Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen – siis hyvä kirjoittaminen – tuntuu mystiikalta. Joku kirjailija toteaa, että sanat ”tulevat” jostain ja kirjailija on vain välikappale. Useampi kirjailija kuitenkin pyrkii ennemmin riisumaan kirjoittamisesta mystiikan ja keskittymään siihen, että se on työtä. Moni kirjailija tunnistaa ”tyhjän paperin kammon” tai muuten vaan aloittamisen hankaluuden. Tai itsevarmuuden horjumisen. Agatha Christieltä löytyy sitaatti kirjoittamisesta, joka kuvaa kirjoittamisen epävarmuutta. Kirjailija, joka kirjoitti yli 60 rikosromaania ja sen lisäksi novellikokoelmia. Voisi kuvitella, että 50 ylittämisen jälkeen varmuus siitä, että syntyy jotain kelvollista alkaisi syntyä…

“You start into it, inflamed by an idea, full of hope, full indeed of confidence. If you are properly modest, you will never write at all, so there has to be one delicious moment when you have thought of something, know just how you are going to write it, rush for a pencil, and start in exercise book buoyed up with exaltation. You then get into difficulties, don’t see your way out, and finally manage to accomplish more or less what you first meant to accomplish, though losing confidence all the time. Having finished it, you know it is absolutely rotten. A couple of months later you wonder if it may not be all right after all.”

Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo on ollut kirja, jota olin jo vähän odotellut. Mäkelä kirjoittaa omakohtaisesti ihmisenä, jolla on kokemusta paitsi kirjailijuudesta myös kustantamisesta, luomisesta ja editoinnista, itse kirjoittamisesta ja toisaalta toisen tekstin arvioimisesta.

Oikeastaan on outoa, ettei Mäkelä ole aikaisemmin kirjoittanut kirjaa kirjoittamisesta.

Mäkelän tuotanto on niin valtava ja luomisvoima niin äkäinen, että tuntuu siltä, että tälle sanojen muodostaminen paperille (ruudulle) on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Tosiasiassa Mäkelä puhuu myös kirjoittamisen takkuamisesta:

”Suuren ilon olen kokenut vain parhaina hetkinäni. Muu täyttyy normaalimmista päivistä, jolloin sanat kyllä tulevat ja muodostavat lauseita, mutta jotenkin hankalasti ja mutkien kautta. Silti sekin on tyhjää parempi. Varsinkin alussa ajatukset etsivät itseään ja alkavat puhua hieman takellellen kuten ujot oppilaat aikanaan maaseutukoulussa.”

Mäkelä kuitenkin kirjoittaa koko ajan, joka päivä, heti ensimmäiseksi aikaisin aamulla. Tuotanto syntyy, kun kirjoittaa. Yhden kirjan voi moni kirjoittaa, mutta kokonainen kirjailijan ura ja ammatti, jolla elää, vaatii tahtoa, uskoa ja sinnikkyyttä. Kirjoittamisen ilon voi kokea, kun kirjoittaa ja samalla tavalla kuin mikä tahansa työ, se on ajoittain työtä myös siinä mielessä, ettei se suju kuin leikki.

Mäkelän kirja ei ole raskassoutuinen kirjailijan valituslaulu vaan oikeastaan käsittelee oman kirjoittamishistorian kautta kirjoittamisen motiiveja, arkea ja tekniikkaakin. ”Kirjoittaminen on yhdelle pakkoa, toiselle terapiaa, kolmannelle itseilmaisua, neljännelle halua julistaa, viidennelle vaikkapa suomen sanojen suloista sointia.” Tulee kuva, että Mäkelälle se on kaikkea tätä. Ja siitä syntyy sen merkitys niin hänelle itselleen kuin lukijoillekin.

”Yritin kirjoittamalla ymmärtää tilannettani, jossa olin mennyt ojasta allikkoon ja sieltä noustuani taas ojaan.”

Olen miettinyt paljon mikä tekee Mäkelästä kirjailijana omanlaisensa, ainutlaatuisen ja päätynyt siihen, että tämän tapa näyttää inhimillinen tunne-elämä arimmillaan ja rehellisimmillään tekee joka kerta vaikutuksen. Mäkelä ei ole tunteellisen imelä, mutta voimakkaan tunteva ja se näkyy kaikissa hahmoissa, kirjojen ihmissuhteissa ja kirjojen hahmojen elämän karikkohetkissä. Kirjoittamisessa on samalla jotain raakaa ja ihmeellisen herkkää. Kirjoittamisen ilo -kirjassa tämä puhuu paljon ”omasta äänestä”.

“Kukin kirjoittaa tavallaan ja kokeneempi lukija tunnistaa ihmisten käsialat helposti. Käsialalla en tarkoita käsin kirjoitettua, vaan tapaa muodostaa lause (tapaa ajatella) ja liittää yksi ajatus toisiin lauseisiin. Mitä omempi kirjoittamisen tyyli, sen helpompi tunnistaa. Jäljittelijät eli epigonit tunnistaa myös; esikuviensa tasolle he eivät kuitenkaan koskaan yllä. Parasta on aina olla ihan oma itsensä. Siitä ei pääse eroon eikä kannata edes yrittää. Tämän ymmärtäminen vei minulta aikaa.”

Mäkelä pohtii myös sitä, miten kirjoittamista oppii ja voiko sitä opettaa. Hän toteaa itse oppineensa kaiken kirjoittamisesta toisten kirjailijoiden teosten lukemisesta. Ja palaa jälleen omaan ääneen: ”Kaikki se, mitä olen oppinut kirjoittamisesta, perustuu toisten kirjailijoiden teosten lukemiseen. Ja sitten niihin seikkoihin, jotka eivät sen ihmeellisemmiltä tunnu: aitouteen ja vilpittömyyteen.”

Hän päätyy kuitenkin antamaan myös neuvoja, myös omasta äänestä:

”Oma ääni kyllä löytyy, kun uskaltaa antaa mennä. Kerrot vapaasti, mitä näet, koet ja ajattelet ja katsot sitten tyynemmin, mitä olet saanut kirjoitetuksi. Jos löydät vuodatuksestasi lauseita, joissa on ikioma rytmi, voit sen jälkeen ruveta keskittymään muuhun: tarinaan ja sen rakentamiseen ja hiomiseen. Sinun lauseesi on kuitenkin se tiili, jonka avulla talo alkaa nousta.”

Erno Paasilinnaa siteeraten: ”Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Kaikki alkaa (ja päättyy) kuitenkin siitä, että uskaltaa aloittaa. Kirjoittamisesta haaveilu ei synnytä mitään, vaikka voikin olla turvallinen harrastus, jossa ei tarvitse laittaa itseään ja kykyjään (tai kyvyttömyyttään) testiin. ”Kaikki kirjoittaminen alkaa siitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle. Kirja on matka, joka alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Aikaa myöten monet matkat unohtuvat ja jäävät muistoiksi, mutta vilpittömät sanat pysyvät. Jos johonkin, siihen uskon.

Stephen King pilkkaa (lempeästi) kirjassaan Kirjoittamisesta (On Writing) kirjoittamisesta haaveilevia: ”Juttuhan on niin, että helmi syntyy simpukan kuoren sisään joutuneesta hiekanjyvästä eikä helmenvalmistusseminaareista, joissa käydään toisten simpukoiden kanssa.” Toisin sanoen King yrittää sanoa, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa, ei suunnitella kirjoittamista. Kingin kirja on parhaita kirjoittamisen oppaita muuten edelleen, tykkäsi Kingin omista kirjoista tai ei.

Kiinnostavaa on tämänkin kirjan muoto, joka on samankaltainen kuin Mäkelänkin: ”memoir”. Lopulta kirjoittaminen muodostaa jonkinlaisen elämäkerran, oli sitten ammattikirjoittaja tai ei. Se on tapa hahmottaa ja antaa hahmo elämälle, joka on monesti sekavaa ja epäsiistiä, ei ollenkaan kauniisti kiertyvä tarina, jossa on selkeä alku ja loppu ja välissä Kurt Vonnegutin kuvaama ”(wo)man in a hole” selvitymistarina. Enemmän se kai muistuttaa siksakkia, vuoria ja solia, joista hyvän ja merkityksellisen tarinan näkökulmasta mieluusti jättää muutaman solan ja ehkä vuorenkin mainitsematta.

Mäkelä kuvaa kirjan kirjoittamista talon rakentamisena. Kun talo sitten on valmis, siihen muuttaa asuja, jolla on oma näkemyksensä koko rakennelmasta.

”Kun tämä on tehty, on talo kirjoittajan kannalta valmis.

Siinä kaikki, sillä mitä muuta tekijä enää voi. On vain alettava odottaa mahdollista asujaa, lukijaa. Usein talon esittely jää väliportaan tehtäväksi. Joskus se jää ilman asukasta tai ainakin hintaa täytyy alentaa. Myös kirja jää usein lähes kokonaan vaille lukijoita eikä kirjailija voi tehdä sille enää mitään. Valmis kirja katkaisee kaikki siteensä synnyttäjäänsä ja alkaa elää omaa elämäänsä, jos sillä sellainen on.”

Lukijan ja kirjoittajan välinen suhde on jännä, sillä samalla se on intiimi ja toisaalta sitä ei ole lainkaan. Lukija voi kuvitella tuntevansa kirjailijan tämän kirjojen kautta, mutta tunteeko sittenkään?

Kun rakastaa sanoja haluaa itsekin osata kasata niitä sellaiseen järjestykseen, että lisää ymmärrystä, inspiroi tai viihdyttää muita. Kirjoittaminen on lukemisen lisäksi lempiasioitani, joten kirjoittamisesta lukeminen on itsestäänselvästi ehkä parasta mitä on. Kirjoittamisesta on kirjoitettu monenlaisia kirjoja: teknisiä opuksia, muistelmia, kirjoittamiseen inspiroivia ja sen hankaluuksissa auttavia. Mäkelän kirjan lisäksi aikaisemmin itselleni tärkeitä ovat olleet mm.

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi (sain isoisältäni ensipainoksena)

Stephen King: Kirjoittamisesta

Natalie Goldberg: Writing Down the Bones

Anne Lamott: Bird by Bird

William Zinsser: On Writing Well

John McPhee: Draft no.4: On the Writing Process

Joe Moran: First You Write a Sentence  

Anne Lamottin Bird by Bird on kirja juuri niihin hetkiin, kun tuntuu siltä, että mistään ei oikein tule mitään ja kaikkea on liikaa, jotta siitä voisi selviytyä. Lamott kertoo siinä veljensä tarinan: 10-vuotiaalla pojalla oli 3 kuukautta aikaa tehdä koulutehtävä, joka liittyi lintujen tunnistamiseen ja raportin kirjoittamiseen. Kuinka ollakaan, poika päätti lykätä sitä mukavampien tehtävien pauloissa, kunnes raportin dead line oli seuraavana päivänä ja valmiina ei ollut riviäkään. Kun hän keittiön pöydän ääressä itki tehtäväänsä, antoi isä neuvon: tässä ei auta mikään muu kuin edetä ”Take it bird by bird buddy”. Parhaat kirjoittamisen opukset tuntuvat olevan myös parhaita elämäkirjoja/self helpejä.

On niitäkin kirjoittamisen opuksia, jotka keskittyvät enemmän yksittäisiin, ehkä teknisiinkin ohjeisiin. Rikosromaaneihin keskittynyt amerikkalaiskirjailija Elmore Leonard, jonka kirjoista on tehty menestyselokuviakin, kirjoitti kirjan 10 Rules of Writing, joka on houkuttelevan lyhyt ja täsmällinen. Sääntö numero 10 tiivistää tämän mielestä kaikki 10 sääntöä: ”If it sounds like writing, I rewrite it”. Toisin sanoen – jätä pois sellaiset osat, jotka lukija haluaa skipata. Sellaiset, joissa lukija huomaa lukevansa. Lukeminen on parhaimmillaan kirjailijan maailmaan uppoutumista, rivien väleihin solahtamista, jossa kirjaimet eivät enää muodosta lausetta vaan kokonaisen maailman tunteineen, ilmeineen ja maastoineen.

Tosi ja aito säilyvät.

Mäkelä toteaa, että ”Hyvin ajateltu ja kirjoitettu säilyy: vilpittömät lauseet ovat aina parempia kuin muodikkaat taidepläjäykset.”

Loppujen lopuksi kirjoittamisessa kuitenkin on kysymys kirjoittamisesta eikä sellaisten kirjojen lukemisesta, jotka kertovat kirjoittamisesta. Jos pitäisi tiivistää omat 3 ajatusta kirjoittamisesta ne olisivat seuraavat:

  1. Kirjoita jotain
  2. Kirjoita mielellään joka päivä jotain
  3. Editoidessa, ole lukija

Melkein sellaisinaan kelpaavat muuten itselle myös elämänohjeiksi:

  1. Tee jotain
  2. Tee jotain joka päivä jonkun kanssa
  3. Tehdessäsi jotain, mieti kenelle teet. Merkityksellisyys ja tarkoitus syntyvät usein siitä.

Ehkä kirjailijallakin merkityksellisyys syntyy jakamisen kautta. Sen joskus itselle kuvitteellisen lukijan, jota ei koskaan edes tapaa, joka on muuttanut taloon. Toivottavasti viihtyy.

Avainsanat:

Kirja vai elokuva?

Jäin miettimään edellisen postauksen jälkeen ja tajusin, että ajatukseni siitä, että kirja on aina parempi kuin leffa ei siis pidä paikkaansa. Tunnustan, että olen ajatellut – ainakin teoriassa – että lopulta kirja on aina elokuvaa parempi versio tarinasta. Kirja syventää ymmärrystä henkilöhahmojen identiteetistä ja sitä kautta suhteesta maailmaan. Kirja pakottaa toki myös mielikuvitukseen, jonka kautta hahmot ovatkin tulkittavissa tosi eri tavoin. Kirjojen hahmoista, näiden motiiveista ja suhteista muihin hahmoihin on helppo väitellä: jokainen tulkitsee ne oman filtterin kautta. Elokuvahahmot ovat pakostakin yksiulotteisempia. Vai ovatko?

Ja onko elokuvan preferoiminen vain laiskuutta? Vai onko kyse siitä kumpi tuli ensin? Mitä jos elokuva tuhoaa mahdollisuuden kuvitteluun. Vaikkapa se Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love – koska olen nähnyt elokuvan (ja monta kertaa) Gilbertin hahmo on jo typistynyt Julia Robertsiksi ja tulkinnat hahmoista ovat jo niin vahvoja, että kirjaan tarttuminen tuntuu hyödyttömältä ja tyhmältä. Ehkä jopa vähän häiritsevältä.

Koska isäni kuoli, kun olin 7-vuotias, muistot tästä ovat niukkoja, mutta sitäkin tärkeämpiä. Montaa asiaa en ehtinyt isän kanssa tehdä ja vielä vähemmän niistä muistaa. Eräs tärkeistä muistoista oli se, kun isän kanssa oltiin elokuvissa katsomassa Kaunotar ja kulkuri -elokuvaa. Aikuisiässäkin kannoin lämmintä muistikuvaa tuosta elokuvasta. Legendaarinen kohtaus, jossa Kaunotar ja Kulkuri syövät spagettia niin, että kuonot kohtaavat, on monessa paikassa (postikorteissa, julisteissa, mainoksissa) ja joka kerta se toi lämpimän muiston mieleen: mulla ei ehkä ole isää, mutta mulla on hyviä muistoja.

Mutta kuinka tosia muistoja?

Aikuisena olin kipeänä kotona ja vuokrasin elokuvia seuraksi. Yksi näistä elokuvista oli, myös lapsena näkemäni, Aristokatit. Yhtäkkiä kesken elokuvan tajusin, että muistoni isästä ja Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta oli epätosi. Todellisuudessa olimme olleet katsomassa Aristokatit-elokuvaa. Joku voisi ajatella, että mitä väliä tällaisella pienellä yksityiskohdalla on, mutta sillä on. Muistan olleeni isän kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni Linnanmäen vuoristoradassa, mutta olinko? Kuinka elämäntarinaani ja identiteettiäni muuttaisi se, että kuulisin, että todellisuudessa en uskaltanut mennä vuoristorataan, isä oli jo humalassa siinä vaiheessa, kun halusin vuoristorataan tai en itse asiassa ollut isän kanssa koskaan yhdessä, kaksistaan, Linnanmäellä? Kun muistan, että isässä oli paljon vikoja, mutta ainakin tämä rakasti minua, olisiko sekään enää totta?

Joskus on hyvä jäädyttää menneisyys siihen paikkaan, jossa ja jollaisena sen on tottunut näkemään. Samalla antaa itselleen mahdollisuuden jonkinlaisen pysyvän perustan rakentamiseen muutoin hyllyvässä ja muuttuvassa elämän maastossa. 

Ehkä sama, vähän pienemmässä mittakaavassa, koskee Eat, pray love -elokuvaa. En halua sotkea itselleni tärkeää elokuvaa ja voimatulkintaani siitä. Vaarantaa sitä.

Mistä kirjasta sitten tulee hyvä elokuva?

Pinnallisesta. Otetaan vaikka irlantilaisen kirjailijan, Cecilia Ahernin, kirja P.S. I love you (P.S. Rakastan sinua, suom. Pirjo Lintuniemi). Kirjasta tehdyssä elokuvassa Hilary Swank ja Gerard Butler näyttelevät pääosia ja leffahan on mitä parhain romanttinen draamaelokuva. Suuri rakkaustarina, romanttinen välinäytös ja lopussa onnellinen elämä uuden miehen kanssa. Katsoin elokuvan ensin, en ollut kiinnostunut kirjasta. Ahernista on kuitenkin tullut jonkinasteinen ilmiö ja halusin tutustua tämän kirjoihin, luin muutaman. Tuntuu siltä, että Ahern tavallaan kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen, samalla tavalla kuin usein tuntuu siltä, että moni dekkari on itse asiassa ihan samanlainen kuin edellinen. Donna Leonin dekkareista tietää täsmälleen mitä saa; sitä samaa mitä oli edellisessäkin paketissa. Ja minä siis pidän niistä paljonkin. Eikä Ahernin kirjoissa ole mitään vikaa. Ne täyttävät tietynlaisen tarpeen. Ne eivät haasta, kyseenalaista tai pakota ajattelemaan. Jos jotain, ne tuovat kaipuuta johonkin yksinkertaiseen maailmaan, jossa elämä olisi huoletonta ja vähän hassua, mutta jossa tietää pomminvarmasti, että loppu on onnellinen. Eikä siinä ole mitään vikaa. Tällaisista tarinoista tulee hyviä elokuvia. Elokuva voi jopa syventää tulkinnoillaan tarinaa. Mutta sen ei tarvitse supistaa sitä koska siinä ei ole mitään isompaa merkitystä.

Hankalampaa on tehdä laajasta tai syvällisestä romaanista elokuvaa. Elokuva joutuu pakostakin supistamaan, pinnallistamaan ja oikomaan mutkia, jotta tarinasta tulee ymmärrettävä visuaalisesti ja näyttelemällä. Lisäksi usein varsinainen kirjan käsikirjoittaja ei osallistu tai osallistuu vain nimellisesti elokuvan käsikirjoituksen tekemiseen. Otetaan vaikkapa elokuva Goldfinch (Tikli), joka perustuu Donna Tarttin samannimiseen kirjaan. Elokuva on vähän pitkästyttävä, hahmot vähän puisia ja jos olisin pelkän leffan varassa, en usko, että tarttuisin Tarttin kirjoihin. Onneksi en ole. Tarttin teksti on syvää ja tiukkaa yhtä aikaa. Se ei itse asiassa jätä mielikuvitukselle paljon tilaa vaikka ei kuvailekaan kaikkea ärsyttävän yksityiskohtaisesti. Tartt luo maailman, jossa on selkeät rajat ja intensiivinen tunnelma. Elokuva on Goldfinchistä löysä tulkinta ja henkilöhahmot vain tuntuvat ”vääriltä”. Ainoa hahmo, joka pääsee lähelle ”aitoa” on nuoren Borisin hahmo, jota näyttelee Finn Wolfhard. Siinä on jotain sellaista hulluutta ja holtittomuutta, jota myös kirjan hahmolla on.

Joku on todennut, että Goldfinch epäonnistui elokuvana siksi, että itse kirja on epäonnistunut, ontto ja pitkästyttävä. Olen eri mieltä. Ei Goldfinch ole Tarttin parhaita, mutta on se onnistunut ja kiinnostava romaani. Elokuva epäonnistui koska se yksinkertaista monimutkaisen.

Tartt muuten on kirjoittanut romaanin noin 10 vuodessa (yhteensä uransa aikana kolme), joten kohta voisi olla toiveita uudelle kirjalle.

Mietin miltä tuntuu, jos omasta kirjasta tehty elokuva epäonnistuu. Tai onko itse tyytyväinen tulkintaan ylipäänsä. Oliko Brett Easton Ellis tyytyväinen Amerikan psyko -elokuvan tulkintaan kirjastaan?

Käy ilmi, että Amerikan psykon elokuvaversion tekeminen oli varsinainen savotta. Sen tekeminen aloitettiin vuonna 1992 ja se ilmestyi vuonna 2000. Tässä välissä käsikirjoitusta teki ensin Brett Easton Ellis itse, sitten muut. Näyttelijäksi kiinnitettiin jo Leonardo di Caprio, ohjaaja erotettiin välillä, mutta lopulta ohjaaja Mary Harron palkattiin uudelleen ja tämä yhdessä käsikirjoittaja Guinevere Turnerin kanssa teki elokuvan, jonka pääosassa oli tuotantoyhtiön vastustuksesta huolimatta Christian Bale (rooliin oli pyydetty mm. Ewan McGregoria, joka kieltäytyi siitä koska Bale henkilökohtaisesti pyysi). Leonardo di Capriolle tuotantoyhtiö oli valmis maksamaan 20 miljoonan palkkion, Christian Bale sai 50.000€…

Joka tapauksessa Brett Easton Ellis ei kai ole ollut täysin tyytymätön elokuvaan (tai siitä saatuihin tuottoihin ja sen kautta tulleisiin uusiin lukijoihin). Lopulta tämä on todennut, että elokuva on ok, hän ei vain ollut sitä mieltä, että kirjasta olisi ollut syytä tehdä elokuvaa. Elokuvaversio ei pysty kääntymään kirjasta tekemättä kompromisseja varsinkin kun kirja on moniulotteinen ja -tulkintainen kuten Amerikan psyko.  Brett Easton Ellis toteaa, että välineenä elokuva vaatii vastauksia kun taas sellainen lähestyminen tekisi kirjasta huomattavasti vähemmän kiinnostavan. Hyvä kirja jättää kysymyksiä – tilaa mielikuvitukselle.

Brett Easton Ellisin omaa elokuvakäsikirjoitusversioita moitittiin avoimesti mm. liian pornahtaviksi. Ehkä tämä kirjailijana yritti luoda jo kokonaan uutta teosta?

Sen sijaan Annie Proulx onnistui mahtavasti (ja palkitusti) kääntäessään novellin Brokeback mountain elokuvaksi yhdessä Larry McMurtryn (ja Diana Ossanan) kanssa. Novelli on niukempi kertomisen tapa kuin romaani. Ehkä on helpompaa laajentaa novellista elokuvan tarina kuin supistaa romaanista sellainen?

Avainsanat:

Olisin voinut vaikka vannoa, että olen lukenut…

Joskus suhteemme alkuaikoina mieheni antoi minulle yhdeksi monesta kirjalahjasta Bret Easton Ellisin klassikkokirjan Amerikan psyko. Olin hieman loukkaantunut. Kuvitteleeko tämä, että en olisi lukenut tätä 90-luvun alussa kohua herättänyttä teosta. Manhattanilla riehuva sarjamurhaaja Patrick Bateman kylmyydessään teki lähtemättömän vaikutuksen. Selailin tuttua kirjaa ja yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin tutulta. Hetkinen… Olisiko sittenkin niin, että Christian Bale oli tutumpi Bateman kuin itse Bateman. Olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvaversion, en lukenut kirjaa.

Kun vuonna 2014 Tuulen viemää -kirjasta tuli uusi pokkaripainos ajattelin lukea kirjan uudelleen uusin silmin. Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina on toki legendaarinen, mutta onhan kirjassa muutakin. Hetken kirjaa luettuani tajusin kuitenkin, että itselleni tutumpi tarina olikin Vivien Leigh’n ja Clark Gablen rakkaustarina. Kirjastakin otettiin tämä uusi painos elokuvan 75-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ollutkaan lukenut kirjaa.

Elizabeth Gilbertin läpimurtoteos oli omakohtainen Eat, pray, love, jossa Elizabeth löytää itsensä uudelleen ihmisenä kipeän avioeron jälkeen. Minulle Elizabeth Gilbert on aina kuitenkin Julia Robets. Olen nähnyt elokuvan kymmeniä (jostain syystä tästä on tullut oma ”voimaelokuvani”) kertoja. En ole lukenut kirjaa enkä enää edes voi. En halua tarinaan mitään lisäsyvyyttä, en kerroksia enkä hienouksia. Haluan Julian Robertsin rakastumaan Javier Bardemiin. Enkä halua yhdistää tätä tarinaa oikeaan Elizabeth Gilbertiin, jonka elämässä tämä rakkaus ei kestänyt.

Näitä esimerkkejä on enemmänkin. Moni klassikko on sellainen, että koska sen tavallaan ”tietää” mitä kirjassa tapahtuu tai mikä sen rooli, vaikutus tai kohu on aikanaan ollut, kuvittelee lukeneensa kirjan. Vaikka onkin vain lukenut kirjasta. Tolstoin Sota ja rauha on lukematta, mutta koska BBC teki kirjasta erinomaisen minisarjan, tuntuu siltä, että olen lukenut kirjan. Kuinka helppoa olisikaan keskustella Rikos ja rangaistus -kirjan syyllisyydestä tai Madame Bovaryn huikentelevuudesta vaikka ei olisi lukenut näitä kirjoja. Koska kuitenkin olen lukenut nämä kirjat, tunnistan, että syvyys keskustelulla tuskin olisi omalta osaltani sama. Voihan nimittäin olla, että oma tulkintani on erilainen kuin wikipedian, joka lähinnä kertoo mitä kirjassa tapahtuu, ei välttämättä miten ja miksi.

Esimerkiksi Madame Bovaryssa Flaubert rakentaa Emmasta sellaisen typeryksen, että Emmasta on vaikea pitää. Kun loppu kohtaa, aika moni lukija on varmaan sitä mieltä, että ”sitä saa mitä tilaa”.

Kirjassa on aina vähän häirinnyt sen ”kylmyys”. Miksi rakkaus on Flaubertista typerää, miksi sitä ei kannata etsiä? Miksi Flaubert haluaa alleviivata sitä, että Emma (naiset?) on typerä, romantiikan nälkäinen pinnallinen hölmö, joka ei edes osaa laskea velkojaan? Emma ei ehkä ole oppinut mielenrauhaa tai -hallintaa, mutta Carpe diemit tämä osaa. Miksi Flaubert tekee tästä niin idioottimaista? Eikö tämä yritäkin moralisoida ja pitää naiset kuuliaisina ja kiltteinä, tai muuten tulee nolo loppu?

Joka tapauksessa, jos en olisi lukenut kirjaa, päässyt sillä tavalla Emma Bovaryn pään sisään ja pystynyt muita hahmoja heijastaen tarkkailemaan tätä, en pystyisi pohtimaan tätäkään asiaa.

Elokuva on spektaakkeli monelle aistille ja rakastan elokuvia. Kirja on ihan omanlainen kokemus. Se vaatii omaa mielikuvitusta, aukkojen täyttämistä, visuaalista ajattelua ja ennen kaikkea se pääsee sisälle pään sisällä olevaan maailmaan tarkemmin vaikka ohjaaja tai näyttelijä olisivat kuinka taitavia. Elokuvassa hahmoa aina lopulta katsotaan ulkoapäin. Kirjassa hahmoa luetaan sisältäkäsin. Saattaa olla, että tässä syyllistyn elokuvataidemuodon väheksyntään. Sallittaneen toivottavasti kirjafriikille.

Enkä ole edelleenkään lukenut Amerikan psykoa. En tiedä. Voihan olla myös, että tässä kyseisessä tapauksessa en halua sen enempää päähenkilön sisään kuin mitä elokuvan kautta pääsen.

Avainsanat:

Kesäkuun kirja: Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (suom. Arto Schroderus)

Kesäkuun kirjana oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Taisin mainitakin, että hankin kirjan myös äidilleni ja tyttärelleni, eräänlaiseksi reflektioksi yhteen hienoimmista ja hankalammista ihmissuhteista: äidin ja tyttären. Äitini kiltisti luki kirjan kanssani (ja piti kovasti), tyttärelläni on ollut kesällä muuta puuhaa, ymmärrettävästi.

Emme varsinaisesti äidin kanssa keskustelleet kirjasta, mutta silti oli aika kivaa lukea jotain yhdessä. Tuon jälkeen luimme vielä samaan aikaan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -kirjaa, jatkoakin varmasti tulee. Yhdessä lukemisessa on jotain jännällä tavalla lähentävää: vähän kuin matkustaisi yhdessä molemmille vieraaseen paikkaan, tutustuisi yhdessä sen tapoihin, kulttuuriin ja kieleen, ja kokemuksen jälkeen voi joko puhua siitä tai vain olla tyytyväinen siitä, että on kokenut tämän ihmisen kanssa yhdessä jotain sellaista.

Gornickin Toisissamme kiinni on ainakin sen matkan arvoinen.

On helppoa samaistua kirjassakin pilkahtavaan ajatukseen siitä, että äiti on monella tavalla ärsyttävä. On vaikeampaa tajuta toisesta näkökulmasta itse olevansa se äiti. Ärsyttävä, vanhanaikainen, tapoihinsa kangistunut läheinen, josta ei pääse irti. Joskus jopa tämän (itsen) tapa seistä herättää ärtymyksen, tai kuten Gornick kuvaa: veri kihahtaa päähän. Siinä on jotain samuutta, joka ärsyttää. On jännää olla tässä äiti-tytär -jatkumossa tällä hetkellä keskellä, sekä äitinä että tyttärenä. Hienoakin. Ja samalla tavalla on hienoa, että jollain lailla, kuten Gornick, huomaan antautuvani myös sille, että toinen voi olla hemmetin ärsyttävä. Mitä sitten, olkoon.

”Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua kummia. Toisinaan veri ei kihahdakaan päähäni. Ärryn mutta pysyn tyynenä. Koska en joudu raivon valtaan, en tee iltapäivästä holokaustia. Vaikuttaa siltä, että tänään on yksi noista hetkistä. Käännyn katsomaan äitiäni, kiedon vasemman käteni hänen yhä vahvan selkänsä ympärille, painan oikean käteni hänen kyynärvarrelleen ja sanon: Äiti, jos kirja ei kiinnosta sinua, ei se mitään.”

Silti Gornick ei ole minusta erityisen armollinen äidilleen.

Aina jos miettii omaa äitiään, on tietysti subjektiivinen ja käsittelee ehkä eniten itse asiassa itseään; sitä miksi tuli sellaiseksi kuin tuli. Ja uskon, että aika usein itse asiassa vanhempi saa, ainakin jossain vaiheessa, häijymmän kohtalon kuin olisi tarpeen. Perhesuhteisiin liittyy paljon ihmisen mieleen jääviä vinoutumia, epäreiluuden kokemuksia ja vihaisuutta (tai surullisuutta) siitä, että vanhemmat ovat olleet niin epätäydellisiä. Kun tulee itse äidiksi, havaitsee asioita tietysti siitä toisesta näkökulmasta. Aika nopeasti tajuaakin, että perhana, me kaikki harjoitellaan näitä asioita ja harmillisesti oikeilla ihmisillä. Jokainen kuitenkin tekee parhaansa ja kaikkeen on aina joku syy.

Samalla tavalla joku tivahdettu lause saattaa jäädä toiselle mieleen vuosikymmeniksi ja aiheuttaa monenlaisia tunteita, kun taas sanoja ei ehkä muista sitä lainkaan. Joskus kivahdettu lause on vain sitä: ei mitään merkityksellistä, aitoa tai erityisen totta. Hetkellinen tunteenpurkaus, josta toiselle jää syvät jäljet. Ainoa tapa käsitellä näitä, on käsitellä niitä, jos mahdollista, näiden ihmisten välillä.

Kirjassa The Rainbow Comes and Goes on kiinnostava kohtaus, jossa käsitellään tätä asiaa. Anderson Cooper (poika) ja Gloria Vanderbilt (äiti) kirjoittavat kirjassa kirjeitä toisilleen. Kirjeissä käsitellään niin mennyttä kuin nykyaikaa, erityisesti kirjekokoelma tuntuu olevan tapa tutustua äitiin toisesta, aikuisen näkökulmasta. Sehän on myönnettävä, että voi olla, että lopulta ei tunne äitiään ”ihmisenä” kovin hyvin. Kirjassa Gloria Vanderbilt avaa ensimmäistä kertaa pojalleen tilannetta, josta on syvästi pahoillaan. Poika on ollut nuori ja paikalla kun äiti on kysyttäessä todennut, että se mitä vähiten toivoisi pojalleen, on se, että tämä olisi homo.

Anderson Cooper on homoseksuaali ja todennäköisesti kokenut itsensä sellaiseksi jo kuullessaan äitinsä kommentin. Äiti pyytää pojaltaan anteeksi ja toteaa, että on kantanut tämän kommentin aiheuttamaa syyllisyyttä vuosikymmeniä. Hän selittää myös, ettei tämä ollut kommentti siitä mitä hän hyväksyy vaan enemmän pelkoa siitä, kuinka vaikeaksi pojan elämä kenties menisi.

Yllättäen Anderson Cooper toteaa, ettei muista kommenttia eikä koko tilannetta lainkaan. Sen sijaan, hän toteaa: ja kertoo jonkun toisen asian, jonka äiti oli joskus sanonut, jonka epäreiluutta on itse kantanut vuosikymmenet. Äiti taas ei muista tätä lainkaan. Ihminen muistaa jostain mystisestä syystä jotain, mutta ei jotain toista. Ainoa tapa päästä niistä yli on puhua. Jos vielä on mahdollista, kannattaa itselle hankalat asiat käsitellä. Joskus kirja voi olla hyvä väline siihen.

Pienen sivupolun jälkeen takaisin Gornickiin.

Gornickin tyyli on suora, tylykin, mutta samalla herkkä. Tämä kuvaa tyttären ja äidin ihmissuhdetta rehellisesti.

”muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavalla rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä. Se tosiasia, että me olemme äiti ja tytär, tuntuu aina silloin vieraalta. Vaikka tiedän, että olemme toistemme peilikuvia nimenomaan siksi, että olemme äiti ja tytär, en silti katso meitä tyttären silmin.”

Rehellistä on myös vertailu. Gornick vertaa itseään äitiinsä (ja äiti tyttäreensä). Äidin puolison (Gornickin isän) kuoleman jälkeen äiti ryhtyi elämään täysillä leskenä:

”Leskeydestä äiti löysi korkeamman olemassaolon tason. Hän huomasi, että kieltäytymällä toipumasta isän kuolemasta elämään sai vakavuutta, josta hän oli keittiövuosiensa takia jäänyt paitsi. Hän pysyi omistautuneena tälle vakavuudelle kolmekymmentä vuotta. Hän ei milloinkaan kyllästynyt vakavuuteen, ei milloinkaan pitkästynyt tai muuttunut levottomaksi sen seurassa ja löysi yhä uusia tapoja pitää siihen yllä kiinnostusta, jonka se hyvin palvelleena kiistatta myös ansaitsi.”

Äidin suru on ollut kaiken valtaavaa ja ilmapiirin tukahduttavaa. Tytär on tullut imaistuksi tähän masennukseen, mutta löytää oman tien tekemisestä, työstä. 

”Nousin ja kirjoitin päiväkirjaani: ’Rakkaus on passiivisen, tuntevan elämän tehtävä, eikä tyydyttävään lopputulokseen pääse ilman ihannekumppania: tähän alkukantaiseen asetelmaan me olemme syntyneet. Työ on aktiivisen ja luovan elämän tehtävä, ja jos se raukeaa tyhjiin, ihminen oppii sentään jotain toimivasta minuudestaan. Rakkaudesta ihminen innostuu toden teolla vasta sitten, kun henkiseen elämään ei enää pääse kiinni.’”

Todellisuudessa kai molemmat ovat tärkeitä, kukin elämänsä aikana ja ehkä erityisesti lopussa pyrkii mieluummin ajattelemaan eläneensä juuri ”oikein” sen sijaan, että katuisi isoja elämänvalintoja siinä vaiheessa, kun asialle ei ole enää mitään tehtävissä. Kuitenkin äiti sanoo sydäntä raastavasti:

”’Kateeksi käy’, äiti tokaisee minulle. ’Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani.’”

Gornickin suoruus on virkistävää siinä maailmassa missä kaikki ihmissuhteetkin tuntuvat suodattuvan sosiaalisen median positiivisuusfiltterin kautta. Parisuhteissa on vain onnellisia hetkiä, lapset ovat vain ihania ja vanhempiamme me kaikki vain kunnioitamme ja kiitämme. Kuitenkin ihmissuhteet ovat aina sotkuisia, silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun ne ovat onnellisia, ihania ja elämän tärkein asia. Sotkun lakaiseminen pois näkyviltä luo helposti ajatuksen, että muilla ei ole sotkuja. Siksi erityisesti nyt kirjallisuuden tapa katsoa asioita monesta näkökulmasta ja paljastaa pinnan alla olevia jännitteitä on tärkeää.

Kirjassa Us, Terrence Real puhuu ihmissuhteista jonkinlaisena liikkeenä: harmony, disharmony, repair. Realin mukaan jos näitä vaiheita ei tapahdu koko ajan, suhde on käytännössä kuollut. Ihmissuhde ei ole ainaista harmoniaa vaan lähentymistä ja loitontumista ja se kuinka korjaaminen tapahtuu ratkaisee onnellisuuden. Nimenomaan korjaamisen prosessi luo syvyyttä, läheisyyttä ja kestävyyttä. Vaikka Real puhuu eniten parisuhteista, sama asia liittynee myös äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tämä on muuten paras parisuhde/ihmissuhdekirja pitkään aikaan. Kiinnostava näkemys siitä kuinka minä-keskeisyydestä päästään ihmissuhdekeskeisyyteen.

Toisissamme kiinni -kirjan loppu oli jotenkin vähän alakuloinen. Ehkä se johtuu vain siitä, että elämässä ei ehkä ole ”happy endingiä” vaan erilaisia nousuja ja laskuja. Lopulta näkökulmakin ratkaisee. Gornick ei yritäkään hakea mitään lopullista ”happily ever after” ajatusta. Kirjan lopussa tuli yhtäaikaa lohduttava että lohduton olo: elämä menee niin kuin se menee. On olosuhteita ja ihmissuhteita ja ihminen räpeltää siinä keskellä sinkoutuen joskus vähän sattumaltakin jonnekin. Tästä jostain yrittää sitten tehdä hyvän elämän?

Lopussa äidin ja tyttären välille on syntynyt kuitenkin jonkinlainen rauha, tyyneys ja lämpö. Välttämättä ei tarvitse sanoa ”rakastan sinua” vaan tapa kommunikoida on sinällään rakkaudellinen:

”’Sinä muistat!’ Hän hymyilee minulle autuaana. ’Kappas vaan. Hän muistaa. Minä en muista. Hän muistaa.’

’Minä säilytän nyt sinun elämääsi, äiti.’

’Kyllä, niin säilytät, niin säilytät. No niin. Missä me oltiinkaan?’”

Tyttö, nainen, toinen

”meidän pitäisi juhlia sitä, että entistä useammat naiset muovaavat feminismiä uudestaan ja että ruohonjuuritason aktivismi leviää kuin kulovalkea ja miljoonat naiset havahtuvat mahdollisuuteen ottaa tämä maailma haltuun täysivaltaisina ihmisolentoina”

Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen on kirja, joka oikeastaan kaikkien pitäisi lukea. Monesta näkökulmasta inhimillisen elämän tarkastelua, ihmettelyä, hämmästelyä, hapuilua. Ennen kaikkea tämä antaa jonkinlaisen mahdollisuuden päästä sisälle maailmaan, joka ei ole oma. Kirjan 12 päähenkilöä (11 naista, 1 ei-binäärinen) edustavat useita vähemmistöjä, ollen samalla brittejä ja monikulttuurisia. Hahmojen taustat vaihtelevat jo iän takia: ikähaitarilla päähenkilöt ovat yli yhdeksänkymppisestä nuoreen 19-vuotiaaseen. Yhteistä on kaikkien rimpuilu patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja jonkinlainen kysymys siitä, kuinka paljon pitäisi mukautua, jotta sopii joukkoon vai saako (osaako, haluaako) olla vahvasti oma itsensä riippumatta siitä mitä ympäristö siitä pitää? Ja jos niin kuinka olla vahva oma itsensä.

Siksi kirja on paitsi tärkeä näkökulma myös samaistuttava kertomus siitä, kuinka toteuttaa itseään ja omaa ainutlaatuista tapaa olla ja toisaalta, kuinka rakastaa; saada ja antaa rakkautta. 

Vanity Fairin haastattelussa kirjailija toteaa, että halusi luoda niin monta mustaa brittinaisen hahmoa kuin pystyi yhteen ja samaan kirjaan. Hän halusi osoittaa monimuotoisuutta, erilaisia taustoja, kokemuksia ja ominaisuuksia. Ja onnistuu siinä! Hän kertoo hahmojen tavallaan syntyneen orgaanisesti kirjoittamisen yhteydessä. Jokaisella on oma jakso kirjassa, mutta kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Ensimmäinen hahmo, jonka Evaristo kertoo kirjoittaneensa, oli Carol, pankkiiri, joka on päättänyt menestyä, suoristaa hiuksensa ja pukeutuu kuten ”pitää”. Tämän jälkeen syntyi Carolin äiti, Bummi, sitten Carolin opettaja Shirley, sen jälkeen Shirleyn Karibia-taustainen äiti jne.

Kirjan rytmi muistuttaa tätä prosessia; yksi hahmo johdattaa toiseen ja taas takaisin.

Voi kuvitella kuinka Evaristo, brittiläis-nigerialainen kirjailija on kyllästynyt stereotyyppeihin erilaisista vähemmistöistä ja haluaa siksi luoda monipuolisemman ja todemman kuvan.

Tarinoiden ankkurina, alkuna ja loppuna, toimii Amma, kuusissakymmenissä (?) oleva teatteriohjaaja, jonka haave isosta näyttämöstä on toteutumassa. Tästä siirrytään Amman tyttäreen ja ystävään (Dominique) ja juuri kun ajattelee pääsevänsä näiden ihmisten mielenmaisemaan kiinni, alkaa uusi luku ja uudet ihmiset. Hetken tyrmistyksen jälkeen huomaa, että lopulta nämä kaikki limittyvät elämiensä kautta jotenkin toisiinsa. Sillä on hintansa, että Evaristo halusi ujuttaa mahdollisimman monta ihmistä yhteen romaaniin: välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että kuka tämä Penelope nyt olikaan ja miten tämä tyyppi liittyi keneenkin. New York Timesin kriitikko Dwight Garner toteaa arviossaan, että tietyssä vaiheessa kirjaa lukija toivoisi, että saisi pysähtyä niihin henkilöhahmoihin, joihin on tutustunut sen sijaan, että koko ajan tulee uusia kuvioihin. ”You begin to feel you are always between terminals at a very large airport, your clothes and toiletries in a little wheelie suitcase behind you.”

Kirja on kiistatta vauhdikas. Monipuolinen, värikäs ja kiihkeä. Kerronta, joka on proosan ja runollisuuden hybridimäistä, välimerkkejä säästeliäästi käyttävää, ”fuusio-fiktiota”, kuten kirjailija itse sitä kuvaa, korostaa vauhdin ja irrallisuuden tuntua. Vähän kuin olisi vuoristoradassa. Ja kohta taas mennään!

Alun totuttelun jälkeen pidin rytmistäkin kovasti. Tarina itsessään on valtavan koukuttava, kaikkien henkilöhahmoissa on jotain kiehtovan ristiriitaista ja inhimillistä: oman identiteetin etsimistä suhteessa itseen ja omaan taustaan ja toisaalta rakentamista suhteessa ympäristöön, jossa elää. Ei binäärisestä kaupunkilaisesta some-influensserista 93-vuotiaaseen isoisoäitiin, joka asuu farmilla, lesbosuhteista nais-mies- suhteisiin, sukupuolisesta ja seksuaalisesta identiteetistä niiden muuttumisesta ja toisaalta muiden reaktioista muutoksiin näissä aiemmin varsin yksioikoisesti nähtyihin rooleihin/identiteetteihin. Kiintoisasti kirjan lopussa vielä adoptoitu nainen, joka pitää itseään valkoisena tekee DNA-testin ja huomaa olevansa vain 17 prosenttisesti britti ja omaavansa afrikkalaisia juuria. Mitä se tekee tämän identiteetille?

Lopussa itkin…

Kirja käy monesta inhimillisestä näkökulmasta läpi erilaisia sosiaalisia ongelmia, joita värillisten ihmisten on briteissä(kin) täytynyt sietää, ja edelleen täytyy, ja jollain lailla juuri nämä kokemukset lopulta yhdistävät, mikä on surullista. Kirja ei silti ole (vain) surullinen eikä missään nimessä pelkkä poliittinen manifesti vaan pääosin riemukas, raivokas ja voimakas kertomuskokoelma inhimillistä elämää. Vahva voi ollakin heikko ja jäädä kiinni paikkaan tai ihmiseen, johon ei pitäisi. Toinen yrittää sopeutua mustana maailmaan, joka on valkoinen, toinen taas itseään valkoisena pitävä sopeuttaa itseään miehen maailmaan, jotta löytäisi kumppanin. Uusi sukupolvi kyseenalaistaa kaiken mikä on ollut ”pysyvää” ja lempeästi, tai joskus vähemmän lempeästi, ohjaa oppimaan. Kaikkia yhdistää jonkinlainen ystävällinen suhtautuminen toiseen ja toisen kokemuksiin, mikä auttaa ymmärryksen lisäämisessä. Jotain sellaista kai tarvittaisiin maailmaan, joka muuttuu nopeasti ja jossa pyrittäisiin laajentamaan normeja sen sijaan, että pyritään typistämään ihmisiä olemassa oleviin ja liian ahtaisiin laatikoihin.

Ehkä juuri Pride-viikolla ja USA:n korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen tämän kirjan näkökulmat ovat erityisen ajankohtaisia ja tärkeitä.

Kirja kysyy kysymyksiä kuten kuinka suhtautua siihen, jos toinen ei tajua pronomineja, vaikka stiplu sattuisi vain viattomasti? Entä jos toinen ei suostu ymmärtämään? Kun rakennan identiteettiä tai maailmankuvaa, kenen opastusta seuraan: äidin, oman lähipiirin, kumppanin, ikätoverien, feministisankarieni? Millaiset ihmissuhteet kestävät, kuka on ystävä ja mitä ystävä tekee, jos toinen joutuu pahaan paikkaan?

Mitä tulee tuohon ensimmäiseen kysymykseen, on se hankala. Tavallaan ajattelen, että muutoksessa olisi hyvä ymmärtää ja pyrkiä kommunikoinnilla lisäämään ymmärrystä. Onhan se myönnettävä, että vaikkapa ajatus siitä, että sukupuoli on laajempi kokonaisuus kuin kaksi ääripäätä on aina teoriassa ollut selvää, mutta käytännössä kahtiajako on kuitenkin tuntunut ”selkeältä” ja siksi itselle todelta. Toisaalta taas ymmärrän suuttumisen ja turhautumisen. Ei kai ole yhden ihmisen tehtävä kouluttaa muita, ihmisen tehtävä on elää omaa elämäänsä. Jokaisen velvollisuus on lisätä omaa ymmärrystään. Tämä kirja on hyvä väline myös siihen. Kun käsitteistö laajenee, huomaan ainakin itse helpotusta siitä, että roolit ja yksiselitteinen ja ulkoaohjattu ajatus siitä millainen on naisellinen tai miehekäs pikkuhiljaa voi jäädä historiaan. Ollaan mieluummin ihmisiksi ja annetaan jokaisen määrittää itseään haluamallaan tavalla.

Tyttö, nainen, toinen on Evariston kahdeksas romaani, josta hän sai Booker-palkinnon vuonna 2019 (jonka joutui kyllä jakamaan Margaret Atwoodin kanssa). Käsittämätöntä kyllä, ja alleviivaa Evariston romaanin mustien naisten kokemuksia, hän on ensimmäinen musta nainen, joka on voittanut Booker-palkinnon. Siis vuonna 2019! Suomennoksen on tehnyt tosi taitavasti Kaijamari Sivill. Kirjasta saatetaan tehdä myös TV:n minisarja.

Lomakirjapino

Loppukeväästä alkaa vähän tiedostamattomastikin aika, jolloin arkilukemiseksi liian paksuja kirjoja alkaa siirrellä sivuun. Sivusilmällä alkaa vilkuilla vanhoja lukemattomia klassikoita ja miettii, josko tänä kesänä? Toisaalta miettii, olisiko tästä kesästä teemakesäksi: Booker-palkinnon shortlistatut, dekkarit tai vaikka Toni Morrison -kesä?

Kyse on siis kesäloman lomakirjapinon kasaamisesta. Kirjoja on aina lopulta liikaa ja nyt alkaa lähestyä se hetki, jolloin valintoja pitää tehdä.

Kesäloma tuntuu ennen sen alkua loppumattomalta mahdollisuudelta lukea kaikki se mitä ikinä olisi halunnut, mutta ei ole ehtinyt. Lopulta loma tietty menee liian nopeasti ja siitäkin ajasta hävytön määrä tulee helposti pyörittyä somessa. Lomakirjapinon kasaaminen on silti aina yhtä kutkuttavaa. Eeva Kilven uusin on jo viety mökille, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja kiinnittyy katseeseen kirjahyllystä yhä useammin ja moni kevään hommien takia siirtynyt lukukokemus pyörii ikkunanlaudalla, kirjahyllyn edessä lattialla tai yöpöydällä. Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa kirjojen kanssa mökille. Ensimmäinen versio pinosta on tehty. Tämä voi muuttuakin vielä, eilen tilasin Amazonistakin vielä muutaman, jotka todennäköisesti pääsevät mukaan.

Ja edelleen vielä mietin, josko tämä kesä olisi teemakesä. Muutama vuosi sitten vietin Virginia Woolf -teemakesän lukien uudelleen tuttuja ja ensimmäistä kertaa vielä lukemattomia. Kirjeitä, päiväkirjoja, elämäkertoja, Aallot, Majakan ja Jaakobin huone. Kuuntelin Beethovenin kvartetteja lukiessani Aallot-kirjaa sillä jostain luin tämän kuunnelleen niitä ja pyrkineen saamaan kirjaan samanlaisen rytmin. Kuvittelin ymmärtäväni sen paremmin. Ehkä ymmärsin, ehkä en. Tällainen syväsukellus on kuitenkin kokemus, joka jättää pysyvän jäljen. Silkkaa nautintoa.

Tämän vuoden lomakirjapinon ensimmäisessä versiossa ei ole teemaa.

Hanya Yanagihara on kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa olen odottanut aina Pieni elämä -kirjan lukemisesta asti. Pieni elämä oli järisyttävän kauhea, herkkä ja koskettava kirja elämästä, traumoista ja siitä kuinka läheiset ihmiset ovat tärkeitä, mutta eivät silti voi korvata omaa sisäistä kokemusta elämästä, sen merkityksestä tai omasta roolista. Kirja jakoi ihmisiä: toiset rakastivat, toiset inhosivat. Kuulun ensimmäisiin. To Paradise ilmestyi jo tammikuussa ja hankin sen heti. Se on kuitenkin tuhti paketti ja haluan lukea sen rauhassa nauttien. Kevään aikana kirjoitin bisneskirjaa, joka ilmestyy lokakuussa ja siitä syystä lukeminen keskittyi joko voimakkaasti siihen liittyvään kirjallisuuteen tai kevyempiin (ihan kirjaimellisesti) opuksiin. Nyt aika on tullut: To Paradise on itseoikeutettu lomakirjapinon kirja.

Isoäitipuoleni, jonka suku omisti kirjakaupan Tampereella, antoi jossain vaiheessa joka vuosi lahjaksi yhden Anni Swanin nuortenkirjasarjan kirjan: Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri jne, kunnes lopulta omistin ne kaikki. Pakko myöntää, että en oikein muista niistä mitään, mutta kirjat on edelleen tallella, voisihan niitä taas vilkaista. Kiinnostavasti myöhemmin sain tietää, että Anni Swan vietti kesänsä Otto Mannisen kanssa Etelä-Savossa, Kangasniemellä, samoissa maisemissa, joissa itsekin olen viettänyt kesät 0-vuotiaasta asti. Tuntuu sopivalta lukea Riitta Konttisen kirja Swanista, ehkä vierailla Anni Swanin puistossa ja tehdä pieni veneretki Puulalla Swanin ja Mannisen kesäkodin lähelle.

Ja Saramago. José Saramago oli lempikirjailijoitani ja ahmin toki kaiken mikä edes etäisesti liittyy tähän. José Luis Peixoton kirja Saramago & José on kuitenkin vielä todennäköisesti erityistä herkkua. Peixoto on myös portugalilainen kirjailija, jolta olen aikaisemmin lukenut vain yhden kirjan: Tyhjä taivas. Muistan kuitenkin olleeni otettu sen tunnelmasta. Kirja löytyy kirjahyllystä ja huomaan merkinneeni siitä lauseen: ”Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan.”

Voisihan kesän teema olla myös Saramago. Swania myötäillen se voisi tosin olla myös satukesä. Niin paljon mahdollisuuksia…

Tärkeintä lomakirjapinossa on se, ettei siihen suhtaudu liian vakavasti. Sen sijaan, että siitä tulee suoritettavien lista, ajattelen, että se on ennemmin lämminhenkinen ja laadukas suositus, mahdollisuus, johon ei ole pakko tarttua. Kirjojen lukemisessa parasta on vapaus inspiroitua, valita impulsiivisesti jotain koska joku suosittelee tai kaivaa mökin kirjahyllystä vaikka vanha repaleinen Maigret.

Mietin, että mistä johtuu, että vuosia sitten kesäisin luin paljon enemmän, kesät tuntuivat keveämmiltä ja paineettomammilta. Tämä samaan aikaan kun ruuhkavuosissa vedin kasvuyritystä, elin lapsiperhe-elämää; hommia siis riitti, elämä ei ollut ”huoletonta”.

Vahva veikkaus siitä mikä erottaa tunnelmat toisistaan on sosiaalinen media. Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen olento ja sosiaalisesta mediasta on vaikea olla pois: onhan se samalla mahtava tapa olla osa kaikkea, kuulua. Samalla se vaatii dokumentoimaan kaikki hetket ja vertaamaan omia hetkiä kaikkien muiden mahtikesään. Ja jos rehellisiä ollaan, lukeminen ei ole kaikkein someseksikkäintä tekemistä. Voi tietysti postata kirjakuvia, mutta kuka jaksaisi katsoa instaliveä siitä, kun joku lukee? Täytyy siis pusata jotain kontenttia ja samalla skrollata jatkuvalla syötöllä toisten tapahtumakesää.

On mahdollista, että kaiken raportointi tekee varsinaisesta elämisestä ja läsnäolosta vaikeampaa. Ellei mahdotonta.

Kirjapinon lisäksi varustanen itseni tiukoilla somesäännöillä. Ja kun säännöt on valmiit, väännän niitä vielä asteen verran tiukemmiksi. Elämä on rajallinen. Peixoton kirjasta Tyhjä taivas olen merkannut toisenkin lauseen:

”Ajattelen: ihminen on päivä, ihminen on aurinko yhden päivän.”