Kesäkuun kirja: Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (suom. Arto Schroderus)

Kesäkuun kirjana oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Taisin mainitakin, että hankin kirjan myös äidilleni ja tyttärelleni, eräänlaiseksi reflektioksi yhteen hienoimmista ja hankalammista ihmissuhteista: äidin ja tyttären. Äitini kiltisti luki kirjan kanssani (ja piti kovasti), tyttärelläni on ollut kesällä muuta puuhaa, ymmärrettävästi.

Emme varsinaisesti äidin kanssa keskustelleet kirjasta, mutta silti oli aika kivaa lukea jotain yhdessä. Tuon jälkeen luimme vielä samaan aikaan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -kirjaa, jatkoakin varmasti tulee. Yhdessä lukemisessa on jotain jännällä tavalla lähentävää: vähän kuin matkustaisi yhdessä molemmille vieraaseen paikkaan, tutustuisi yhdessä sen tapoihin, kulttuuriin ja kieleen, ja kokemuksen jälkeen voi joko puhua siitä tai vain olla tyytyväinen siitä, että on kokenut tämän ihmisen kanssa yhdessä jotain sellaista.

Gornickin Toisissamme kiinni on ainakin sen matkan arvoinen.

On helppoa samaistua kirjassakin pilkahtavaan ajatukseen siitä, että äiti on monella tavalla ärsyttävä. On vaikeampaa tajuta toisesta näkökulmasta itse olevansa se äiti. Ärsyttävä, vanhanaikainen, tapoihinsa kangistunut läheinen, josta ei pääse irti. Joskus jopa tämän (itsen) tapa seistä herättää ärtymyksen, tai kuten Gornick kuvaa: veri kihahtaa päähän. Siinä on jotain samuutta, joka ärsyttää. On jännää olla tässä äiti-tytär -jatkumossa tällä hetkellä keskellä, sekä äitinä että tyttärenä. Hienoakin. Ja samalla tavalla on hienoa, että jollain lailla, kuten Gornick, huomaan antautuvani myös sille, että toinen voi olla hemmetin ärsyttävä. Mitä sitten, olkoon.

”Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua kummia. Toisinaan veri ei kihahdakaan päähäni. Ärryn mutta pysyn tyynenä. Koska en joudu raivon valtaan, en tee iltapäivästä holokaustia. Vaikuttaa siltä, että tänään on yksi noista hetkistä. Käännyn katsomaan äitiäni, kiedon vasemman käteni hänen yhä vahvan selkänsä ympärille, painan oikean käteni hänen kyynärvarrelleen ja sanon: Äiti, jos kirja ei kiinnosta sinua, ei se mitään.”

Silti Gornick ei ole minusta erityisen armollinen äidilleen.

Aina jos miettii omaa äitiään, on tietysti subjektiivinen ja käsittelee ehkä eniten itse asiassa itseään; sitä miksi tuli sellaiseksi kuin tuli. Ja uskon, että aika usein itse asiassa vanhempi saa, ainakin jossain vaiheessa, häijymmän kohtalon kuin olisi tarpeen. Perhesuhteisiin liittyy paljon ihmisen mieleen jääviä vinoutumia, epäreiluuden kokemuksia ja vihaisuutta (tai surullisuutta) siitä, että vanhemmat ovat olleet niin epätäydellisiä. Kun tulee itse äidiksi, havaitsee asioita tietysti siitä toisesta näkökulmasta. Aika nopeasti tajuaakin, että perhana, me kaikki harjoitellaan näitä asioita ja harmillisesti oikeilla ihmisillä. Jokainen kuitenkin tekee parhaansa ja kaikkeen on aina joku syy.

Samalla tavalla joku tivahdettu lause saattaa jäädä toiselle mieleen vuosikymmeniksi ja aiheuttaa monenlaisia tunteita, kun taas sanoja ei ehkä muista sitä lainkaan. Joskus kivahdettu lause on vain sitä: ei mitään merkityksellistä, aitoa tai erityisen totta. Hetkellinen tunteenpurkaus, josta toiselle jää syvät jäljet. Ainoa tapa käsitellä näitä, on käsitellä niitä, jos mahdollista, näiden ihmisten välillä.

Kirjassa The Rainbow Comes and Goes on kiinnostava kohtaus, jossa käsitellään tätä asiaa. Anderson Cooper (poika) ja Gloria Vanderbilt (äiti) kirjoittavat kirjassa kirjeitä toisilleen. Kirjeissä käsitellään niin mennyttä kuin nykyaikaa, erityisesti kirjekokoelma tuntuu olevan tapa tutustua äitiin toisesta, aikuisen näkökulmasta. Sehän on myönnettävä, että voi olla, että lopulta ei tunne äitiään ”ihmisenä” kovin hyvin. Kirjassa Gloria Vanderbilt avaa ensimmäistä kertaa pojalleen tilannetta, josta on syvästi pahoillaan. Poika on ollut nuori ja paikalla kun äiti on kysyttäessä todennut, että se mitä vähiten toivoisi pojalleen, on se, että tämä olisi homo.

Anderson Cooper on homoseksuaali ja todennäköisesti kokenut itsensä sellaiseksi jo kuullessaan äitinsä kommentin. Äiti pyytää pojaltaan anteeksi ja toteaa, että on kantanut tämän kommentin aiheuttamaa syyllisyyttä vuosikymmeniä. Hän selittää myös, ettei tämä ollut kommentti siitä mitä hän hyväksyy vaan enemmän pelkoa siitä, kuinka vaikeaksi pojan elämä kenties menisi.

Yllättäen Anderson Cooper toteaa, ettei muista kommenttia eikä koko tilannetta lainkaan. Sen sijaan, hän toteaa: ja kertoo jonkun toisen asian, jonka äiti oli joskus sanonut, jonka epäreiluutta on itse kantanut vuosikymmenet. Äiti taas ei muista tätä lainkaan. Ihminen muistaa jostain mystisestä syystä jotain, mutta ei jotain toista. Ainoa tapa päästä niistä yli on puhua. Jos vielä on mahdollista, kannattaa itselle hankalat asiat käsitellä. Joskus kirja voi olla hyvä väline siihen.

Pienen sivupolun jälkeen takaisin Gornickiin.

Gornickin tyyli on suora, tylykin, mutta samalla herkkä. Tämä kuvaa tyttären ja äidin ihmissuhdetta rehellisesti.

”muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavalla rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä. Se tosiasia, että me olemme äiti ja tytär, tuntuu aina silloin vieraalta. Vaikka tiedän, että olemme toistemme peilikuvia nimenomaan siksi, että olemme äiti ja tytär, en silti katso meitä tyttären silmin.”

Rehellistä on myös vertailu. Gornick vertaa itseään äitiinsä (ja äiti tyttäreensä). Äidin puolison (Gornickin isän) kuoleman jälkeen äiti ryhtyi elämään täysillä leskenä:

”Leskeydestä äiti löysi korkeamman olemassaolon tason. Hän huomasi, että kieltäytymällä toipumasta isän kuolemasta elämään sai vakavuutta, josta hän oli keittiövuosiensa takia jäänyt paitsi. Hän pysyi omistautuneena tälle vakavuudelle kolmekymmentä vuotta. Hän ei milloinkaan kyllästynyt vakavuuteen, ei milloinkaan pitkästynyt tai muuttunut levottomaksi sen seurassa ja löysi yhä uusia tapoja pitää siihen yllä kiinnostusta, jonka se hyvin palvelleena kiistatta myös ansaitsi.”

Äidin suru on ollut kaiken valtaavaa ja ilmapiirin tukahduttavaa. Tytär on tullut imaistuksi tähän masennukseen, mutta löytää oman tien tekemisestä, työstä. 

”Nousin ja kirjoitin päiväkirjaani: ’Rakkaus on passiivisen, tuntevan elämän tehtävä, eikä tyydyttävään lopputulokseen pääse ilman ihannekumppania: tähän alkukantaiseen asetelmaan me olemme syntyneet. Työ on aktiivisen ja luovan elämän tehtävä, ja jos se raukeaa tyhjiin, ihminen oppii sentään jotain toimivasta minuudestaan. Rakkaudesta ihminen innostuu toden teolla vasta sitten, kun henkiseen elämään ei enää pääse kiinni.’”

Todellisuudessa kai molemmat ovat tärkeitä, kukin elämänsä aikana ja ehkä erityisesti lopussa pyrkii mieluummin ajattelemaan eläneensä juuri ”oikein” sen sijaan, että katuisi isoja elämänvalintoja siinä vaiheessa, kun asialle ei ole enää mitään tehtävissä. Kuitenkin äiti sanoo sydäntä raastavasti:

”’Kateeksi käy’, äiti tokaisee minulle. ’Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani.’”

Gornickin suoruus on virkistävää siinä maailmassa missä kaikki ihmissuhteetkin tuntuvat suodattuvan sosiaalisen median positiivisuusfiltterin kautta. Parisuhteissa on vain onnellisia hetkiä, lapset ovat vain ihania ja vanhempiamme me kaikki vain kunnioitamme ja kiitämme. Kuitenkin ihmissuhteet ovat aina sotkuisia, silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun ne ovat onnellisia, ihania ja elämän tärkein asia. Sotkun lakaiseminen pois näkyviltä luo helposti ajatuksen, että muilla ei ole sotkuja. Siksi erityisesti nyt kirjallisuuden tapa katsoa asioita monesta näkökulmasta ja paljastaa pinnan alla olevia jännitteitä on tärkeää.

Kirjassa Us, Terrence Real puhuu ihmissuhteista jonkinlaisena liikkeenä: harmony, disharmony, repair. Realin mukaan jos näitä vaiheita ei tapahdu koko ajan, suhde on käytännössä kuollut. Ihmissuhde ei ole ainaista harmoniaa vaan lähentymistä ja loitontumista ja se kuinka korjaaminen tapahtuu ratkaisee onnellisuuden. Nimenomaan korjaamisen prosessi luo syvyyttä, läheisyyttä ja kestävyyttä. Vaikka Real puhuu eniten parisuhteista, sama asia liittynee myös äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tämä on muuten paras parisuhde/ihmissuhdekirja pitkään aikaan. Kiinnostava näkemys siitä kuinka minä-keskeisyydestä päästään ihmissuhdekeskeisyyteen.

Toisissamme kiinni -kirjan loppu oli jotenkin vähän alakuloinen. Ehkä se johtuu vain siitä, että elämässä ei ehkä ole ”happy endingiä” vaan erilaisia nousuja ja laskuja. Lopulta näkökulmakin ratkaisee. Gornick ei yritäkään hakea mitään lopullista ”happily ever after” ajatusta. Kirjan lopussa tuli yhtäaikaa lohduttava että lohduton olo: elämä menee niin kuin se menee. On olosuhteita ja ihmissuhteita ja ihminen räpeltää siinä keskellä sinkoutuen joskus vähän sattumaltakin jonnekin. Tästä jostain yrittää sitten tehdä hyvän elämän?

Lopussa äidin ja tyttären välille on syntynyt kuitenkin jonkinlainen rauha, tyyneys ja lämpö. Välttämättä ei tarvitse sanoa ”rakastan sinua” vaan tapa kommunikoida on sinällään rakkaudellinen:

”’Sinä muistat!’ Hän hymyilee minulle autuaana. ’Kappas vaan. Hän muistaa. Minä en muista. Hän muistaa.’

’Minä säilytän nyt sinun elämääsi, äiti.’

’Kyllä, niin säilytät, niin säilytät. No niin. Missä me oltiinkaan?’”

Tyttö, nainen, toinen

”meidän pitäisi juhlia sitä, että entistä useammat naiset muovaavat feminismiä uudestaan ja että ruohonjuuritason aktivismi leviää kuin kulovalkea ja miljoonat naiset havahtuvat mahdollisuuteen ottaa tämä maailma haltuun täysivaltaisina ihmisolentoina”

Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen on kirja, joka oikeastaan kaikkien pitäisi lukea. Monesta näkökulmasta inhimillisen elämän tarkastelua, ihmettelyä, hämmästelyä, hapuilua. Ennen kaikkea tämä antaa jonkinlaisen mahdollisuuden päästä sisälle maailmaan, joka ei ole oma. Kirjan 12 päähenkilöä (11 naista, 1 ei-binäärinen) edustavat useita vähemmistöjä, ollen samalla brittejä ja monikulttuurisia. Hahmojen taustat vaihtelevat jo iän takia: ikähaitarilla päähenkilöt ovat yli yhdeksänkymppisestä nuoreen 19-vuotiaaseen. Yhteistä on kaikkien rimpuilu patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja jonkinlainen kysymys siitä, kuinka paljon pitäisi mukautua, jotta sopii joukkoon vai saako (osaako, haluaako) olla vahvasti oma itsensä riippumatta siitä mitä ympäristö siitä pitää? Ja jos niin kuinka olla vahva oma itsensä.

Siksi kirja on paitsi tärkeä näkökulma myös samaistuttava kertomus siitä, kuinka toteuttaa itseään ja omaa ainutlaatuista tapaa olla ja toisaalta, kuinka rakastaa; saada ja antaa rakkautta. 

Vanity Fairin haastattelussa kirjailija toteaa, että halusi luoda niin monta mustaa brittinaisen hahmoa kuin pystyi yhteen ja samaan kirjaan. Hän halusi osoittaa monimuotoisuutta, erilaisia taustoja, kokemuksia ja ominaisuuksia. Ja onnistuu siinä! Hän kertoo hahmojen tavallaan syntyneen orgaanisesti kirjoittamisen yhteydessä. Jokaisella on oma jakso kirjassa, mutta kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Ensimmäinen hahmo, jonka Evaristo kertoo kirjoittaneensa, oli Carol, pankkiiri, joka on päättänyt menestyä, suoristaa hiuksensa ja pukeutuu kuten ”pitää”. Tämän jälkeen syntyi Carolin äiti, Bummi, sitten Carolin opettaja Shirley, sen jälkeen Shirleyn Karibia-taustainen äiti jne.

Kirjan rytmi muistuttaa tätä prosessia; yksi hahmo johdattaa toiseen ja taas takaisin.

Voi kuvitella kuinka Evaristo, brittiläis-nigerialainen kirjailija on kyllästynyt stereotyyppeihin erilaisista vähemmistöistä ja haluaa siksi luoda monipuolisemman ja todemman kuvan.

Tarinoiden ankkurina, alkuna ja loppuna, toimii Amma, kuusissakymmenissä (?) oleva teatteriohjaaja, jonka haave isosta näyttämöstä on toteutumassa. Tästä siirrytään Amman tyttäreen ja ystävään (Dominique) ja juuri kun ajattelee pääsevänsä näiden ihmisten mielenmaisemaan kiinni, alkaa uusi luku ja uudet ihmiset. Hetken tyrmistyksen jälkeen huomaa, että lopulta nämä kaikki limittyvät elämiensä kautta jotenkin toisiinsa. Sillä on hintansa, että Evaristo halusi ujuttaa mahdollisimman monta ihmistä yhteen romaaniin: välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että kuka tämä Penelope nyt olikaan ja miten tämä tyyppi liittyi keneenkin. New York Timesin kriitikko Dwight Garner toteaa arviossaan, että tietyssä vaiheessa kirjaa lukija toivoisi, että saisi pysähtyä niihin henkilöhahmoihin, joihin on tutustunut sen sijaan, että koko ajan tulee uusia kuvioihin. ”You begin to feel you are always between terminals at a very large airport, your clothes and toiletries in a little wheelie suitcase behind you.”

Kirja on kiistatta vauhdikas. Monipuolinen, värikäs ja kiihkeä. Kerronta, joka on proosan ja runollisuuden hybridimäistä, välimerkkejä säästeliäästi käyttävää, ”fuusio-fiktiota”, kuten kirjailija itse sitä kuvaa, korostaa vauhdin ja irrallisuuden tuntua. Vähän kuin olisi vuoristoradassa. Ja kohta taas mennään!

Alun totuttelun jälkeen pidin rytmistäkin kovasti. Tarina itsessään on valtavan koukuttava, kaikkien henkilöhahmoissa on jotain kiehtovan ristiriitaista ja inhimillistä: oman identiteetin etsimistä suhteessa itseen ja omaan taustaan ja toisaalta rakentamista suhteessa ympäristöön, jossa elää. Ei binäärisestä kaupunkilaisesta some-influensserista 93-vuotiaaseen isoisoäitiin, joka asuu farmilla, lesbosuhteista nais-mies- suhteisiin, sukupuolisesta ja seksuaalisesta identiteetistä niiden muuttumisesta ja toisaalta muiden reaktioista muutoksiin näissä aiemmin varsin yksioikoisesti nähtyihin rooleihin/identiteetteihin. Kiintoisasti kirjan lopussa vielä adoptoitu nainen, joka pitää itseään valkoisena tekee DNA-testin ja huomaa olevansa vain 17 prosenttisesti britti ja omaavansa afrikkalaisia juuria. Mitä se tekee tämän identiteetille?

Lopussa itkin…

Kirja käy monesta inhimillisestä näkökulmasta läpi erilaisia sosiaalisia ongelmia, joita värillisten ihmisten on briteissä(kin) täytynyt sietää, ja edelleen täytyy, ja jollain lailla juuri nämä kokemukset lopulta yhdistävät, mikä on surullista. Kirja ei silti ole (vain) surullinen eikä missään nimessä pelkkä poliittinen manifesti vaan pääosin riemukas, raivokas ja voimakas kertomuskokoelma inhimillistä elämää. Vahva voi ollakin heikko ja jäädä kiinni paikkaan tai ihmiseen, johon ei pitäisi. Toinen yrittää sopeutua mustana maailmaan, joka on valkoinen, toinen taas itseään valkoisena pitävä sopeuttaa itseään miehen maailmaan, jotta löytäisi kumppanin. Uusi sukupolvi kyseenalaistaa kaiken mikä on ollut ”pysyvää” ja lempeästi, tai joskus vähemmän lempeästi, ohjaa oppimaan. Kaikkia yhdistää jonkinlainen ystävällinen suhtautuminen toiseen ja toisen kokemuksiin, mikä auttaa ymmärryksen lisäämisessä. Jotain sellaista kai tarvittaisiin maailmaan, joka muuttuu nopeasti ja jossa pyrittäisiin laajentamaan normeja sen sijaan, että pyritään typistämään ihmisiä olemassa oleviin ja liian ahtaisiin laatikoihin.

Ehkä juuri Pride-viikolla ja USA:n korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen tämän kirjan näkökulmat ovat erityisen ajankohtaisia ja tärkeitä.

Kirja kysyy kysymyksiä kuten kuinka suhtautua siihen, jos toinen ei tajua pronomineja, vaikka stiplu sattuisi vain viattomasti? Entä jos toinen ei suostu ymmärtämään? Kun rakennan identiteettiä tai maailmankuvaa, kenen opastusta seuraan: äidin, oman lähipiirin, kumppanin, ikätoverien, feministisankarieni? Millaiset ihmissuhteet kestävät, kuka on ystävä ja mitä ystävä tekee, jos toinen joutuu pahaan paikkaan?

Mitä tulee tuohon ensimmäiseen kysymykseen, on se hankala. Tavallaan ajattelen, että muutoksessa olisi hyvä ymmärtää ja pyrkiä kommunikoinnilla lisäämään ymmärrystä. Onhan se myönnettävä, että vaikkapa ajatus siitä, että sukupuoli on laajempi kokonaisuus kuin kaksi ääripäätä on aina teoriassa ollut selvää, mutta käytännössä kahtiajako on kuitenkin tuntunut ”selkeältä” ja siksi itselle todelta. Toisaalta taas ymmärrän suuttumisen ja turhautumisen. Ei kai ole yhden ihmisen tehtävä kouluttaa muita, ihmisen tehtävä on elää omaa elämäänsä. Jokaisen velvollisuus on lisätä omaa ymmärrystään. Tämä kirja on hyvä väline myös siihen. Kun käsitteistö laajenee, huomaan ainakin itse helpotusta siitä, että roolit ja yksiselitteinen ja ulkoaohjattu ajatus siitä millainen on naisellinen tai miehekäs pikkuhiljaa voi jäädä historiaan. Ollaan mieluummin ihmisiksi ja annetaan jokaisen määrittää itseään haluamallaan tavalla.

Tyttö, nainen, toinen on Evariston kahdeksas romaani, josta hän sai Booker-palkinnon vuonna 2019 (jonka joutui kyllä jakamaan Margaret Atwoodin kanssa). Käsittämätöntä kyllä, ja alleviivaa Evariston romaanin mustien naisten kokemuksia, hän on ensimmäinen musta nainen, joka on voittanut Booker-palkinnon. Siis vuonna 2019! Suomennoksen on tehnyt tosi taitavasti Kaijamari Sivill. Kirjasta saatetaan tehdä myös TV:n minisarja.

Lomakirjapino

Loppukeväästä alkaa vähän tiedostamattomastikin aika, jolloin arkilukemiseksi liian paksuja kirjoja alkaa siirrellä sivuun. Sivusilmällä alkaa vilkuilla vanhoja lukemattomia klassikoita ja miettii, josko tänä kesänä? Toisaalta miettii, olisiko tästä kesästä teemakesäksi: Booker-palkinnon shortlistatut, dekkarit tai vaikka Toni Morrison -kesä?

Kyse on siis kesäloman lomakirjapinon kasaamisesta. Kirjoja on aina lopulta liikaa ja nyt alkaa lähestyä se hetki, jolloin valintoja pitää tehdä.

Kesäloma tuntuu ennen sen alkua loppumattomalta mahdollisuudelta lukea kaikki se mitä ikinä olisi halunnut, mutta ei ole ehtinyt. Lopulta loma tietty menee liian nopeasti ja siitäkin ajasta hävytön määrä tulee helposti pyörittyä somessa. Lomakirjapinon kasaaminen on silti aina yhtä kutkuttavaa. Eeva Kilven uusin on jo viety mökille, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarja kiinnittyy katseeseen kirjahyllystä yhä useammin ja moni kevään hommien takia siirtynyt lukukokemus pyörii ikkunanlaudalla, kirjahyllyn edessä lattialla tai yöpöydällä. Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa kirjojen kanssa mökille. Ensimmäinen versio pinosta on tehty. Tämä voi muuttuakin vielä, eilen tilasin Amazonistakin vielä muutaman, jotka todennäköisesti pääsevät mukaan.

Ja edelleen vielä mietin, josko tämä kesä olisi teemakesä. Muutama vuosi sitten vietin Virginia Woolf -teemakesän lukien uudelleen tuttuja ja ensimmäistä kertaa vielä lukemattomia. Kirjeitä, päiväkirjoja, elämäkertoja, Aallot, Majakan ja Jaakobin huone. Kuuntelin Beethovenin kvartetteja lukiessani Aallot-kirjaa sillä jostain luin tämän kuunnelleen niitä ja pyrkineen saamaan kirjaan samanlaisen rytmin. Kuvittelin ymmärtäväni sen paremmin. Ehkä ymmärsin, ehkä en. Tällainen syväsukellus on kuitenkin kokemus, joka jättää pysyvän jäljen. Silkkaa nautintoa.

Tämän vuoden lomakirjapinon ensimmäisessä versiossa ei ole teemaa.

Hanya Yanagihara on kirjailija, jonka seuraavaa kirjaa olen odottanut aina Pieni elämä -kirjan lukemisesta asti. Pieni elämä oli järisyttävän kauhea, herkkä ja koskettava kirja elämästä, traumoista ja siitä kuinka läheiset ihmiset ovat tärkeitä, mutta eivät silti voi korvata omaa sisäistä kokemusta elämästä, sen merkityksestä tai omasta roolista. Kirja jakoi ihmisiä: toiset rakastivat, toiset inhosivat. Kuulun ensimmäisiin. To Paradise ilmestyi jo tammikuussa ja hankin sen heti. Se on kuitenkin tuhti paketti ja haluan lukea sen rauhassa nauttien. Kevään aikana kirjoitin bisneskirjaa, joka ilmestyy lokakuussa ja siitä syystä lukeminen keskittyi joko voimakkaasti siihen liittyvään kirjallisuuteen tai kevyempiin (ihan kirjaimellisesti) opuksiin. Nyt aika on tullut: To Paradise on itseoikeutettu lomakirjapinon kirja.

Isoäitipuoleni, jonka suku omisti kirjakaupan Tampereella, antoi jossain vaiheessa joka vuosi lahjaksi yhden Anni Swanin nuortenkirjasarjan kirjan: Iris rukka, Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri jne, kunnes lopulta omistin ne kaikki. Pakko myöntää, että en oikein muista niistä mitään, mutta kirjat on edelleen tallella, voisihan niitä taas vilkaista. Kiinnostavasti myöhemmin sain tietää, että Anni Swan vietti kesänsä Otto Mannisen kanssa Etelä-Savossa, Kangasniemellä, samoissa maisemissa, joissa itsekin olen viettänyt kesät 0-vuotiaasta asti. Tuntuu sopivalta lukea Riitta Konttisen kirja Swanista, ehkä vierailla Anni Swanin puistossa ja tehdä pieni veneretki Puulalla Swanin ja Mannisen kesäkodin lähelle.

Ja Saramago. José Saramago oli lempikirjailijoitani ja ahmin toki kaiken mikä edes etäisesti liittyy tähän. José Luis Peixoton kirja Saramago & José on kuitenkin vielä todennäköisesti erityistä herkkua. Peixoto on myös portugalilainen kirjailija, jolta olen aikaisemmin lukenut vain yhden kirjan: Tyhjä taivas. Muistan kuitenkin olleeni otettu sen tunnelmasta. Kirja löytyy kirjahyllystä ja huomaan merkinneeni siitä lauseen: ”Ehkä kärsimys vain viskataan väkijoukkoon, niin että enin osa putoaa yksien ja samojen niskaan ja vain vähän, jos lainkaan, muiden niskaan.”

Voisihan kesän teema olla myös Saramago. Swania myötäillen se voisi tosin olla myös satukesä. Niin paljon mahdollisuuksia…

Tärkeintä lomakirjapinossa on se, ettei siihen suhtaudu liian vakavasti. Sen sijaan, että siitä tulee suoritettavien lista, ajattelen, että se on ennemmin lämminhenkinen ja laadukas suositus, mahdollisuus, johon ei ole pakko tarttua. Kirjojen lukemisessa parasta on vapaus inspiroitua, valita impulsiivisesti jotain koska joku suosittelee tai kaivaa mökin kirjahyllystä vaikka vanha repaleinen Maigret.

Mietin, että mistä johtuu, että vuosia sitten kesäisin luin paljon enemmän, kesät tuntuivat keveämmiltä ja paineettomammilta. Tämä samaan aikaan kun ruuhkavuosissa vedin kasvuyritystä, elin lapsiperhe-elämää; hommia siis riitti, elämä ei ollut ”huoletonta”.

Vahva veikkaus siitä mikä erottaa tunnelmat toisistaan on sosiaalinen media. Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen olento ja sosiaalisesta mediasta on vaikea olla pois: onhan se samalla mahtava tapa olla osa kaikkea, kuulua. Samalla se vaatii dokumentoimaan kaikki hetket ja vertaamaan omia hetkiä kaikkien muiden mahtikesään. Ja jos rehellisiä ollaan, lukeminen ei ole kaikkein someseksikkäintä tekemistä. Voi tietysti postata kirjakuvia, mutta kuka jaksaisi katsoa instaliveä siitä, kun joku lukee? Täytyy siis pusata jotain kontenttia ja samalla skrollata jatkuvalla syötöllä toisten tapahtumakesää.

On mahdollista, että kaiken raportointi tekee varsinaisesta elämisestä ja läsnäolosta vaikeampaa. Ellei mahdotonta.

Kirjapinon lisäksi varustanen itseni tiukoilla somesäännöillä. Ja kun säännöt on valmiit, väännän niitä vielä asteen verran tiukemmiksi. Elämä on rajallinen. Peixoton kirjasta Tyhjä taivas olen merkannut toisenkin lauseen:

”Ajattelen: ihminen on päivä, ihminen on aurinko yhden päivän.”

Matt Haig – aito kirjailija-ihminen

Tämä kirjavieras tai oikeastaan kirjailijavieras ei ole uusi vaan kirjamessuille Aula & co:lle tehty haastattelu Matt Haigista.

Muutama sana vielä Matt Haigista. Haigin viimeisin kirja Keskiyön kirjasto on bestseller, ja syystä.

Kirja on tarina elämän merkityksestä ja merkityksellisyydestä, tarkoituksesta. Mutta se alkaa epätoivoisesta hetkestä Noran elämässä. Tämä kokee itsensä hyödyttömäksi ja elämän tarkoituksettomaksi: hän on työtön, eronnut, masentunut ja haluaa lopettaa elämänsä. Uusi alku löytyy kuitenkin kirjastosta.

Nora päätyy mutkien kautta kvanttifysiikan koukeroihin ja moniin vaihtoehtoisiin elämiinsä. Tavallaan tämä pääsee kokeilemaan erilaisia versioita omasta elämästään jos olisi tehnyt erilaisia valintoja. Ja lopulta tämä saa jäädä siihen, jonka kokee hyväksi. Kirjassa pohditaan sellaisia kysymyksiä kuin: mikä olisi parasta mitä elämässäsi voisi tapahtua, entä pahinta? Kirja käsittelee myös katumista.

En viitsi pilata kirjan loppua, mutta jonkinlaisena tiivistyksenä Haig tuntuu sanovan, että lopulta ihmisen elämän juoni on aika samankaltainen ihmisestä riippumatta: synnytään, sinnitellään ja kuollaan. Välissä on enemmän tai vähemmän rakkautta, työtä, pelkoja, iloa ja surua.

Perusjuonen sijaan elämän määrittää nykyhetki ja ne valinnat, joita tekee ponnistellessaan tarinassaan eteenpäin. Elämästä löytyy hetkiä ja valintoja, sisäisiä matkoja, jotka tekevät siitä ainutlaatuisen.

Haig on kirjoittanut muitakin varsin vaikuttavia kirjoja kuten esimerkiksi Syitä pysytellä hengissä ja Kuinka aika pysäytetään. Neuroottista ja hysteeristä elämää tämä käsittelee hyvin kirjassa Huomioita neuroottiselta planeetaltamme. Lohtua taas tarjoaa kirjassa The Comfort Book. Haig on itse kertonut, kuinka painiskelee sosiaalisen median kanssa, tavallaan tykkää sitten taas kuormittuu. Haig on myös harvinaisen avoin mieleen liittyvien haasteiden kanssa ja antaa esimerkillään vertaistukea monelle. Sanalla sanoen, harvinaisen aito kirjailija-ihminen.


Haigin instatili löytyy: @mattzhaig, viimeisin postaus on dramaattinen: I am alive.

Keskustelumme viime syksyltä voi katsoa täältä.

Avainsanat:

Kuukauden kirja – kesäkuu 2022

,

Jos haluat käydä kirjoista keskustelua kanssani, tervetuloa Instagramiin: @kirsipiha. Toistaiseksi kuukauden kirja -palsta on vielä lomalla.

Voin kuitenkin paljastaa, että itse luen kesäkuussa Vivian Gornickin kirjan Toisissamme kiinni. Annoin kirjan myös äidilleni, joten keskustelua äiti-tytärsuhteesta voisi olla tiedossa Instassa 30.6. alkaen. Erityisesti tämän kirjan tiimoilta haastaisin siis äidit ja tyttäret keskinäiseen keskusteluun. Joskus ihmissuhteista on helpompi puhua kirjan kautta.

Aikapommi

Tässä postauksessa ihailen ja inhoan, arvostelen ja listaan ajanhallintaoppaita, tunnustan kuoleman pelon voimakkaana motiivina ja pohdin elämän merkitystä ja merkityksiä. Innoittajina Joel Haahtelan Jaakobin portaat, Oliver Burkemanin Neljätuhatta viikkoa ja Kai Alhasen John Deweyn kokemusfilosofia.

”Panin kirjanmerkin takaisin oikeaan kohtaan ja ajattelin, että elämän ja kuoleman välissä oli lopulta vain kirjanmerkki emmekä tienneet oliko se kirjan alussa vai loppupuolella, tarinan se kuitenkin aina katkaisi kesken.”

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Tämä Joel Haahtelan lause tuli mieleeni, kun huomasin, että sosiaalisessa mediassa kiertää jälleen SE ruudukko. Ruudukon tarkoitus on herättää, ravistaa, järkyttää huomaamaan, kuinka vähän elämässä on enää elettävää jäljellä. Jotta voisi tarttua hetkeen; carpe diem ja mitä näitä nyt onkaan.

Ruudukko on siis viikkoruudukko, johon voit laittaa oman syntymäaikasi ja se näyttää eletyt viikot, ja mikä tärkeintä, viikot, joita elämässä on jäljellä. Olettaen, että elät ”keskivertoikäiseksi”.  Varmaa on, että mitä vanhempi olet, sitä enemmän se järkyttää ja se on tarkoituskin. Siitä muodostuu ns. eksistentiaalinen epämiellyttävä totuus, jota olet ehkä yrittänyt väistellä.

Jos haluat kokeilla, täältä löytyy. Omani näyttää tältä:

Lopulta elämä on kuitenkin kuin kirja, johon se kirjanmerkki työnnetään johonkin väliin, aina se jää kesken. Jokin näissä ”ravisuttavissa” herätyksissä ja niihin liittyvässä aikapaniikissa häiritsee tai tympii. Niihin tuntuu liittyvän aina jotenkin ajatus, että elämän voi elää ”oikein” tai ”väärin”. Haahuilu on väärin, tehokkuus on oikein. Kaiken tekemisen pitäisi olla hyödyllistä tai johtaa johonkin. Ymmärrän kyllä, ettei se ole välttämättä tarkoitus. Tarkoitushan kai on muistuttaa meitä elämään sellaista elämää kuin haluamme sen sihaan, että ajattelemme, että sitten joskus elämme kuten haluamme kunhan ensin sitä tai tätä. Samalla tähän sisältyy kuitenkin sisäänrakennettuna ajatus siitä, että on olemassa jokin ”unelmaelämä”, jonka saa, kun vain osaa tehdä oikeita valintoja väärien sijaan.

Haahtela toteaa Jaakobin portaissa näin: ”Sitten aloin ajatella aikaa ja minusta tuntui, ettemme osanneet arvostaa sitä kovinkaan paljon, ajasta oli tullut jotain mikä meidän piti voittaa.”

Lopulta taustalta löytyy pelko, kuoleman pelko, väittää Oliver Burkeman.

Burkeman on kirjoittanut kirjan Four Thousand Weeks – Time Management for Mortals (suomennettuna löytyy Neljätuhatta viikkoa – Miten käytät loppuelämäsi päivät?), joka on paras ”ajanhallintakirja”, jonka tiedän. Ehkä juuri siksi, että se ei yritä opettaa meille ajan- vaan mielenhallintaa. Aikaa ei voi hallita ja yrittämällä tehdä kaikki mahdollisimman tehokkaasti, jotta ehtii tehdä kaiken sen mitä haluaa tehdä, johtaa helposti hysteeriseen elämään, jossa ei lopulta ole läsnä lainkaan. Kun on niin paljon tekemistä ei ehdi kokea koko elämää?

Burkemanin ajatus lähtee elämän absurdista lyhyydestä (keskimäärin 4000 viikkoa, josta kirjan nimi) ja siitä kuinka se tuottaa ahdistusta ihmiselle. Ylioppilasjuhlaviikonloppuna on helppo muistaa, kuinka ihanalta lakkijuhla itsestä tuntui: ensinnäkin oli vihdoin vapaa! Toiseksi, kaikki oli auki, mikä tarkoitti, että kaikki oli mahdollista. Paskamainen juttu siinä oli vain se, että jossain vaiheessa oli pakko valita joku polku, mikä taas johti siihen, että jotain toista ei voinut valita.

Tätä ahdistusta mahdollisuuksien toisaalta rajattomasta määrästä ja valinnan niitä rajoittavasta pakosta sitten yritämme lääkitä tunkemalla viikkoihimme mahdollisimman paljon kaikkea. Ja samalla pelkäämme, että jokin merkityksellinen asia lipsahtaa ohi. Itsehän pidin ylioppilasjuhlien jälkeen välivuoden. Valinta oli sittenkin liian vaikeaa. Lopulta elämässä silti parhaat asiat ovat tulleet sattumien muodossa, niihin on vaan pitänyt uskaltaa tarttua, kun ne sattuvat kohdalle.

Merkityksellisen elämän jahtaamisesta on tullut elämän pääasia sen sijaan, että löytäisimme merkityksen siitä mitä on. Sosiaalinen media lisää tuskaa sillä se esittelee meille valtavan määrän vaihtoehtoisia tapoja vaikkapa nyt viettää sunnuntai-iltaa sen sijaan, kuinka sitä vietämme. Toisten elämät tuntuvat unelmilta, oma tylsältä. Ja aika kuluu…

Samaistun Burkemaniin siinä, kuinka tämä kertoo olleensa (ehkä on vieläkin, vaikka pyristelee) ajan- ja elämänhallinnan oppaiden suurkuluttaja. Itse olen aloittanut joskus teininä Wayne Dyerin Hyväksy itsesi, uskalla elää -kirjasta (On muuten kiinnostavaa kuinka ankara kirja itse asiassa on. Nykyiset self helpit korostavat armollisuutta, nämä vanhemmat vaativat ryhdistäytymään ja korostavat itsekuria.) ja sen jälkeen on ollut menoa.

Kuinka elää hyvää ja merkityksellistä elämää on kiinnostava projekti ja luen mielelläni kuinka muut asiaa lähestyvät oli kyse sitten siitä, että viikossa on 168 tuntia ja kuinka niitä mitataan (Laura Vanderkam: 168 Hours – You Have More Time Than You Think, loistava kirja tämäkin!) tai kuinka löytää kadonnut keskittymiskyky (Cal Newport: Deep Work, erinomainen!, Newportin uusinkin muuten oikein mallikas: The World Without Email), puhumattakaan sammakonsyönnin jalosta taidosta (Brian Tracyn klassikko: Eat the Frog, tässä yksi asia, joka voi todella muuttaa jos ei elämää niin työpäivän ja häijyn prokrastinaatiotavan). Luen niin Essentialism-kirjan kuin Effortless-kirjan Greg McKeownilta ja yritän kesyttää joka suuntaan laukkaavan mieleni ja keskittyä oleelliseen.

Nautin näistä kirjoista ja kun ystäväni poika halusi lukea self helpiä, ystäväni tiesi mihin tulla hakemaan. Täältä löytyy!

Mutta erityisesti en enää pyri maksimaaliseen tehokkuuteen ja ensisijaisesti yritän päästä irti optimointi-tavastani. Samalla tunnistan itsessäni voimakkaasti kuoleman pelon motiivina merkityksellisen elämän tavoittelussa. Mutta huomaan myös erilaisista projekteista, tavoitteista ja suunnitelmista saatavan energian. Buddhalaisuuden näköulmasta haluaminen luo ihmiselle kärsimystä sillä se muodostaa kuilun sen välillä mitä on ja mitä haluaa ja kuilussa ei kukaan ole onnellinen. Yrittäessämme kuroa näitä erilaisista haluista muodostuvia kuiluja umpeen, koemme elämän jatkuvasti epätäydellisenä. Itse ajattelen, että halu on myös mahtava motivaatio eteenpäin. Ehkä oleellista olisi, ettei jäisi ”jumiin” omiin suunnitelmiin niin, että elämästä tulee jäykkä suoritus eikä joustava ja ilmava kokemus elämisestä.

Burkeman toteaa, että ylipäänsä tehokkuuden pakkomielle on moderni addiktio, jolla yritämme välttää ajatuksen siitä, että elämä on lyhyt ja lopulta – noh, turha sitä kai on kaunistella – kuolee. Me täytämme tehokkaasti vuorokauden kaikki tunnit, jotta meidän ei tarvitsisi tehdä valintoja ja voimme elää siinä illuusiossa, että jos vai olemme hiukan tehokkaampia, liitymme 5AM-kerhoon ja käymme kaikki saapuneet sähköpostit läpi, voimme saavuttaa kaiken, olla onnellisia ja elää merkityksellistä elämää.

Sen sijaan tosiaan kannattaisi kysyä, että mitä haluan viikoillani todella tehdä ja tehdä valintoja, toisin sanoen myös jättää asioita tekemättä ja yrittää välillä vähän hengähtääkin, nauttia olemassa olevasta. Eli kysyä mikä todella on merkityksellistä itselle. Ja toimia sen mukaan.

Kirjoitan parhaillaan merkityksellisyydestä kirjaa, joka ilmestyy Alma Talentin kustantamana lokakuussa, joten tämä asia ja sen tutkiminen on täyttänyt omat viikkoni tämän kevään. Mitä enemmän aihetta tutkin sitä varmempi olen teoriastani, että merkitys syntyy sosiaalisessa kontekstissa ja merkityksellisyys liittyy muihin ihmisiin, siihen, että koemme olevamme tarpeellisia. Se, että voimme jakaa iloja ja murheita, tuo kokemuksillemme merkityksellisyyttä. Se, että koemme olevamme jatkumo elämässä, luo merkitystä ”tavalliseen” elämään sen sijaan, että olisi pakko suorittaa sankaritekoja. Eivät saavutuksetkaan ole mitätön osa merkitystä: kun kokee osaavansa jotain, saavuttavansa jonkin tavoitteen, jonka eteen on tehnyt työtä tai kokeilee uusia asioita, hämmästyy ja kokee, se luo merkitystä. Taide luo merkitystä ja ymmärrystä, myös jonkinlaista kokemusten jatkumoa, kirjallisuus ilman muuta itselle vahvasti.

Ja kyllä itselleni jo pelkästään uteliaisuus siitä mikä tekee elämästä merkityksellistä luo merkitystä. Mutta onhan se myönnettävä, että kivempaa sen jakaminen vielä on, joko kirjan, keskustelun tai yhdessä pohtimisen muodossa. Samalla tavalla kuin uuden ruokareseptin kokeilu jo sinällään on kutkuttavaa ja onnistuminen palkitsevaa. Mutta ruuan jakaminen jonkun kanssa, joka kiittää ja kehuu, luo vielä vahvempaa merkityksellisyyttä.

Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey tarkastelee merkitystä hetkissä: mitä jos merkitys syntyykin siitä, kuinka osaa suhtautua hetkiin, tapahtumiin, kokemuksiin eikä niinkään kokemuksesta itsestä. (Kai Alhasen kirja John Deweyn Kokemusfilosofia on muuten hieno kirja kokemuksesta, merkityksestä ja sen syntymisestä sosiaalisessa kontekstissa)

Eli merkitys ja merkityksellinen elämä syntyy kurottamisesta kohti muita ihmisiä. Tavalla tai toisella.

No mitä tekemistä tällä sitten on aikapommin, Burkemanin tai sen viikkoruudukon kanssa? Ehkä sitä, että yrittämällä tunkea viikkoihin mahdollisimman paljon, virittää itselleen vain aikapommin, joka jossain vaiheessa räjähtää: kaikkea ei voi tehdä ja yrityksessä saattaa polttaa itsensä loppuun. Sen sijaan voisi tehdä juuri tässä hetkessä jotain, jossa kurottaa toiseen. Eli ei yrittäisi kysyä: kuinka viettäisit ensi viikon jos tietäisit sen olevan viimeinen, vaan yrittäisi nyt vaan pysähtyä hetkeksi elämään sitä viikkoa.

Haahtela luo rauhaisan sataman hektisen elämän keskelle Jaakobin portaissa:

”Joskus tuli hetkiä, jolloin kaikki elämän aikana kertynyt väsymys ja kuorma saavuttivat meidät, tulivat äkisti todeksi, ja juuri silloin me tarvitsimme armahtavaisia paikkoja ja kauniita harhoja, jotka sanoivat: unohdetaan menneet ja aloitetaan alusta, mitään kiirettä ei ole, tässä lasi vettä, ole hyvä.”

Avainsanat: