, jonka haluamme elää. Tai sitä mikä on jyrkän periaatteellisuuden ja mielen järkkymisen välinen ero? Tai sitä voiko oikeastaan omalla tahdon voimalla muuttaa toista tai toisen todellisuutta? Tai sitä miksi hankaluuksien sattuessa toiset meistä karkaavat niitä katkaisten suhteet elämäänsä hankaloittavien ihmisten kanssa ja toiset taas pysyvät, silloinkin yrittäen ymmärtää.

Tämä kirja on kummallinen, joku arvioija totesi tämän olevan ehkä oudoin kirja, jonka on lukenut. Ajoittain kirja on ällöttäväkin. Lukemisen jälkeen kestää jonkin aikaa, että edes tajuaa mitä oikein tapahtui.

Kirja voitti viime viikolla Man Booker kv-palkinnon ja se ilmestyy Gummeruksen kustantamana suomeksi vuoden 2017 alussa.

Ensimmäinen lause: ”Before my wife turned vegetarian, I’d always thought of her as completely unremarkable in every way.”

Viimeinen lause: ”The look in her eyes is dark and insistent.”

Pohdintaa elämän monimutkaisuudesta, kivusta ja selviytymisestä:

”The only times when the pain simply, miraculously ceases, are those moments just after she laughs…. Life is such a strange thing, she thinks, once she has stopped laughing. Even after certain things have happened to them, no matter how awful the experience, people still go on eating and drinking, going to the toilet and washing themselves – living, in other words. And sometimes they even laugh out loud.”

Han Kang: The Vegetarian, Portobello books 2015, 183 sivua.

100 päivää jäljellä, tässäkö se sitten oli?

En saanut lähipiirissäni kovin paljoa ymmärrystä ”mitä jos” -ajatusleikille, jonka kysymys kuuluu: ”Mitä tekisit jos saisit tietää olevasi sairas ja sinulla olisi n. 100 päivää aikaa elää?” Isäni kuoli ollessani 7-vuotias ja se on kieltämättä varmasti vaikuttanut lievästi morbidiin ajatusmaailmaani. Tosiasia siitä, että ihminen kuolee iskostui aika aikaisessa vaiheessa päähäni. Siitä syystä erilaiset kuvitelmat, ”mitä jos” -mietteet ja hysteerinen pelko siitä, että joku läheinen kuolee lento-onnettomuudessa, auto-onnettomuudessa tai ylipäänsä yllättäen ja ajatuskulut ”mitä sitten” ovat olleet aina arkeani. Tällä kertaa innoittajana oli kuitenkin Fausto Brizzin kirja 100 onnen päivää (suom. Lotta Toivanen).

Mitä siis tekisit? Täyttäisitkö jonkun unelmasi? Täyttäisitkö jonkun toisen ihmisen unelman? Irtisanoutuisitko töistäsi? Viettäisitkö ajan kavereiden tai perheen kanssa vai yksin? Lähestyisitkö vihamiehiäsi sovinnon eleellä? Mitä sanoisit? Lähestyisitkö rakkaitasi tai ystäviäsi viimeisillä sanoillasi? Mitä sanoisit? Vai eläisitkö kuten siihenkin asti? Miksi?

Ja vielä, oletko toteuttanut lapsuuden unelmasi?

Tällaisia kysymyksiä kirjaa lukiessa tuli mieleen. Oikeastaan kiinnostavimmaksi loppujen lopuksi itselleni tuli tuo viimeinen: Olenko toteuttanut lapsuuden unelmani ja miksi se olisi tärkeää? Kirjassa Lucio, joka siis on kuoleman sairas, pohtii, että elämä ei ole ollut hyvä jos ei ole toteuttanut lapsuuden unelmaa. Että jossain vaiheessa aikuistuessa unelma rupeaa tuntumaan lapselliselta ja ”oikea” työ tärkeämmältä. Laskut pitää maksaa ja muitakin velvoitteita on. Vaikeaa olisi tässä tilanteessa ryhtyä sirkustaiteilijaksi. Matkustaakin pitäisi, miten lapsetkin sellaisessa sitten eläisivät? Parempi pysyä täällä rivitalokaksiossa ja käydä toimistotöissä. Realismi on astunut idealismin sijaan elämään.

Oma lapsuuden unelmani oli omistaa oma kukkakauppa. Toteuttamatta. Vielä.

Mitä sitten tekisin sillä sadalla päivälläni. Todennäköisesti suunnittelisin täydellistä päivää kunnes aika olisi lopussa… Hyvin todennäköisesti eläisin itse asiassa aika tavalla samalla tavalla kuin nyt. Kenties jonkun matkan tekisin läheisteni kanssa. Kävisin töissä koska pidän työstäni ja ihmiset siellä ovat minulle tärkeitä. En ehkä haluaisi numeroida päiviäni ja korostetusti elää ”kuolevan elämää” sen enempää kuin olisi pakko. Loppujen lopuksi sitä on kuitenkin mahdoton tietää sillä tilanne vasta tullessaan tuo tavan toimia. Eihän tällaista voi tietää etukäteen.

Mutta yhden asian tiedän. Sen sadan päivän aikana kävisin koko kirjahyllyni läpi. Miettisin kenelle haluaisin antaa kirjani ja millä saatesanoilla. Miksi joku kirja on ollut minulle tärkeä tai viihdyttävä, millä hetkellä. Ja miksi haluaisin antaa sen juuri tälle ihmiselle. Suurin osa menisi toki rakkaille, ystäville, työkavereille. Tyttärelle useampikin. Ehkä lukusuunnitelman kera (kontrollifriikki äiti, tiedän). Mutta osan voisin lähettää tuntemattomillekin. Jotkut jättäisin jonnekin, jollekin. Sadan päivän aikana tyhjentäisin kirjahyllyni merkityksellisesti. Itselleni ainakin, toiselle myös toivottavasti. Voi olla, että siinä se aika sitten olisikin kokonaan mennyt.

Muutama sana vielä kirjasta itsestään.

Tämä oli jännä kirja muutamallakin tavalla. Ensinnäkin sen kieli oli niin naiivia ja lapsellista, että alussa se ärsytti niin paljon, että melkein laitoin koko kirjan pois. Jatkoin kuitenkin koska samalla tarina oli ihan vetävä ja jollain lailla tämä ”mitä jos” kiinnosti. Ja onhan totta, että niitä ”syvällisiä” ja vakavia kirjoja elämästä ja kuolemasta on riittämiin niitäkin. Kirjaa mainostettiin myös takakannessa ”Hurmaava, koskettava, yllättävä… Yritäpä lukea kirja loppuun ilman että kyynelet nousevat silmiisi.” Selkeä haaste siis. Voin jo nyt paljastaa, että hävisin. Minua on selvästi erittäin helppo manipuloida pillittämään, itkin Toy story kolmosessakin kun niillä leluilla oli liikuttavat paikat…

Perustarina ei ollut kovin yllättävä. Mies saa tietää sairastavansa maksasyöpää, joka on aggressiivinen ja sellaisessa vaiheessa, että mitään ei ole tehtävissä. Hän laskee, että hänellä on noin sata suhteellisen hyvää päivää vielä jäljellä. Sitten tulee loppu. Ja loppu todella tulee. Ihme ei paranna, rakkaus ei pelasta. Rakkaudessakin on ryppyjä. Jätkä on lentänyt kotoa juuri vähän aikaisemmin petettyään vaimoaan.

Tarinan jännite muodostuukin siitä, saako Lucio vaimonsa antamaan anteeksi ja mitä hän näillä 100:lla päivällään päättää tehdä. Luvut ovat numeroita sadasta nollaan. Sen jälkeen kirja päättyy. Kuten sanottu teksti on ärsyttävän lapsellista. Ensin mietin josko tämä johtuisi taitamattomasta suomennoksesta, mutta suomentajan ollessa Lotta Toivanen en usko. Kyse on siis alkuperäisen tekstin ”sirkusmaisuudesta”. Jos pääsee siitä irti tarinassa on silti kiinnostava vire. Kuinka Lucio käy läpi masennusta, toivottomuutta, kaveruutta. Kuinka hän päättää viettää viimeiset päivät perheensä kanssa seikkaillen. Pieniä sympaattisia yksityiskohtia kuten kuinka hän etsii appiukolleen morsiamen ja kuinka hän löytää vanhan miehen, joka myy juttutuokioita. Ei siis varsinaisia psykiatrin palveluita vaan ihan vaan juttelutuokioita (jotka sivumennen sanoen ovat iso menestys). Eli sanalla sanoen hän tekee kuten self help -kirjallisuus meitä neuvoo: ottaa elämän hetkistä kaiken irti.

Kirja ei ole suuri elämys, se ei tuottanut itselleni mitään järisyttävä valaistusta mistään. Ennemminkin tämä on sellainen kirja, josta tehdään romanttinen komedia, jonka pääosassa olisivat ennen muinoin olleet Tom Hanks ja Meg Ryan. Mutta jotain kirjassa silti oli. Ellei muuta niin ainakin se ”mitä jos” -kysymys.

Kirja loppuu lukuun Myöhemmin.

”Myöhemmin.

Sana, jonka elämämme aikana lausumme lukemattomia kertoja, yleensä lykätäksemme jonkin ongelman ratkaisemista. ”Soitan sinulle myöhemmin” on sen kaikkein yleisin käyttöyhteys.
Onko aina olemassa jokin ”myöhemmin” on peruskysymys, jonka esitämme itsellemme vastausta saamatta, tai, kuten minun tapauksessani, jota emme itse asiassa esitä itsellemme.

Onko aina olemassa jokin myöhemmin?”

Kirja on saanut yllättävän hyviä arvioita lukijoilta. Kirjoittamisen tyylistäkin suurin osa on tuntunut pitävän. Mutta onhan se niin, että elämänmyönteinen tarina siitä kuinka elämä on rajallinen ja ”myöhemmin” ei ehkä enää olekaan mahdollista, pistää ihmisen ainakin hetkeksi pohtimaan käyttääkö aikaansa ja elämäänsä tässä kiireessä siihen mihin haluaa. Toimiiko nyt kuten toimisi jos rajallisuus olisi todella selkeästi edessä?

Eli mitä siis tekisit jos sinulla olisi sata päivää jäljellä?

 

 

Avainsanat:

Orhan Pamuk ja uusi romaani

Orhan Pamuk on joskus todennut, että ”Siedän todellista maailmaa vain koska voin kirjoittaa”. Hyvä lukijoille sillä uusi kirja on ilmestynyt. Oslon kirjakaupassa törmäsin tähän Pamukin uusimpaan romaaniin: A Strangeness in My Mind.

Pamuk kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden kirjat paitsi haluan lukea, joiden kirjoihin myös haluan keskittyä. Niissä oleellista tarinan ja juonen lisäksi erityisesti tunnelma ja ajatukset. Sanotaan, että Pamukin kirjoissa todellinen pääosan esittäjä on Istanbul. Siinä mielessä kirjailijaa voisi ehkä verrata vähän Kjell Westöön, joka taas omissa kirjoissaan laittaa taitavasti Helsingin keskelle tarinaa tai sen sieluksi.

Independentin arvion mukaan uusi kirja on Pamukin ”Most Dickensian work”, Guardianin arviossa kirjaa kutsutaan ”An encyclopedia of Istanbul”, Amazonissa kirja saa lukijoilta viiden tähden arvioita.

Toivottavasti suomennosta ei tarvitse odottaa kovin kauaa sillä kärsimätön näppäilysormeni voi tilata tämän tuossa tuokiossa myös Amazonista englanniksi.

Mistään muusta en koskaan ole ollut Olli Rehnille kateellinen kuin siitä, että hän sai tavata Orhan Pamukin

 

 

Merete Mazzarella -kupla

Yhteiskunnallinen kuplakeskustelu ei ehkä vakavuudessaan ole ottanut huomioon yhtä sen ulottuvuutta: kirjallisuuskuplat. Sitä saattaa esimerkiksi elää onnellisen tietämättömänä siitä, että on ihmisiä, jotka eivät tiedä kuka on Merete Mazzarella. Tai jos tietävät kuka tämä on, eivät piittaa siitä. Tai pahin mahdollinen: tietävät, ovat kokeilleet, eivätkä pidä!

Itselleni Mazzarella on kirjailija, jonka kirjaa tunnun odottavan koko ajan. Kun sellainen sitten noin kerran vuodessa ilmestyy, sen lukee heti ja jää odottamaan seuraavaa. Onneksi Mazzarellan aiempiin kirjoihin voi aina odotellessa palata.

Kun ihmiseltä kysytään, että ”mitä siitä Mazzarellassa nyt sitten on erikoista?”, sitä joutuu vähän miettimään.

Itse tutustuin Mazzarellaan kirjassa Täti ja krokotiili sen ilmestymisvuonna 1995. Ja kyllä, sitä voi sanoa tutustuvansa ihmiseen kirjassa. Mazzarella antaa kirjoissaan paljon itsestään, ajatuksiaan ja sitä kautta myös omaa elämäänsä. Täti ja krokotiili oli paitsi rohkeaa ajattelua ja Mazzarellan elämää myös sukellus kirjallisuuteen Mazzarellan näkökulmasta. Mazzarella on kirjallisuuden tutkija ja se näkyy hänen kirjoissaan. Viittauksia kirjallisuuteen aina kustakin aihepiiristä puhuttaessa on paljon. Aiemmin jopa niin paljon, että kirja saattoi tuntua ”sitaattikokoelmalta”. Sittemmin Mazzarella on löytänyt vahvan oman äänen kirjoihinsa, vähemmän sitaatteja muilta, enemmän ajatuksia itseltä. Edelleen kuitenkin vahvasti yhdistäen nykymaailman ajankohtaiset asiat kirjallisuuteen kautta aikojen tai tieteellisiin artikkeleihin tältä päivältä. Yhdistelmä toimii ja antaa lukijalle paljon ajateltavaa.

Ehkä se onkin Mazzarellan kirjojen hienoin puoli: hän ikään kuin härnää meitä ajattelemaan asioita toisesta näkökulmasta.

Eli mikä Mazzarellassa oikein viehättää?

Harvassa ovat tällaiset ajattelijat, jotka kyseenalaistavat omaa ajatteluaan, ovat yhtä aikaa rohkeita ja toisaalta lapsellisen uteliaita. Jotka uskaltavat rohkeasti kaivella omia tunteitaan, niitäkin – ja erityisesti niitä – joista me periaatteessa emme puhu. Mazzarella ei yritä maalata itsestään täydellistä kuvaa vaan kuvaamalla itsensä avoimesti ihmisenä ja elämänsä sellaisena kuin se on, antaa paljon mahdollisuuksia samaistua.

Mistä Mazzarellan sitten voi aloittaa? Sanoisin, että kannattaa aloitta viimeisimmästä eli tänä syksynä ilmestyneestä kirjasta Aurinkokissan vuosi. Miksi? Siksi, että se on kiinni tässä ajassa ja tämän ajan keskusteluissa ja tuo kiinnostavaa näkökulmaa niihin.

Kirja kertoo Mazzarellan vuodesta ennen kuin hän täytti 70 vuotta. Hän pohdiskelee vanhenemista, maailmaa, rakkautta, ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Hän pohdiskelee samalla velvollisuuksia paitsi muita myös itseään kohtaan. Vaikkapa nyt miettimällä unelmoinnin ja tekemisen välistä suhdetta:

”Silti voi olla syytä pohtia myös toiminnan ja elämänvalheen välistä suhdetta: moni romaani on jäänyt kapakkapuheiden asteelle ja lukemattomat opiskelijat eivät koskaan valmistu. Ja kukaties on ihmisiä, jotka pettävät itseään sanoessaan, että he elävät?”

Hän pohtii maailmaa, jossa ihmiset elävätkin kenties 200 vuotiaiksi. Jaksaisiko sitä elää edes niin kauan. Ja toisaalta hän pohtii sitä näkökulmista, joista en ole nähnyt puhuttavan kuten: ”Kuinka pitkään jokainen uusi sukupolvi joutuisi odottamaan, ennen kuin pääsisi vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa?”

Mitä jos rakkauden suurin ilmentymä ei olekaan se, että kykenee sanomaan toiselle ”Minä rakastan sinua”? ”Vakavissamme olemme sitä vastoin puhuneet, että ihmisen pitäisi voida tyynesti ja turvallisesti sanoa: ”Sinä rakastat minua.” Minä olen sanonut niin.”

Ja kaikki on lopulta niin epävarmaa: riittääkö aika, milloin se loppuu: ”Meidän sukupolvemme on kasvatettu säästämään paras viimeiseksi, mutta kun kyse on elämästä, parasta ei voi säästää viimeiseksi. Vain nykyhetkestä voi olla varma.”

Miten sitten jatkaa Mazzarella-harrastusta?

Jos tämä kirja kolahtaa edes vähän suosittelen ainakin seuraavia kirjoja jatkoon: Juhlista kotiin (kertoo Mazzarellan äidin kuolemasta), Uskottomuuden houkutus, Tähtien väliset viivat (esseitä identiteetistä), Hyvä kosketus (tämän pitäisi olla jokaisen terveydenhuollossa työskentelevän raamattu) ja Täti ja krokotiili (muistini mukaan jotenkin kepeämpi ja hauskempi Mazzarella, täytyy tosin palata tämän äärelle ja tarkistaa). Toki muutkin kirjat ovat lukemisen arvoisia.

Mazzarella käsittelee useimmissa kirjoissaan tavalla tai toisella vanhenemista ja ikää. Ei synkästi vaan kenties ennemmin uteliaasti. Niin hän tuntuu suhtautuvan muutoinkin elämään. Kuten kirja Aurinkokissan vuosi päättyy:

”Itse nyökkään tunnistamisen merkiksi ruotsalaiskirjailija Elsie Johanssonille – en siksi, että hän pani pisteen viisikymmentäviisi vuotta kestäneelle avioliitolle, vaan siksi, että hän ei yleensä mielellään pane pistettä vaan lopettaa mieluummin pilkkuun.”

Seuraavaa kirjaa odotellessa.