Muutama ajatus Patti Smithistä

Muistan vieläkin missä olin, kun Robert Mapplethorpe kuoli. Kalasataman kohdalla autossa, matkalla mökille. Hetki oli liikuttava ja surullinen. Henkäys, ja Mapplethorpea ei enää ollut. Ja todellisuudessa hän oli kuollut jo yli 25 vuotta aikaisemmin. Istuin kuitenkin auton ratissa perjantairuuhkassa kun Patti Smith kertoi minulle rakkaansa kuolemasta, äänikirjassa nimeltä Just Kids. Niin vahva mielikuva jäi Smithin käheästä, tunteellisesta tulkinnasta ja äänestä, että siitä lähtien joka ikinen kerta siinä kohtaa mökkimatkaa muistan, tässä kuoli Robert Mapplethorpe.

Sinänsä Mapplethorpe ei merkinnyt minulle mitään.

Istun New Yorkissa kahvilassa jo kolmannen kahvikupillisen ja Patti Smithin kanssa kuunnellessani kirjaa M train – New Yorkissa muuten. Tekemällä salapoliisityötä löydän kahvilan – sitä ei enää ole. Löydän myös Patti Smithin punaisen kotioven. En soita ovikelloa. Jaan Smithin kanssa mm. tämän rakkauden Haruki Murakamin kirjoihin.

Asun Santa Cruzissa motellissa nimeltä Dream Inn, vierailen sairaan Sam Shepardin kotona ja ajattelen kuolemaa kuunnellessani Patti Smithin vähän unenomaista kirjaa Year of the Monkey. Kirja monella tavalla luopumisesta, kontrollista, ystävistä, elämästä. Tästä ei voi olla ihan varma, onko teksti totta vai unta. Vähän kuin Smithin ottamat polaroid-kuvat, unenomaisia, pieniä yksityiskohtia, jonka ympärille on kudottu tarina – ehkä pelkkä uni?

Olen käynyt kuuntelemassa Patti Smithin konsertin niin Italian Marchessa kuin Tukholmassa, olen lähes addiktoitunut kappaleeseen Dancing Barefoot, jota kuuntelin yhdessä elämänvaiheessa repeatilla: ”I spin so ceaselessly”. Oikeastaan lopulta Smithin musiikki on aika sietämätöntä metakkaa. Silti tämän kirjat ovat parhaimmillaan äänikirjoina, Smithin itsensä lukemina. Oma Patti Smithini ei ole parhaimmillaan punk-muusikkona vaan haaveellisena, mystisenäkin kirjoittajana, tulkiten omaa tekstiään käheällä ja tunnistettavalla nuotilla. Osa tämän teksteistä on niin haurasta, että ne tuskin pysyvät kasassa. Toisaalta Smithissä on voimaa ja vahvuutta. Yhdistelmä on houkutteleva ja kiinnostava. On mahdollista, että saavuttaakseen tällaisen tekstin sävelkulun, on pitänyt olla molempia: punk-muusikko ja runoilija. Elää juuri se elämä ja siinä järjestyksessä.

Patti Smith on hurmaava Tukholmassa Nobel-gaalassa, jossa hän on ollut ottamassa vastaan Bob Dylanin kirjallisuuden Nobel -palkinnon. Esiintyessään tämä sekoittaa sanoja ja pyytää orkesteria aloittamaan alusta. Samalla kun episodi näyttää naiivilta ja vahingolta siinä on myös jotain ovelan suunnitelmallista. Patti Smith tekee itsestään rakastettavan mokaamalla. Tahallaan vai vahingossa? Ehkä se on vain kyyninen puoleni, joka uskoo, että Smith ehkä ihan vähän manipuloi meitä? Todellisuudessa Smith on vain autenttinen itsensä?

Viimeksi Patti Smith lähetti minulle sähköpostia 6. marraskuuta. Hän kertoo siinä ääniviestin muodossa, että Robert Mapplethorpen syntymäpäivä oli pari päivää aikaisemmin 4.11. ja että 4.11. on myös päivä, jolloin Smithin aviomies Fred ”Sonic” Smith kuoli. Päivällä on hänelle siis erityinen merkitys. Hän oli ajatellut Mappletrhorpen syntymäpäivän kunniaksi lukea minulle otteen Just Kids -kirjasta, mutta ei sitten saanutkaan sitä aikaiseksi, joten hän tekee sen nyt, pari päivää myöhemmin. Hän lukee kirjasta sivulta 52 otteen, joka kestää alle 10 minuuttia ja toivottaa vielä hyvää tulevaa täysikuuta.

Smith julkaisee Substack-alustalla videoita, tekstejä, ja erilaista informaatiota, ajatuksia, ajatelmia ja tervehdyksiä, jotka lähetetään sähköpostilla tilaajille. Luulisin, että ne eivät ole vain minulle tehtyjä…

Maailmassa, jossa kaikki haaveet toteutetaan affirmoinnilla Patti Smithissä on myös se kiehtova puoli, että tämä tekee töitä. Caryn Rose kirjoittaa kirjassaan, Why Patti Smith matters, kuinka kukaan ei tunnu ihailevan enää tunnollista työtä, sitä, että jaksaa joka päivä saapua työn ääreen, oli sitten inspiroitunut tai ei, ja ponnistella. Työ ei ole työtä vaan elämäntapa. Mystisellä runoilijalla on tunnollinen työetiikka. Ristiriitojen ihminen. Niin kuin me kaikki.

Avainsanat:

Paratiisiin?

”Näyttääkö tämä paikka dystooppiselta? — Vastaus oli kätketty miehen kysymykseen: dystopia ei näytä miltään, koska se voi itse asiassa näyttää samalta kuin kaikki muutkin paikat.”

No niin. Hanya Yanagiharan Paratiisiin (suom. Arto Schroderus) oli Suuri Kirja. Ei vain siksi, että sitä oli vaikea lukea sängyssä koska se oli niin painava. Vaan siksi, että se oli hengästyttävän monipuolinen, inhimillisen kokemuksen syvälle työntyvä, erilaisuutta ja inhimillisyyttä tarkasteleva monessa viitekehyksessä. Ja samalla se tuntui sanovan, että ihminen on elämässään aika usein eksyksissä ja toisaalta yhteisö yrittäessään hallita monimutkaista inhimillistä todellisuutta voi päätyä hyvin erilaisiin asentoihin. Yhteiskunta on mahdollista rakentaa ihmisen moninaisuutta juhlivaksi tai sen tukahduttavaksi.

Kirjailijan edellinen kirja, Pieni elämä oli Suuri Kirja sekin. Paratiisiin jatkaa osin samaa inhimillisen kokemuksen kuvaamista, jonkinlaisen syvällä olevan yksinäisyyden kokemuksen avaamista. Samalla Paratiisiin on kuitenkin selvästi yhteiskunnallisempi ja ottaa kantaa vapauteen, valtion rooliin ja toisaalta ihmisten vaikutukseen siitä millaiseksi oma yhteisö muodostuu.

Kirjassa edelleen, kuten Pieni elämä -kirjassa, kaivataan jotain inhimillistä vapautta, suurta elämää, uskallusta. Ja samalla se sanoo, että vaikka uskaltaisikin hypätä, ei loppu silti ole välttämättä sen onnellisempi. En kuitenkaan tulkitse, että Yanagihara kannustaisi pysymään paikallaan.

Seuraavassa saattaa olla juonipaljastuksia, joten jos et halua tietää mitä kirjassa tapahtuu lopeta lukeminen tähän.

Kirja muodostuu kolmesta osasta, jotka tuntuvat irrallisilta, mutta joissa on yhtymäkohdat toisiinsa.

Ensimmäinen osa on oikeastaan aika puhdas rakkaustarina. Samalla se on tarina yhteiskunnasta joka on destigmatisoinut homoseksuaalisuuden, 1890-luvun New York kuuluu ns. vapaisiin osavaltioihin. David, joka on vielä melkein nuori rakastuu 23-vuotiaaseen Edwardiin samalla kun isoisä yrittää naittaa tätä turvalliselle kosijalle Charles Griffithsille. Edessä on valinta: turvallinen elämä vapaissa osavaltioissa tai epävarma tulevaisuus mitä ilmeisimmin lurjusmaisen Edwardin kanssa.

Edward ja David käyvät riipaisevan keskustelun mahdollisesta uudesta elämästä Kaliforniassa:

”’Meille ei käy kuinkaan! Me osaamme olla varovaisia. David – vaarassa ovat ne, jotka ovat liiallisesti sitä mitä ovat, jotka ylvästelevät sillä mitä ovat, jotka kerjäävät huomaamista. Me emme ole sellaisia, eikä meistä koskaan tulekaan sellaisia.’

’Kyllä me vain olemme! Emme ole mitenkään erilaisia! Jos meitä ikinä epäiltäisiin, jos meidät ikinä saataisiin kiinni, seuraukset olisivat vakavat. Jos me emme voisi elää omana itsenämme, millaista vapautta sellainen olisi?’

Ja silloin Edward nousi ja kääntyi pois, mutta kun hän kääntyi takaisin, hänen kasvonsa olivat lempeät ja hän istuutui vuoteelle Davidin viereen ja otti Davidin kädet jälleen omiinsa. ’Anteeksi, että kysyn’, Edward sanoi hiljaa, ’mutta oletko sinä nyt vapaa?’”

David viettää turvallista, mutta apaattista elämää, voisiko joku muu olla mahdollista? ”Sekä Edward että Charles halusivat kumppanin, mutta Charlesin kumppani olisi toveri, jonka kanssa voisi yhdessä olla tyytyväinen tasaiseen elämään, kun taas Edwardin kumppani olisi seikkailutoveri, joku uskalias ja urhea. Toinen näytti Davidille, kuka hän oli, toinen keneksi hän toivoi tulevansa.”

Ja lopulta David valitsee:

”Nyt hänen oli aika lähteä yksin. Joten vielä hetken hän seisoisi tässä, lyijynraskas laukku kädessään, ja sitten hän vetäisi henkeä, ja sitten hän ottaisi ensimmäisen askelensa: ensimmäisen askelensa uuteen elämään, ensimmäisen askelensa – paratiisiin.”

Toinen osa oli jotenkin sekava ja ehkä Hawaii-osissa vähän tylsäkin. Siinä on samalla ikään kuin kaksi eri tarinaa. Hawaiilla tapahtuneen menneisyyden kertaaminen ja toisaalta toisen Davidin tarina, joka on suhteessa pomonsa, varakkaan Charles Griffithsin kanssa. Ja kyllä. Tässä vaiheessa lukija on vähän ymmällään sillä nimet toistuvat vaikka ihmiset ovat eri ja ajanjakso on eri. New Yorkissa eletään pandemian keskellä, jonka lukija tunnistaa AIDS:iksi vaikka sitä ei nimetä. Hawaii-tarina taas yrittää avata Hawaii:n historiaa ja sen liittämistä USA:han ja siitä juontunutta riistoa ja kolonialismia.

Toinen osa kiertyy myös Charlesin ystävän, Peterin, kuolemaan, joka viimeisenä elinpäivänään toteaa kysymykseen, pelottaako tätä kuolema:

”Minua pelottaa, koska tiedän viimeisten ajatukseni koskevan sitä, kuinka paljon aikaa hukkasin – kuinka paljon elämää hukkasin. Minua pelottaa, koska kuolen tuntematta ylpeyttä siitä, miten olen elänyt.”

Toisessa osassa on myös väkevä tarina New Yorkin Davidin isän elämästä Hawaiilla. Elämä, joka lopulta oli jonkinlaista haahuilua (kuten New Yorkin Davidinkin; tämä ei halua edetä urallaan, eikä oikein tiedä mitä haluaa, kunhan on) ja lopulta niin voimakasta alistumista, että tämä menetti poikansa ja itsensäkin.

Toinenkin osa loppuu paratiisiin, tosin hyvin erilaiseen kuin ensimmäinen:

”He olivat väärässä: ei ole myöhäistä, ei ole myöhäistä, ei sittenkään ole myöhäistä. Ja sitten alan kävellä – en äitini talolle, en Lipo-wao-naheleen, vaan jonnekin muualle, samaan paikkaan, johon sinäkin toivottavasti olet mennyt, enkä pysähdy, eikä minun tarvitse levätä, ei ennen kuin pääsen sinne, perille sinun luoksesi, perille paratiisiin.”

Kolmas osa vie kirjasta noin puolet ja mielestä kaiken. Tarkoitan tällä sitä, että kirjan luettuaan pitää oikein kaivamalla kaivaa näitä muita tarinoita vaikka itsessään esimerkiksi ensimmäinen oli vakuuttava ja vaikuttava. Viimeinen tarina on kuitenkin niin ahdistava ja dystooppinen, että sen jättämä jälki melkein syö nämä toiset tarinat. Samalla kaikki kolme tarinaa ovat kuitenkin tarpeellisia juuri sen kontrastin luomisessa; ihminen voi itse asiassa päättää millaisen yhteiskunnan rakentaa.

Maailman ollessa todellisessakin elämässä jotenkin dystooppisessa asennossa, oli tätä viimeistä osaa vaikea lukea. Se kulki läheltä niitä pelkoja, joita itsekullekin syntyi pandemian aikana ja toisaalta nyt, seuratessa sitä kuinka totalitaristinen valtio ja diktaattori voi hetkessä siirtää maailman asennon toiseen, toimia tavalla, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia sen paremmin vieraiden kuin omiensa osalta. Lukija seuraa kolmannessa osassa takaumien kautta vääjäämätöntä kehitystä kohti yhä kammottavampia aikoja, ihmisen elämän ja oman identiteetin kuristamista. Elämän voi tiivistää kuten Charles (kyllä, samat nimet jälleen, joskin tässä tapauksessa kyse todella on samasta Charlesista, joka oli Davidin kumppani edellisessä tarinassa) kirjeessään Peterille toteaa:

”Elämme nyt maailmassa, jossa tärkeintä on jäädä henkiin, ja henkiin jääminen on aina preesenssissä. Menneisyys ei ole enää relevanttia, ja tulevaisuus on peruttu. Henkiinjääminen sallii toivon – itse asiassa se edellyttää toivoa – mutta mielihyvää se ei salli, ja puheenaiheena se on ikävä.”


Välillä käydään siis tulevaisuudessa, jossa Charlesin pojantytär Charles (kyllä vaan…) elää miehensä kanssa. Avioliitto ei ole tässä viimeisessä osassa rakkausavioliitto vaan pakkoavioliitto. Charlesin selittäessä prosessia, jossa on päädytty pakkoliittoihin, vilahtaa jotain nykyajastakin:

”Kun aviolaista kuusi vuotta sitten ensimmäistä kertaa keskusteltiin, se ei tuntunut ainoastaan mahdottomalta vaan hölmöltä. Kandaharin yliopistossa oli tehty se tutkimus siitä, miten lisääntynyt levottomuus kolmessa eri maassa liittyi siihen, kuinka suuri osuus niiden väestöstä oli yli kaksikymmentäviisivuotiaita naimattomia miehiä. Tutkimuksessa ei otettu huomioon muita sosiaalista epävakautta lisääviä tekijöitä, kuten köyhyyttä, lukutaidottomuutta, sairautta ja ilmastokatastrofia, ja lopulta sen tulokset kumottiin laajalti.”

Salaliittoteorioiden ja valeuutisten maailmassa ei lopulta enää tiedetä mikä oli totta ja jos joku saa paljon huomiota, se jättää jäljen, josta voi pahimmillaan syntyä mielipuolista lainsäädäntöä. Charlesin liitto ei kuitenkaan ole kiintymyksetön, mikä näkyy tarinan lopulla. Samalla kun maailma kuohuu ympärillä, Yanagihara pitää meidät kiinni ihmisten elämässä. Pienissä ja suurissa oman elämän kertomuksissa, joissa eletään vain yhtä elämää, joka sisältää pettymyksiä, katumusta ja kenties ”pienempää” elämää kuin olisi mahdollista. Charles pohtii suhdettaan Davidiin kirjeessään Peterille: ”Koska tiesimme molemmat, että juuri minä olin vienyt meidät kotoa pois ja että minun takiani hän oli jättänyt työpaikan, elämän, josta oli ylpeä. Ja nyt hänestä oli tullut ihminen, jota hän ei tunnistanut ja josta hän ei pitänyt, ja hän koetti tehdä kaikkensa, ettei syyttäisi minua, oli jopa valmis kieltämään, mitä ja kuka hän oli. Minä tiesin sen, ja hän tiesi sen.” Tavallaan Davidille kävi kuten isälleen: hän eli toisen kautta ja lopulta ehkä ei lainkaan?

Nimien toistuminen eri ihmisillä ärsytti. Se vaikeutti lukemisen ”hallintaa” ja sekoitti tyyppejä keskenään. Ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin? Lopulta, vaikka nämä olivat selkeästi juuri näiden ihmisten tarinat, ne olivat ehkä sittenkin kaikkien ihmisten (mahdolliset) tarinat. Sosiaalinen konteksti luo meille yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa jokin on ”sallittua” tai ”normaalia”. Se jättää jonkun tämän todellisuuden ulkopuolelle. Toisessa kontekstissa me voisimme olla itse sen yhteisen ”sallitun” tarinan ulkopuolella.

Yanagihara tuntuu pakottavan meidät ”verholeikkiin”, jossa ei ole mahdollista/ei kannata ”toiseuttaa”.  Amerikkalaisen filosofin John Rawlsin pääteoksessa Oikeudenmukaisuusteoria (1971) tämä esittää ajatusleikin nimeltä ”tietämättömyyden verho”. Ajatuksen mukaan paras tapa suunnitella maailmaa olisi kuvitella, että suunniteltuamme sen, meille osoitettaisiin sattumanvaraisesti tuossa uudessa maailmassa joku rooli ja me siis suunnittelisimme maailman tietämättä sitä mikä rooli meille lankeaa. Saattaisimme olla tuossa maailmassa köyhiä tai rikkaita, miehiä tai naisia, akateemikkoja tai urheilijoita, kotiäitejä tai toimitusjohtajia, homoja tai heteroita, uskonnollisia tai ateisteja. Rawls siis toisin sanoen ehdotti, että me suunnittelisimme maailman mille tahansa versiolle itsestämme sen sijaan, että suunnittelemme rakenteen ”niille toisille”. Jos olemme sattumanvarainen David, kuinka haluamme homman rakentaa? Kaikki me Davidit toivomme omaa ”paratiisiamme”; hyvää, suurta elämää. Kolmas osa loppuu:

”Ja sitten käännyn itään ja lähden pitkälle matkalleni meren yli ja lentää lekuttelen sinua kohti, häntä kohti ja ehkäpä jopa hänen aviomiestään kohti, koko matkan Lontooseen saakka, rakkaitteni luo, vapauteen, turvaan, ihmisarvoon – paratiisiin.”

Ja silti. Yanagiharan paratiisi ei ole välttämättä helppo paratiisi. Se ei edusta ”happily ever after” -ajattelua vaan enemmän mahdollisuutta päästä vapaaksi kahleista, oli se sitten ihmissuhde, yhteiskunnallinen tilanne tai maailma, joka tukahduttaa yksilön tavalla tai toisella.

Tämä on Suuri Kirja siksi, että se tavoittaa jotain oleellista ja syvää myös tästä ajasta. Se yrittää fiktion keinoin näyttää meille sen mielipuolisuuden mikä sisältyy ajatukseen ”meistä ja niistä toisista” ja sen sijaan pysymään inhimillisellä tasolla, jossa jokainen elämä on arvokas. Samalla Yanagihara jatkaa siis mielestäni Pieni elämä -kirjan tematiikkaa inhimillisestä yksinäisyydestä ja ihmissuhteiden hankaluudesta tämän yksinäisen sisäisen paikan helpottamisessa. Samalla kun käsitellään dystopian syntymistä yhteiskunnallisesti, tapaillaan myös inhimillisen elämän valintoja: milloin asiat ovat niin huonosti, että jotain pitää tehdä? Onko elämässä joku kohta, jossa selkeästi huomaa, että on turtumassa johonkin olemassa olevaan, jonka lopputuloksena lopulta käy kuten Peterille: ”Minua pelottaa, koska kuolen tuntematta ylpeyttä siitä, miten olen elänyt.”

Charles pohtii asiaa kirjeessään:

”Olen aina miettinyt, miten ihmiset ovat tienneet, milloin on aika lähteä jostain paikasta, oli se paikka sitten Phnom Penh tai Saigon tai Wien. Mitä täytyy tapahtua, että ihminen jättää kaiken, että hän menettää toivon siitä, että olot ikinä kohenisivat, että hän pakenee kohti elämää, jota ei pysty edes kuvittelemaan? Olin aina kuvitellut, että tällainen tietoisuus syntyy hitaasti, hitaasti mutta tasaisesti siten, että vaikka muutokset erillään tarkasteltuina näyttävät kauhistuttavilta, niiden taajuudella olisi immunisoiva vaikutus, ikään kuin varoitukset normalisoituisivat omasta paljoudestaan.”

Mitä jos ihmiset eivät vain lähde koska tie paratiisiin ei ole yksiselitteisen mukava vaan pomppuinen ja vaikea. On helpompaa vain olla. Kunnes on liian myöhäistä.

Tämä, kuten Pieni elämäkin, muuten oli todella hienosti suomennettu.

Avainsanat:

Onko Helsingin Kirjamessut kaapattu?

Mikä on kirjamessujen tarkoitus?

Ihminen on ihmiselle kinkkinen asia. Sartren sanoin: ”helvetti on toiset ihmiset”. Toisaalta taas tämän partneri, Simone de Beauvoir, oli ehkä lähempänä totuutta todetessaan, että ihmisen elämän arvo ja merkitys syntyvät siitä kuinka tämä pystyy luomaan arvoa toisen ihmisen elämään rakastamalla, ystävyydellä, myötätunnolla ja jopa närkästymisellä. Olemme sosiaalisia olentoja, meille sosiaalinen konteksti on tärkeä osa oman identiteetin ja roolin rakentamista.

Silti. Ihminen on ihmiselle kinkkinen juttu. Kärjistetysti voisi sanoa, että ihmisen tarve suhteessa toiseen on tulla ymmärretyksi ja ymmärtää. Samalla se on ihmissuhteissa kaikkein vaikeinta. Ja ihmissuhteita ne ovat työssäkin olevat suhteet kollegoiden, pomojen, asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa, vaikka me naamioimme niitä HR-jargonilla. On vaikea ymmärtää toista, kommunikaatio hapuilee sanoilla tunnetiloja, joita on vaikea sanallistaa ja toisaalta sosiaalinen konteksti luo eräänlaista sallitun rajaa, muureja, joita ei voi ylittää. Niinpä ihmisessä asuva pieni yksinäinen pala helposti kasvaa. Ymmärretyksi tulemisen tunne saa kolauksen ja ihmisen tahto puolestaan ymmärtää toista vähenee. Seuraukset ovat myös yhteiskunnallisia.

Väitän, että elämme jonkinlaista ymmärtämisen kriisiä. Sitä ei auta se, että meistä kaikista on tullut oman elämämme kolumnisteja, jotka huudamme varmoja väitteitämme milloin mistäkin 280 merkin voimalla. Tai että me esitämme täydellistä elämää Instagram-kuvissa samalla kun parisuhteet rakoilevat, lapset ovat hunningolla ja muutenkin vituttaa. Tai että maailma tuntuu olevan ennen näkemättömässä kaaoksessa, jonka keskellä pelko tuntuu olevan kiellettyä vaikka sitä meistä useimmat kokevat. Tila kollektiiviseen aitoon kokemiseen on pieni kun kaikki siivilöityy puoluepolitiikan viitekehyksen läpi.

Onneksi meillä on taide, kirjallisuus ja vajaan kuukauden kuluttua Helsingin Kirjamessut!

Taide ja itselleni erityisesti kirjallisuus antaa neutraalin tilan, jossa kohdata ihminen ihmisenä, samanlaisena lukijana ja ihmettelijänä kuin itsekin olen. Kirjallisuuden kautta voi luoda yhteistä, jakaa osia itsestään ja lisätä ymmärrystä toisesta. Pelkästään lempikirjailijasta puhuminen voi luoda yhteyden. Kirjoista puhuvat ihmiset harvoin leimaavat toisiaan puoluepoliittisesti tai väittelevät kirjan sisällöstä, saati kiistävät toisen tulkintaa. Kirjallisuus ei silti ole olematta poliittista, kantaaottavaa tai radikaalia, päinvastoin, se on sitä itsessään. Esimerkiksi vaikkapa Hanya Yanagiharan uusin kirja Paratiisiin (suom. Arto Schroderus) on voimakas puheenvuoro ihmisyydestä, vallasta, alistamisesta, erilaisuudesta, sosiaalisen kontekstin ahtaudesta tai laveudesta ja monesta muusta asiasta, jotka suoraan liittyvät siihen mitä dystooppiseksi muuttuneessa todellisuudessa tapahtuu juuri tänään. Fiktion kautta voi keskustella aiheista niin itsen kuin muiden kanssa siirtymättä suoraan poteroihin huutelemaan. Siksi kirjallisuus, erityisesti juuri nyt, on tärkeää. 

Kirjallisuus on happea toisen ymmärtämiseen.

Siksi olen hieman huolestunut. Lokakuun lopussa (27-30.10.) tapahtuvat Kirjamessut julkaisi ohjelmansa. ”Sofi Oksanen ja Pekka Haavisto väittelevät kirjamessuilla Venäjästä.”, otsikoi Helsingin Sanomat 27.9.2022.

Ensin hölmistyin. Sitten suutuin.

Kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield antoi jo alkuvuonna, ottaessaan pestin vastaan, ymmärtää, että toivoi ohjelmaan aiempaa enemmän yhteiskunnallista keskustelua. ”Olisi makeeta, että messut olisivat sellainen yhteiskunnallinen foorumi, jolla tehtäisiin ulostuloja ja jossa olisi kiinnostavia puheenvuoroja. Ei vain niin, että keskustelunaiheet olisivat pelkästään kiinni syksyllä julkaistavassa kirjaohjelmistossa, vaan että messut olisivat myös yhteiskunnallisen ja kulttuurikeskustelun alusta”, Blåfield silloin totesi. Nyt tuo toive on konkretisoitunut ohjelmalla, jonka julkisuuteen tulleista painotuksista olen pettynyt.

Ensinnäkin tässä pelottavassa ja arvaamattomassa maailmantilanteessa viimeinen mitä toivon kirjamessuilta on väittely Venäjästä. Sofi Oksanen ja Pekka Haavisto ovat molemmat fiksuja ihmisiä, joiden mielipiteitä maailmantilanteesta kuuntelen mieluusti. Kun koko maailma tuntuu menneen väittelyksi, toivoisin kuitenkin mieluummin ymmärtämistä ja toivoa. Tällä(kin) väittelyllä on varmasti paikkansa, minusta se ei ole kirjamessuilla.

Toiseksi en toivo Kirjamessuista mitään Helsingin SuomiAreenaa. Puuttuuko jonkun mielestä maailmasta yhteiskunnallista puhetta, poliittisia väittelyitä ja kärjekkäitä mielipiteitä? Olen samaa mieltä Blåfieldin kanssa siitä, että kirjailijoilla on usein kiinnostavia, syvällisiä ja punnittuja näkemyksiä maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä. He puhuvat kirjoissaan ja myös haastatteluissaan, joita mieluusti luen ja kuuntelen. Haluanko nähdä heidän väittelevän päivänpolitiikassa kiistelevien poliitikkojen kanssa näistä aiheista? En kirjamessuilla. Yhteiskunnallista väittelyä kaipaava voi lähes joka päivä kääntää televisionsa johonkin a-ohjelmaan ja nauttia popcornistaan. Ja jos se ei riitä niin Twitterissä samaa tavaraa voi seurata ja siihen osallistua 24/7.

Kolmanneksi, ja tämä on ehkä tärkein syy: kirjallisuus on arvokasta itsessään. Se ei kaipaa yhteiskunnallista teatteria ollakseen relevanttia. Se on. Se mahdollistaa tason, jota yhteiskunnallinen väittely ei tavoita. Se mahdollistaa ymmärtämisen syvällisesti. Taide ja kirjallisuus sinällään ottaa kantaa ihmisyyteen ja valtarakenteisiin, valtaan ja sen korruptiovoimaan, erilaisuuteen ja sen käsittelyyn, identiteettiin ja sen haurauteen.

Otan esimerkin. Ystäväni, kirjailija ja logoterapeutti Hanna Jensen on kirjoittanut kirjan Äitini muistina, ammentaen kirjassa sekä omasta tarinastaan muistisairaan äidin tyttärenä, äitinsä tarinasta muistisairaana että tutkimustiedosta, tieteestä ja logoterapeuttiammatistaan. Lopputuloksena on häikäisevän riipaiseva kirja ihmisyyden hauraudesta ja tavastamme käsitellä sitä. Parhaimmillaan tästä kirjasta käytävä keskustelu lisää ymmärrystä niin sairaan, tämän omaisten kuin yhteiskunnankin näkökulmasta ja edesauttaa parempaa hoitoa, kohtelua ja elämää. Se vaikuttaa meihin ja ihmiskäsitykseemme syvällisesti. Pahimmillaan se typistyy väittelyksi ikäihmisten hoitotarpeesta ja jostain numerosta, jonka desimaalipilkusta eri puolueiden edustajat ovat eri mieltä. Toisin sanoen: se ei edistä mitään.

Kirjamessuilla on aina keskusteltu yhteiskunnallisistakin aiheista. Tietysti. Kirjallisuus on elämää. On kuitenkin iso ero siinä, kuinka keskustelua käydään. Nyt HS:n mukaan ”debatteja on luvassa Ukrainan sodasta ja vaihtoehdottomasta ulkopolitiikasta, suomalaisesta arkkitehtuurista, aikamme naisvihasta, päihdepolitiikasta, eri sukupolvien päättäjistä sekä ihmisen suhteesta muihin lajeihin.”

Typistämällä kirjamessut A-ohjelmiksi, poliitikkojen väliseksi taistelutantereeksi tai twitter-keskustelujen toisinnoksi, siitä jää puuttumaan se kirjallisuuden oleellinen osa: se on väline kurottaa toista ihmistä kohti, laskea defenssejä, löytää yhteistä. En minä halua kuunnella väittelyä Kari Hotakaisen ja jonkun poliittisesti värittyneen henkilön kanssa. Haluan kuulla mitä Kari Hotakainen pohdiskelee elämästä, ihmisestä ja yhteiskunnasta kirjansa/kirjojensa kautta. Haluan löytää muita ihmisiä, joiden kanssa keskustella siitä. En halua siitä yhteiskunnallisen keskustelun areenaa vaan inhimillisen ymmärtämisen alustan. Sitä kirjallisuus – ja taide – parhaimmillaan on provosoivana, ärsyttävänä, pelottavana ja viihdyttävänäkin. Silloin se liikuttaa yhteiskunnallisiakin mannerlaattoja.

Keskustelu ei ole vanhanaikainen kesy reliikki, joka kannattaa pyyhkiä debatilla pois pöydältä. Päinvastoin, juuri nyt rauhallista pohdintaa tarvitaan enemmän kuin koskaan.

On mahdollista, että Helsingin Kirjamessujen yhteiskunnallinen linja lisää niiden suosiota ja laajentaa yleisöä niihin, joiden ensisijainen rakkaus ei olekaan kirjallisuus, lukeminen ja siihen liittyvä ja sitä kautta avautuva maailma. Voi olla, että se on itse tapahtumalle hyvä asia. Samalla se ehkä vähentää monen kirjallisuudesta elämään valoa, arvoa ja merkitystä saavien ihmisten halukkuutta astua tuolle poliittisen väittelyn areenalle.

No, aina voi onneksi jäädä kotiin lukemaan.

Ps. Voihan olla myös, että olen väärässä. Helsingin Kirjamessut on kenties tänäkin vuonna mahtava tapahtuma, jossa vain pienenä ripauksena jossain sivupöydissä väitellään sodasta ja sekin tehdään henkevämmin ja rakentavammin kuin missään muualla koskaan aikaisemmin. Väittely, debatti ja kiistakirjoituspuoli ehkä vain korostui Helsingin Sanomien jutussa, mutta Kirjamessut on edelleen kirjallisuutta? Me kirjoja lukevat introvertit voimme haahuilla turvallisesti kuten ennenkin kirjapinojen välissä, kurkkien takarivistä sitä Kari Hotakaista, jolla on varmasti tänäkin vuonna jotain kiinnostavaa sanottavaa, jonka haluan kuulla. Ehkä Kirjamessuja ei olekaan kaapattu. Toivon niin.

Ps 2. Hotakainen muuten näköjään itse lauantaina 29.10. klo 16.30-17 keskustelemassa uudesta kirjastaan Opetuslapsi (en ole vielä ehtinyt lukea) ja samana päivänä aikaisemmin 12.30-13.30 lukupiirin tilaisuus, jossa yhteistä keskustelua kirjasta.

Avainsanat:

Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen – siis hyvä kirjoittaminen – tuntuu mystiikalta. Joku kirjailija toteaa, että sanat ”tulevat” jostain ja kirjailija on vain välikappale. Useampi kirjailija kuitenkin pyrkii ennemmin riisumaan kirjoittamisesta mystiikan ja keskittymään siihen, että se on työtä. Moni kirjailija tunnistaa ”tyhjän paperin kammon” tai muuten vaan aloittamisen hankaluuden. Tai itsevarmuuden horjumisen. Agatha Christieltä löytyy sitaatti kirjoittamisesta, joka kuvaa kirjoittamisen epävarmuutta. Kirjailija, joka kirjoitti yli 60 rikosromaania ja sen lisäksi novellikokoelmia. Voisi kuvitella, että 50 ylittämisen jälkeen varmuus siitä, että syntyy jotain kelvollista alkaisi syntyä…

“You start into it, inflamed by an idea, full of hope, full indeed of confidence. If you are properly modest, you will never write at all, so there has to be one delicious moment when you have thought of something, know just how you are going to write it, rush for a pencil, and start in exercise book buoyed up with exaltation. You then get into difficulties, don’t see your way out, and finally manage to accomplish more or less what you first meant to accomplish, though losing confidence all the time. Having finished it, you know it is absolutely rotten. A couple of months later you wonder if it may not be all right after all.”

Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo on ollut kirja, jota olin jo vähän odotellut. Mäkelä kirjoittaa omakohtaisesti ihmisenä, jolla on kokemusta paitsi kirjailijuudesta myös kustantamisesta, luomisesta ja editoinnista, itse kirjoittamisesta ja toisaalta toisen tekstin arvioimisesta.

Oikeastaan on outoa, ettei Mäkelä ole aikaisemmin kirjoittanut kirjaa kirjoittamisesta.

Mäkelän tuotanto on niin valtava ja luomisvoima niin äkäinen, että tuntuu siltä, että tälle sanojen muodostaminen paperille (ruudulle) on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Tosiasiassa Mäkelä puhuu myös kirjoittamisen takkuamisesta:

”Suuren ilon olen kokenut vain parhaina hetkinäni. Muu täyttyy normaalimmista päivistä, jolloin sanat kyllä tulevat ja muodostavat lauseita, mutta jotenkin hankalasti ja mutkien kautta. Silti sekin on tyhjää parempi. Varsinkin alussa ajatukset etsivät itseään ja alkavat puhua hieman takellellen kuten ujot oppilaat aikanaan maaseutukoulussa.”

Mäkelä kuitenkin kirjoittaa koko ajan, joka päivä, heti ensimmäiseksi aikaisin aamulla. Tuotanto syntyy, kun kirjoittaa. Yhden kirjan voi moni kirjoittaa, mutta kokonainen kirjailijan ura ja ammatti, jolla elää, vaatii tahtoa, uskoa ja sinnikkyyttä. Kirjoittamisen ilon voi kokea, kun kirjoittaa ja samalla tavalla kuin mikä tahansa työ, se on ajoittain työtä myös siinä mielessä, ettei se suju kuin leikki.

Mäkelän kirja ei ole raskassoutuinen kirjailijan valituslaulu vaan oikeastaan käsittelee oman kirjoittamishistorian kautta kirjoittamisen motiiveja, arkea ja tekniikkaakin. ”Kirjoittaminen on yhdelle pakkoa, toiselle terapiaa, kolmannelle itseilmaisua, neljännelle halua julistaa, viidennelle vaikkapa suomen sanojen suloista sointia.” Tulee kuva, että Mäkelälle se on kaikkea tätä. Ja siitä syntyy sen merkitys niin hänelle itselleen kuin lukijoillekin.

”Yritin kirjoittamalla ymmärtää tilannettani, jossa olin mennyt ojasta allikkoon ja sieltä noustuani taas ojaan.”

Olen miettinyt paljon mikä tekee Mäkelästä kirjailijana omanlaisensa, ainutlaatuisen ja päätynyt siihen, että tämän tapa näyttää inhimillinen tunne-elämä arimmillaan ja rehellisimmillään tekee joka kerta vaikutuksen. Mäkelä ei ole tunteellisen imelä, mutta voimakkaan tunteva ja se näkyy kaikissa hahmoissa, kirjojen ihmissuhteissa ja kirjojen hahmojen elämän karikkohetkissä. Kirjoittamisessa on samalla jotain raakaa ja ihmeellisen herkkää. Kirjoittamisen ilo -kirjassa tämä puhuu paljon ”omasta äänestä”.

“Kukin kirjoittaa tavallaan ja kokeneempi lukija tunnistaa ihmisten käsialat helposti. Käsialalla en tarkoita käsin kirjoitettua, vaan tapaa muodostaa lause (tapaa ajatella) ja liittää yksi ajatus toisiin lauseisiin. Mitä omempi kirjoittamisen tyyli, sen helpompi tunnistaa. Jäljittelijät eli epigonit tunnistaa myös; esikuviensa tasolle he eivät kuitenkaan koskaan yllä. Parasta on aina olla ihan oma itsensä. Siitä ei pääse eroon eikä kannata edes yrittää. Tämän ymmärtäminen vei minulta aikaa.”

Mäkelä pohtii myös sitä, miten kirjoittamista oppii ja voiko sitä opettaa. Hän toteaa itse oppineensa kaiken kirjoittamisesta toisten kirjailijoiden teosten lukemisesta. Ja palaa jälleen omaan ääneen: ”Kaikki se, mitä olen oppinut kirjoittamisesta, perustuu toisten kirjailijoiden teosten lukemiseen. Ja sitten niihin seikkoihin, jotka eivät sen ihmeellisemmiltä tunnu: aitouteen ja vilpittömyyteen.”

Hän päätyy kuitenkin antamaan myös neuvoja, myös omasta äänestä:

”Oma ääni kyllä löytyy, kun uskaltaa antaa mennä. Kerrot vapaasti, mitä näet, koet ja ajattelet ja katsot sitten tyynemmin, mitä olet saanut kirjoitetuksi. Jos löydät vuodatuksestasi lauseita, joissa on ikioma rytmi, voit sen jälkeen ruveta keskittymään muuhun: tarinaan ja sen rakentamiseen ja hiomiseen. Sinun lauseesi on kuitenkin se tiili, jonka avulla talo alkaa nousta.”

Erno Paasilinnaa siteeraten: ”Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Kaikki alkaa (ja päättyy) kuitenkin siitä, että uskaltaa aloittaa. Kirjoittamisesta haaveilu ei synnytä mitään, vaikka voikin olla turvallinen harrastus, jossa ei tarvitse laittaa itseään ja kykyjään (tai kyvyttömyyttään) testiin. ”Kaikki kirjoittaminen alkaa siitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle. Kirja on matka, joka alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Aikaa myöten monet matkat unohtuvat ja jäävät muistoiksi, mutta vilpittömät sanat pysyvät. Jos johonkin, siihen uskon.

Stephen King pilkkaa (lempeästi) kirjassaan Kirjoittamisesta (On Writing) kirjoittamisesta haaveilevia: ”Juttuhan on niin, että helmi syntyy simpukan kuoren sisään joutuneesta hiekanjyvästä eikä helmenvalmistusseminaareista, joissa käydään toisten simpukoiden kanssa.” Toisin sanoen King yrittää sanoa, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa, ei suunnitella kirjoittamista. Kingin kirja on parhaita kirjoittamisen oppaita muuten edelleen, tykkäsi Kingin omista kirjoista tai ei.

Kiinnostavaa on tämänkin kirjan muoto, joka on samankaltainen kuin Mäkelänkin: ”memoir”. Lopulta kirjoittaminen muodostaa jonkinlaisen elämäkerran, oli sitten ammattikirjoittaja tai ei. Se on tapa hahmottaa ja antaa hahmo elämälle, joka on monesti sekavaa ja epäsiistiä, ei ollenkaan kauniisti kiertyvä tarina, jossa on selkeä alku ja loppu ja välissä Kurt Vonnegutin kuvaama ”(wo)man in a hole” selvitymistarina. Enemmän se kai muistuttaa siksakkia, vuoria ja solia, joista hyvän ja merkityksellisen tarinan näkökulmasta mieluusti jättää muutaman solan ja ehkä vuorenkin mainitsematta.

Mäkelä kuvaa kirjan kirjoittamista talon rakentamisena. Kun talo sitten on valmis, siihen muuttaa asuja, jolla on oma näkemyksensä koko rakennelmasta.

”Kun tämä on tehty, on talo kirjoittajan kannalta valmis.

Siinä kaikki, sillä mitä muuta tekijä enää voi. On vain alettava odottaa mahdollista asujaa, lukijaa. Usein talon esittely jää väliportaan tehtäväksi. Joskus se jää ilman asukasta tai ainakin hintaa täytyy alentaa. Myös kirja jää usein lähes kokonaan vaille lukijoita eikä kirjailija voi tehdä sille enää mitään. Valmis kirja katkaisee kaikki siteensä synnyttäjäänsä ja alkaa elää omaa elämäänsä, jos sillä sellainen on.”

Lukijan ja kirjoittajan välinen suhde on jännä, sillä samalla se on intiimi ja toisaalta sitä ei ole lainkaan. Lukija voi kuvitella tuntevansa kirjailijan tämän kirjojen kautta, mutta tunteeko sittenkään?

Kun rakastaa sanoja haluaa itsekin osata kasata niitä sellaiseen järjestykseen, että lisää ymmärrystä, inspiroi tai viihdyttää muita. Kirjoittaminen on lukemisen lisäksi lempiasioitani, joten kirjoittamisesta lukeminen on itsestäänselvästi ehkä parasta mitä on. Kirjoittamisesta on kirjoitettu monenlaisia kirjoja: teknisiä opuksia, muistelmia, kirjoittamiseen inspiroivia ja sen hankaluuksissa auttavia. Mäkelän kirjan lisäksi aikaisemmin itselleni tärkeitä ovat olleet mm.

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi (sain isoisältäni ensipainoksena)

Stephen King: Kirjoittamisesta

Natalie Goldberg: Writing Down the Bones

Anne Lamott: Bird by Bird

William Zinsser: On Writing Well

John McPhee: Draft no.4: On the Writing Process

Joe Moran: First You Write a Sentence  

Anne Lamottin Bird by Bird on kirja juuri niihin hetkiin, kun tuntuu siltä, että mistään ei oikein tule mitään ja kaikkea on liikaa, jotta siitä voisi selviytyä. Lamott kertoo siinä veljensä tarinan: 10-vuotiaalla pojalla oli 3 kuukautta aikaa tehdä koulutehtävä, joka liittyi lintujen tunnistamiseen ja raportin kirjoittamiseen. Kuinka ollakaan, poika päätti lykätä sitä mukavampien tehtävien pauloissa, kunnes raportin dead line oli seuraavana päivänä ja valmiina ei ollut riviäkään. Kun hän keittiön pöydän ääressä itki tehtäväänsä, antoi isä neuvon: tässä ei auta mikään muu kuin edetä ”Take it bird by bird buddy”. Parhaat kirjoittamisen opukset tuntuvat olevan myös parhaita elämäkirjoja/self helpejä.

On niitäkin kirjoittamisen opuksia, jotka keskittyvät enemmän yksittäisiin, ehkä teknisiinkin ohjeisiin. Rikosromaaneihin keskittynyt amerikkalaiskirjailija Elmore Leonard, jonka kirjoista on tehty menestyselokuviakin, kirjoitti kirjan 10 Rules of Writing, joka on houkuttelevan lyhyt ja täsmällinen. Sääntö numero 10 tiivistää tämän mielestä kaikki 10 sääntöä: ”If it sounds like writing, I rewrite it”. Toisin sanoen – jätä pois sellaiset osat, jotka lukija haluaa skipata. Sellaiset, joissa lukija huomaa lukevansa. Lukeminen on parhaimmillaan kirjailijan maailmaan uppoutumista, rivien väleihin solahtamista, jossa kirjaimet eivät enää muodosta lausetta vaan kokonaisen maailman tunteineen, ilmeineen ja maastoineen.

Tosi ja aito säilyvät.

Mäkelä toteaa, että ”Hyvin ajateltu ja kirjoitettu säilyy: vilpittömät lauseet ovat aina parempia kuin muodikkaat taidepläjäykset.”

Loppujen lopuksi kirjoittamisessa kuitenkin on kysymys kirjoittamisesta eikä sellaisten kirjojen lukemisesta, jotka kertovat kirjoittamisesta. Jos pitäisi tiivistää omat 3 ajatusta kirjoittamisesta ne olisivat seuraavat:

  1. Kirjoita jotain
  2. Kirjoita mielellään joka päivä jotain
  3. Editoidessa, ole lukija

Melkein sellaisinaan kelpaavat muuten itselle myös elämänohjeiksi:

  1. Tee jotain
  2. Tee jotain joka päivä jonkun kanssa
  3. Tehdessäsi jotain, mieti kenelle teet. Merkityksellisyys ja tarkoitus syntyvät usein siitä.

Ehkä kirjailijallakin merkityksellisyys syntyy jakamisen kautta. Sen joskus itselle kuvitteellisen lukijan, jota ei koskaan edes tapaa, joka on muuttanut taloon. Toivottavasti viihtyy.

Avainsanat:

Kirja vai elokuva?

Jäin miettimään edellisen postauksen jälkeen ja tajusin, että ajatukseni siitä, että kirja on aina parempi kuin leffa ei siis pidä paikkaansa. Tunnustan, että olen ajatellut – ainakin teoriassa – että lopulta kirja on aina elokuvaa parempi versio tarinasta. Kirja syventää ymmärrystä henkilöhahmojen identiteetistä ja sitä kautta suhteesta maailmaan. Kirja pakottaa toki myös mielikuvitukseen, jonka kautta hahmot ovatkin tulkittavissa tosi eri tavoin. Kirjojen hahmoista, näiden motiiveista ja suhteista muihin hahmoihin on helppo väitellä: jokainen tulkitsee ne oman filtterin kautta. Elokuvahahmot ovat pakostakin yksiulotteisempia. Vai ovatko?

Ja onko elokuvan preferoiminen vain laiskuutta? Vai onko kyse siitä kumpi tuli ensin? Mitä jos elokuva tuhoaa mahdollisuuden kuvitteluun. Vaikkapa se Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love – koska olen nähnyt elokuvan (ja monta kertaa) Gilbertin hahmo on jo typistynyt Julia Robertsiksi ja tulkinnat hahmoista ovat jo niin vahvoja, että kirjaan tarttuminen tuntuu hyödyttömältä ja tyhmältä. Ehkä jopa vähän häiritsevältä.

Koska isäni kuoli, kun olin 7-vuotias, muistot tästä ovat niukkoja, mutta sitäkin tärkeämpiä. Montaa asiaa en ehtinyt isän kanssa tehdä ja vielä vähemmän niistä muistaa. Eräs tärkeistä muistoista oli se, kun isän kanssa oltiin elokuvissa katsomassa Kaunotar ja kulkuri -elokuvaa. Aikuisiässäkin kannoin lämmintä muistikuvaa tuosta elokuvasta. Legendaarinen kohtaus, jossa Kaunotar ja Kulkuri syövät spagettia niin, että kuonot kohtaavat, on monessa paikassa (postikorteissa, julisteissa, mainoksissa) ja joka kerta se toi lämpimän muiston mieleen: mulla ei ehkä ole isää, mutta mulla on hyviä muistoja.

Mutta kuinka tosia muistoja?

Aikuisena olin kipeänä kotona ja vuokrasin elokuvia seuraksi. Yksi näistä elokuvista oli, myös lapsena näkemäni, Aristokatit. Yhtäkkiä kesken elokuvan tajusin, että muistoni isästä ja Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta oli epätosi. Todellisuudessa olimme olleet katsomassa Aristokatit-elokuvaa. Joku voisi ajatella, että mitä väliä tällaisella pienellä yksityiskohdalla on, mutta sillä on. Muistan olleeni isän kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni Linnanmäen vuoristoradassa, mutta olinko? Kuinka elämäntarinaani ja identiteettiäni muuttaisi se, että kuulisin, että todellisuudessa en uskaltanut mennä vuoristorataan, isä oli jo humalassa siinä vaiheessa, kun halusin vuoristorataan tai en itse asiassa ollut isän kanssa koskaan yhdessä, kaksistaan, Linnanmäellä? Kun muistan, että isässä oli paljon vikoja, mutta ainakin tämä rakasti minua, olisiko sekään enää totta?

Joskus on hyvä jäädyttää menneisyys siihen paikkaan, jossa ja jollaisena sen on tottunut näkemään. Samalla antaa itselleen mahdollisuuden jonkinlaisen pysyvän perustan rakentamiseen muutoin hyllyvässä ja muuttuvassa elämän maastossa. 

Ehkä sama, vähän pienemmässä mittakaavassa, koskee Eat, pray love -elokuvaa. En halua sotkea itselleni tärkeää elokuvaa ja voimatulkintaani siitä. Vaarantaa sitä.

Mistä kirjasta sitten tulee hyvä elokuva?

Pinnallisesta. Otetaan vaikka irlantilaisen kirjailijan, Cecilia Ahernin, kirja P.S. I love you (P.S. Rakastan sinua, suom. Pirjo Lintuniemi). Kirjasta tehdyssä elokuvassa Hilary Swank ja Gerard Butler näyttelevät pääosia ja leffahan on mitä parhain romanttinen draamaelokuva. Suuri rakkaustarina, romanttinen välinäytös ja lopussa onnellinen elämä uuden miehen kanssa. Katsoin elokuvan ensin, en ollut kiinnostunut kirjasta. Ahernista on kuitenkin tullut jonkinasteinen ilmiö ja halusin tutustua tämän kirjoihin, luin muutaman. Tuntuu siltä, että Ahern tavallaan kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen, samalla tavalla kuin usein tuntuu siltä, että moni dekkari on itse asiassa ihan samanlainen kuin edellinen. Donna Leonin dekkareista tietää täsmälleen mitä saa; sitä samaa mitä oli edellisessäkin paketissa. Ja minä siis pidän niistä paljonkin. Eikä Ahernin kirjoissa ole mitään vikaa. Ne täyttävät tietynlaisen tarpeen. Ne eivät haasta, kyseenalaista tai pakota ajattelemaan. Jos jotain, ne tuovat kaipuuta johonkin yksinkertaiseen maailmaan, jossa elämä olisi huoletonta ja vähän hassua, mutta jossa tietää pomminvarmasti, että loppu on onnellinen. Eikä siinä ole mitään vikaa. Tällaisista tarinoista tulee hyviä elokuvia. Elokuva voi jopa syventää tulkinnoillaan tarinaa. Mutta sen ei tarvitse supistaa sitä koska siinä ei ole mitään isompaa merkitystä.

Hankalampaa on tehdä laajasta tai syvällisestä romaanista elokuvaa. Elokuva joutuu pakostakin supistamaan, pinnallistamaan ja oikomaan mutkia, jotta tarinasta tulee ymmärrettävä visuaalisesti ja näyttelemällä. Lisäksi usein varsinainen kirjan käsikirjoittaja ei osallistu tai osallistuu vain nimellisesti elokuvan käsikirjoituksen tekemiseen. Otetaan vaikkapa elokuva Goldfinch (Tikli), joka perustuu Donna Tarttin samannimiseen kirjaan. Elokuva on vähän pitkästyttävä, hahmot vähän puisia ja jos olisin pelkän leffan varassa, en usko, että tarttuisin Tarttin kirjoihin. Onneksi en ole. Tarttin teksti on syvää ja tiukkaa yhtä aikaa. Se ei itse asiassa jätä mielikuvitukselle paljon tilaa vaikka ei kuvailekaan kaikkea ärsyttävän yksityiskohtaisesti. Tartt luo maailman, jossa on selkeät rajat ja intensiivinen tunnelma. Elokuva on Goldfinchistä löysä tulkinta ja henkilöhahmot vain tuntuvat ”vääriltä”. Ainoa hahmo, joka pääsee lähelle ”aitoa” on nuoren Borisin hahmo, jota näyttelee Finn Wolfhard. Siinä on jotain sellaista hulluutta ja holtittomuutta, jota myös kirjan hahmolla on.

Joku on todennut, että Goldfinch epäonnistui elokuvana siksi, että itse kirja on epäonnistunut, ontto ja pitkästyttävä. Olen eri mieltä. Ei Goldfinch ole Tarttin parhaita, mutta on se onnistunut ja kiinnostava romaani. Elokuva epäonnistui koska se yksinkertaista monimutkaisen.

Tartt muuten on kirjoittanut romaanin noin 10 vuodessa (yhteensä uransa aikana kolme), joten kohta voisi olla toiveita uudelle kirjalle.

Mietin miltä tuntuu, jos omasta kirjasta tehty elokuva epäonnistuu. Tai onko itse tyytyväinen tulkintaan ylipäänsä. Oliko Brett Easton Ellis tyytyväinen Amerikan psyko -elokuvan tulkintaan kirjastaan?

Käy ilmi, että Amerikan psykon elokuvaversion tekeminen oli varsinainen savotta. Sen tekeminen aloitettiin vuonna 1992 ja se ilmestyi vuonna 2000. Tässä välissä käsikirjoitusta teki ensin Brett Easton Ellis itse, sitten muut. Näyttelijäksi kiinnitettiin jo Leonardo di Caprio, ohjaaja erotettiin välillä, mutta lopulta ohjaaja Mary Harron palkattiin uudelleen ja tämä yhdessä käsikirjoittaja Guinevere Turnerin kanssa teki elokuvan, jonka pääosassa oli tuotantoyhtiön vastustuksesta huolimatta Christian Bale (rooliin oli pyydetty mm. Ewan McGregoria, joka kieltäytyi siitä koska Bale henkilökohtaisesti pyysi). Leonardo di Capriolle tuotantoyhtiö oli valmis maksamaan 20 miljoonan palkkion, Christian Bale sai 50.000€…

Joka tapauksessa Brett Easton Ellis ei kai ole ollut täysin tyytymätön elokuvaan (tai siitä saatuihin tuottoihin ja sen kautta tulleisiin uusiin lukijoihin). Lopulta tämä on todennut, että elokuva on ok, hän ei vain ollut sitä mieltä, että kirjasta olisi ollut syytä tehdä elokuvaa. Elokuvaversio ei pysty kääntymään kirjasta tekemättä kompromisseja varsinkin kun kirja on moniulotteinen ja -tulkintainen kuten Amerikan psyko.  Brett Easton Ellis toteaa, että välineenä elokuva vaatii vastauksia kun taas sellainen lähestyminen tekisi kirjasta huomattavasti vähemmän kiinnostavan. Hyvä kirja jättää kysymyksiä – tilaa mielikuvitukselle.

Brett Easton Ellisin omaa elokuvakäsikirjoitusversioita moitittiin avoimesti mm. liian pornahtaviksi. Ehkä tämä kirjailijana yritti luoda jo kokonaan uutta teosta?

Sen sijaan Annie Proulx onnistui mahtavasti (ja palkitusti) kääntäessään novellin Brokeback mountain elokuvaksi yhdessä Larry McMurtryn (ja Diana Ossanan) kanssa. Novelli on niukempi kertomisen tapa kuin romaani. Ehkä on helpompaa laajentaa novellista elokuvan tarina kuin supistaa romaanista sellainen?

Avainsanat:

Olisin voinut vaikka vannoa, että olen lukenut…

Joskus suhteemme alkuaikoina mieheni antoi minulle yhdeksi monesta kirjalahjasta Bret Easton Ellisin klassikkokirjan Amerikan psyko. Olin hieman loukkaantunut. Kuvitteleeko tämä, että en olisi lukenut tätä 90-luvun alussa kohua herättänyttä teosta. Manhattanilla riehuva sarjamurhaaja Patrick Bateman kylmyydessään teki lähtemättömän vaikutuksen. Selailin tuttua kirjaa ja yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin tutulta. Hetkinen… Olisiko sittenkin niin, että Christian Bale oli tutumpi Bateman kuin itse Bateman. Olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvaversion, en lukenut kirjaa.

Kun vuonna 2014 Tuulen viemää -kirjasta tuli uusi pokkaripainos ajattelin lukea kirjan uudelleen uusin silmin. Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina on toki legendaarinen, mutta onhan kirjassa muutakin. Hetken kirjaa luettuani tajusin kuitenkin, että itselleni tutumpi tarina olikin Vivien Leigh’n ja Clark Gablen rakkaustarina. Kirjastakin otettiin tämä uusi painos elokuvan 75-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ollutkaan lukenut kirjaa.

Elizabeth Gilbertin läpimurtoteos oli omakohtainen Eat, pray, love, jossa Elizabeth löytää itsensä uudelleen ihmisenä kipeän avioeron jälkeen. Minulle Elizabeth Gilbert on aina kuitenkin Julia Robets. Olen nähnyt elokuvan kymmeniä (jostain syystä tästä on tullut oma ”voimaelokuvani”) kertoja. En ole lukenut kirjaa enkä enää edes voi. En halua tarinaan mitään lisäsyvyyttä, en kerroksia enkä hienouksia. Haluan Julian Robertsin rakastumaan Javier Bardemiin. Enkä halua yhdistää tätä tarinaa oikeaan Elizabeth Gilbertiin, jonka elämässä tämä rakkaus ei kestänyt.

Näitä esimerkkejä on enemmänkin. Moni klassikko on sellainen, että koska sen tavallaan ”tietää” mitä kirjassa tapahtuu tai mikä sen rooli, vaikutus tai kohu on aikanaan ollut, kuvittelee lukeneensa kirjan. Vaikka onkin vain lukenut kirjasta. Tolstoin Sota ja rauha on lukematta, mutta koska BBC teki kirjasta erinomaisen minisarjan, tuntuu siltä, että olen lukenut kirjan. Kuinka helppoa olisikaan keskustella Rikos ja rangaistus -kirjan syyllisyydestä tai Madame Bovaryn huikentelevuudesta vaikka ei olisi lukenut näitä kirjoja. Koska kuitenkin olen lukenut nämä kirjat, tunnistan, että syvyys keskustelulla tuskin olisi omalta osaltani sama. Voihan nimittäin olla, että oma tulkintani on erilainen kuin wikipedian, joka lähinnä kertoo mitä kirjassa tapahtuu, ei välttämättä miten ja miksi.

Esimerkiksi Madame Bovaryssa Flaubert rakentaa Emmasta sellaisen typeryksen, että Emmasta on vaikea pitää. Kun loppu kohtaa, aika moni lukija on varmaan sitä mieltä, että ”sitä saa mitä tilaa”.

Kirjassa on aina vähän häirinnyt sen ”kylmyys”. Miksi rakkaus on Flaubertista typerää, miksi sitä ei kannata etsiä? Miksi Flaubert haluaa alleviivata sitä, että Emma (naiset?) on typerä, romantiikan nälkäinen pinnallinen hölmö, joka ei edes osaa laskea velkojaan? Emma ei ehkä ole oppinut mielenrauhaa tai -hallintaa, mutta Carpe diemit tämä osaa. Miksi Flaubert tekee tästä niin idioottimaista? Eikö tämä yritäkin moralisoida ja pitää naiset kuuliaisina ja kiltteinä, tai muuten tulee nolo loppu?

Joka tapauksessa, jos en olisi lukenut kirjaa, päässyt sillä tavalla Emma Bovaryn pään sisään ja pystynyt muita hahmoja heijastaen tarkkailemaan tätä, en pystyisi pohtimaan tätäkään asiaa.

Elokuva on spektaakkeli monelle aistille ja rakastan elokuvia. Kirja on ihan omanlainen kokemus. Se vaatii omaa mielikuvitusta, aukkojen täyttämistä, visuaalista ajattelua ja ennen kaikkea se pääsee sisälle pään sisällä olevaan maailmaan tarkemmin vaikka ohjaaja tai näyttelijä olisivat kuinka taitavia. Elokuvassa hahmoa aina lopulta katsotaan ulkoapäin. Kirjassa hahmoa luetaan sisältäkäsin. Saattaa olla, että tässä syyllistyn elokuvataidemuodon väheksyntään. Sallittaneen toivottavasti kirjafriikille.

Enkä ole edelleenkään lukenut Amerikan psykoa. En tiedä. Voihan olla myös, että tässä kyseisessä tapauksessa en halua sen enempää päähenkilön sisään kuin mitä elokuvan kautta pääsen.

Avainsanat: