Joulukalenteri 2016, 11. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

11. luukun takaa paljastuu: Mark Levengood: Vasten auringon siltaa (suom. Maija Kauhanen) (S&S, 2016)

9789515237835Mark Levengoodin kirja on hyvä lahja sellaisellekin, joka ei jaksa lukea paksuja romaaneja, ei rakasta faktaa eikä oikein pitkiä kertomuksiakaan. Levengood on näkökulmasta riippuen kevyt tai syvempi. Näennäisen kevyen pinnan alla on usein teräviä havaintoja suomalaisuudesta, joille voi ensin nauraa ja sitten jääkin ehkä pohtimaan miksi meistä tällaisia on tullut. Ja toisaalta mikä tässä on hienoa, ainutlaatuista ja säilytettävää ja mikä jo ennakkoluulojen raskauttamaa ja pois heitettävää. Levengoodin huumori on yhtä aikaa armollista ja pistävää. Kun nauraa itsensä kautta saa anteeksi ja lukijankin on helpompi ilman puolustautumista sulattaa asioita ja samaistua, oppiakin ehkä.

Levengoodista oli viimeisimmässä Anna-lehdessä mainio haastattelu, jossa hän mm. kertoo: ”Juuri nyt odotan Aasiasta tilaamaani lamppua – sellaista, joka syttyy pönttöön, kun WC-kannen nostaa. Yllätän lampulla perheenjäseneni.” 

Tätä samaa ilon lähettilyyttä on tämä kirja täynnä.

Joulukalenteri 2016, 10. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Kymmenennen luukun takaa paljastuu: Bob Dylan: Sanat The lyrics 1961-2012 (Wsoy 2016)

img_5290

Tänään 10.12. Tukholmassa vietetään Nobel-juhlallisuuksia ja tämän vuoden kirjallisuuden nobelisti Bob Dylan joko on tai ei ole paikalla. Dylan on kuitenkin myöntynyt vastaanottamaan palkinnon ja todennut olevansa paikalla jos suinkin mahdollista.

Dylanin palkinto sai ristiriitaisen vastaanoton. Ensin siksi, että pitikö palkintoa lainkaan antaa muusikolle ja sitten siksi, että Dylan ei kiltisti kumartanut ja kiittänyt riittävän nöyrästi. Mm. Stephen King otti kantaa moittijoita kohtaan täällä. Ja toisaalta se mikä tulkittiin ulospäin ylimielisenä käyttäytymisenä, saattoikin olla jotain ihan muuta. Sinänsä hassua, että oletamme Dylanin käyttäytyvän jollain tavalla. ”What good am I if I’m like all the rest”.

Wsoy:ltä oli kuitenkin hieno teko julkaista massiivinen opus, jossa on kaikki Dylanin sanoitukset 1961-2012. Tämä lähes 700-sivuinen järkäle on ehkä enemmän kahvipöytäkirja ja esineenä kiinnostava sillä sanoituksethan toki löytyvät netistäkin. Kirja on joka tapauksessa mahtava joululahjakirja, joka yhdistää niin kirjallisuus- kuin musiikki-ihmisetkin. Tai jos ei yhdistä saa ainakin aikaan keskustelun.

Joulukalenteri 2016, 9. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Yhdeksännen luukun takaa paljastuu: Linn Ullmann: Rauhattomat (suom. Katriina Huttunen), Like 2016

img_5279

”Näkeminen, muistaminen, käsittäminen. Kaikki riippuu siitä missä ollaan. Kun tulin ensimmäistä kertaa Hammarsiin, olin vajaan vuoden ikäinen enkä tiennyt mitään siitä suuresta ja mullistavasta rakkaudesta joka oli tuonut minut sinne. Oikeastaan rakkauksia oli kolme.”

Linn Ullmannin kirja on tietysti monella tasolla kiinnostava. Jos ollaan ihan rehellisiä, olisi mahdollista, että kiinnostus kirjaa kohtaan olisi merkittävästi vähäisempää mikäli isän ja tyttären suhteen isän esikuva ei olisi Ingmar Bergman. Kirja on romaani ja silti se ei ole romaani. Se perustuu oikeasti olemassa olleisiin ihmisiin, heidän välisiin suhteisiin, jännitteisiin ja elämään.

Isällä ja tyttärellä on suunnitelma. Kirjoittaa kirja isän elämästä. Tytär nauhoittaa ja kirjoittaa, isä kertoo. Nauhat kuitenkin jäävät kuuntelematta ja pölyttymään. Vasta paljon myöhemmin tytär ikään kuin palaa niihin ja ryhtyy kokoamaan tarinaa kuin palapeliä. Isä on jo kuollut ja tytär käsittelee kenties suruaankin kirjoittamalla, muistamalla ja luomalla tarinan, josta osa on ehkä totta, osa ei.

Miltä tuntuu olla lapsi, jonka vanhemmat eivät halua aikuistua. Rauhattomat vanhemmat, joista ei ehkä saa perusturvaa, mutta jotakin muuta sittenkin. Kirjan tytär asuu äitinsä kanssa. Äiti taas on kuuluisan elokuvaohjaajan ”vaimojen välissä” oleva rakkaus. Ollut rakkaus. Tytär käy isänsä luona kesäisin. Yhdessä oleminen on intensiivistä mutta sittenkin lyhyttä. Missä on tyttären koti? Ingrid, isän uusi vaimo ja elämänsä rakkaus, tuo jonkinlaista perusturvallisuutta, siivoaa, kokkaa, tekee asioita, joita normaalissa lapsuudessa kodissa tapahtuu. Äidin luona on erilaista. Häilyvää. Isänkin luona olisi, mutta onneksi on Ingrid.

Kirjassa on lämmin ja ymmärtävä tunnelma. Tytär käy molempien vanhempien kautta rehellisesti tapahtumia, kipeitäkin. Minkäänlaista katkeruutta ei kuitenkaan näy. Kirjoittaja tuntuu haluavan ymmärtää rauhattomia vanhempiaan, ehkä rauhattomuutta itsessäänkin. Niin moni muistelmaromaani omista vanhemmista sortuu katkeruuteen, tämä ei.

Isä muistaa jotain, jotain enää ei. Äiti taas pitää itseään tärkeänä ja toisaalta taas on valtavan epävarma. Kirjan hahmot ovat kuten ihmiset yleensä, haavoittuvaisia ja kovia, itsevarmoja ja epävarmoja, kuuluisuuksia ja hämmentyneitä siitä, arvostusta kaipaavia, rakastavia ja rakkaudessa epäonnistuneita, isiä, äitejä ja silti lapsia sisimmässään. Ullmannilla on hieno kyky tuoda ihmiset epätäydellisinä esiin, sellaisina, että niistä pakostakin pitää. Koska tunnistaa paljon.

Ullmannin kaikki kirjat ovat olleet herkkänäköisiä ja viisaita. Tässä on vielä erityisen herkkä ja kaunis vire. Surullinenkin. Siitä kuinka emme aina saa sitä mitä tarvitsemme ja toisaalta emme osaa antaa sitä mitä pitäisi antaa. Ja toisaalta toiveikas. Elämä voi silti olla ihan hyvää, poikkeuksellisen hienoakin.

Hieno kirja itselle tai lahjaksi. Ei vähiten siksi, että se raottaa elämää kulissien takaa.

Joulukalenteri 2016, 8. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Kahdeksannen luukun takaa paljastuu: Ian McEwan: Nutshell (Jonathan Cape 2016)

img_3939-883x1024

Ian McEwania ei voi syyttää kiertelevästä tyylistä, liian hienostelevasta kerronnasta tai mielikuvituksen puutteesta. Ei yleensä ja ei todellakaan kirjassa Nutshell. Jo koko asetelma on erikoinen: kertoja on sikiö.

Olen suuri Ian McEwan fani, mutta tunnustan, että ajatus siitä, että kertoja, päähenkilö, on sikiö oli hieman huolestuttava. Kuinka siitä voi saada mitään aitoa saati kiinnostavaa? Sikiö? Miten sikiö edes voi kertoa mitään?

McEwanin sikiö ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa syntymätön lapsi ja kirjailija selviää kerronnasta erinomaisesti. Kirja on koukuttava, kertoja rääväsuinen ja tarina kiehtova. Syntymätön lapsi seuraa keskustelujen kautta sitä kuinka äiti ja äidin rakastaja suunnittelevat sikiön isän murhaa.

Sikiö on oikeastaan keski-ikäinen, hyvistä viineistä nautiskeleva suorasanainen elitisti, joka seuraa tarkasti maailman tapahtumia radiosta.

Oikeastaan kun sikiötä tarkastelee tarkemmin, sikiö on Ian McEwan itse.

Muutamia helmiä kirjasta:

Sikiö ei todellakaan kaunistele asioita. Kun äiti ja äidin rakastaja harrastavat seksiä, on sikiöllä tukalaa…

”Not everyone knows what it is to have your father’s rival’s penis inches from your nose.”

Maailman uutiset saavat sikiön masentumaan. Kuitenkin:

”Pessimism is too easy, even delicious, the badge and plume of intellectuals everywhere. It absolves the thinking classes of solutions.”

Ja vielä Suomessakin ajankohtaiseen keskusteluun siitä mikä on tyttö ja mikä poika ja mikä minkäkin määrittää, sikiöllä on oma, pragmaattinen, näkökulmansa asiaan:

”Only two sexes. I was disappointed. If human bodies, minds, fates are so complex, if we are free like no other mammal, why limit the range?”

Kirja ei sovi ehkä tosikoille, mutta aika moni saattaa olla tietämättäsi (tai tietämättään) Ian McEwanin fani.

Joulukalenteri 2016, 7. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Seitsemännen luukun takaa paljastuu: Naoki Higashida: Miksi minä Hypin? (suom. Mikko Pihlajavirta), Sammakko 2016

miksimina%cc%88hypin

Tämä pieni kirja on järisyttävä kokemus, erilaisuuden oppitunti ja toisaalta ymmärryksen merkityksen alleviivaaja. Kenties juuri nyt erilaisten mielenosoitusmarssien, vastakkainasettelun ja polarisaation maailmassa on tärkeämpää kuin koskaan ymmärtää erilaisuutta. Ei tuomita ennakkoluuloisesti vaan ymmärtää, ja löytää siitä elämän ja ihmisen hienous.

”Se ettei pysty puhumaan tarkoittaa, että ei voi jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan toisten kanssa.”

Mieti itse miltä tuntuisi, jos et pystyisi jakamaan ajatuksiasi ja tunteitasi edes läheistesi kanssa? Yksinäiseltä? Toivottomalta? Siltä, ettet ole edes olemassa?

Naoki Higashida on vakavasti autistinen ja kertoo pohtineensa nuorempana mm. kysymystä: Mikä minusta tulee, jos autismiani ei kyetä ikinä parantamaan? Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä kuinka me muut, ns terveet pystymme kohtaamaan erilaisuutta ja luomaan toivoa elämään vain yksinkertaisesti ymmärtämällä paremmin.

Naoki oli 13-vuotias kirjoittaessaan tämän kirjan, Miksi minä hypin?, käyttämällä apunaan aakkostaulukkoa. Kirja pyrkii olemaan vastaus siihen, miltä tuntuu olla autistinen? Millainen se kokemus on omasta sisäisestä maailmasta käsin. Kirja on rakennettu siten, että Naoki vastaa kysymyksiin, joita autismi saattaa herättää. Kysymyksiin kuten: Miksi teette juttuja, joita teidän ei pitäisi, vaikka teitä on kielletty miljoona kertaa? Miksi kysyt samoja kysymyksiä uudestaan ja uudestaan? Miksi opettelette ulkoa kalentereita ja junien aikatauluja? Miksi pidätte vedessä olemisesta? Miksi ette kiinnitä meihin huomiota, kun puhumme teille? Ette näköjään pidä mielellään ihmisiä kädestä? Miksi pidätte pyörimisestä?

Naokin vastaukset ovat viisaita, napakoita, valaisevia, surullisia ja hauskoja, mm. seuraavanlaisia:

”Kaavamaisissa keskusteluissa me pärjäämme paljon paremmin. Täytyy kuitenkin muistaa, että tunteista puhuttaessa kaavoista ei ole mitään apua. Niihin luottaminen saattaa itse asiassa saada sinut puhumaan ihan päinvastaista kuin mitä halusit sanoa. Voin vannoa, että keskusteleminen on minulle todella raskasta työtä! Saadakseni muut ymmärtämään itseäni, minun pitää ikään kuin puhua tuntematonta vierasta kieltä joka päivä aamusta iltaan.”

”Tunteemme ovat samanlaisia kuin kaikilla muillakin, mutta emme kykene ilmaisemaan niitä.”

”Totta puhuen meistä olisi mahtavaa viettää aikaa toisen ihmisten kanssa. Asiat eivät kuitenkaan ikinä suju, joten me totumme lopulta yksin olemiseen kuin huomaamatta. Tunnen itseni toivottoman yksinäiseksi joka kerta, kun kuulen jonkun sanovan, että minä olen mieluiten yksinäni.”

”Sosiaaliset taitomme eivät ole kovin hyvät, koska ajattelemme liikaa toiselle ihmiselle antamaamme vaikutelmaa itsestämme tai sitä miten meidän tulisi kulloinkin vastata. Mutta luonto on aina käden ulottuvilla, valmiina kietomaan meidät hellästi huomaansa: loistaen, huojuen, kuplien, rapisten.”

Esipuheessa kirjailija David Mitchell kertoo kuinka tämän kirjan lukemisen jälkeen hänestä tuntui ”ensimmäistä kertaa siltä, että oma poikamme kertoi meille Naokin sanojen avulla, mitä hänen päänsä sisällä tapahtui”.

”Naoki Higashidan teksti sai minut lopettamaan itseni säälimisen ja tiedostamaan sen, kuinka paljon vaikeampaa elämä oli pojalleni ja mitä voisin tehdä sen helpottamiseksi.”

Tämä onkin Naokin missio. Hän itse toivoo, että jaksaisimme mennä kohti vaikka erilaisuus vierastuttaa ehkä pelottaakin: ”Emme yksinkertaisesti tiedä miten saisimme hommat hoidettua omin päin samalla tavalla kuin te teette. Haluamme kuitenkin onnistua niin hyvin kuin mahdollista, kuten kaikki muutkin. Kun vaistoamme teidän luovuttaneen meidän suhteemme, tunnemme olomme kurjaksi. Olkaa siis kilttejä ja auttakaa meitä loppuun asti.”

Kirjassa on myös Higadishan omia fiktiivisiä tarinoita, jotka osoittavat hänen olevan runollinen, taitava ja koskettava sanojen käyttäjä.

Tämä on hieno kirja erilaisuudesta, sen ymmärtämisestä ja toivosta. Haastaa myös ajattelua venymään perinteisen ”terve-sairas” -akselin ulkopuolelle. Liikuttavia hetkiä luvassa lukijalle. Todella vahva suositus.

Kirjasta New York Timesin arvio täällä, Guardianin arvio täällä.

 

 

 

Joulukalenteri 2016, 6. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

Kuudennen luukun takaa paljastuu: Bruce Springsteen: Born to run äänikirjana, joka on ilmestynyt tänään ja jonka lukee Bruce Springsteen itse.

img_4253

Audiblelta ilmestyi siis tänään Bruce Springsteenin kirja Born to run ääniversiona. Tarina kertoo, että tämän piti ilmestyä samaan aikaan varsinaisen kirjan kanssa, mutta Springsteen oli tyytymätön luettuun versioon ja veti sen pois myynnistä. Ilmeisesti päätti lukea kirjan siis itse.

En ole itse kuullut tätä kyseistä kirjaa vielä luettuna, mutta muutamasta kokemuksesta voin arvata, että tämä on kokemisen arvoinen. Patti Smith lukemassa omaa tekstiään, Tracy Thorn omaansa ovat olleet huikeita kokemuksia. Bruce Springsteenin äänellä luettu tarina tämän omasta elämästä on varmasti paras versio, joka tästä kirjasta on olemassa.

Alkuperäinen arvio kirjasta (joka on kirjoitettu luetusta suomennoksesta), olkaa hyvät:

Tämä on omaelämäkerta, joka Springsteen kirjoitti seitsemän vuotta. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Varttuminen, 2. Born to run ja 3. Elävä todiste. En ole varsinaisesti mikään Springsteen-fani, mutta kirjaa kehuttiin erityisen rehelliseksi ja sellaiset elämäkerrat ovat aina kiinnostavia. Ja onhan Springsteen toki tarinankertoja, joten voisi kuvitella kirjan olevan ainakin kiehtova tarina kulissien takaa.

Tarina on hieno ja mies tuntuu matkallaan oppineen paljon. Springsteen puhuu musiikin lisäksi avoimesti ihmissuhteistaan, masennuksestaan, hankalasta suhteestaan isäänsä. Ehkä isoimman vaikutuksen kuitenkin teki komittoituminen ja sisu. Kun kerran päätti ryhtyä muusikoksi, sitten ryhtyi muusikoksi, opetteli, kiersi, soitti, perusti bändejä, lauloi vaikka ei osannut, rupesi showmieheksi. Lahjoihinsa hän tuntui uskovan koko ajan:

”Jos ihmisellä ei ole lahjoja, hän ei pääse tahdonvoimalla tavoitteeseen. Mutta jos hänellä on lahjoja, silloin tahto, kunnianhimo ja määrätietoinen pyrkimys altistaa itsensä uusille ajatuksille, vasta-argumenteille ja tuoreille vaikutteille vahvistavat ja tukevat hänen työtään ja auttavat häntä pääsemään lähemmäksi päämäärää.”

Kirja ei ole siloteltu ja editointi olisi voinut tehdä sille hyvää. Joskin se olisi muuttanut sen vähemmän rosoiseksi eli vähemmän Springsteeniksi. Täyteläinen kokonaisuus – show – oli se mitä tässä ehkä tilattiinkin.

Springsteen sanoittaa myös hienosti, vaatimattomastikin yksilön vastuuta:

”Miten toimia tällä nimenomaisella historian hetkellä. Olin äärettömän pienellä tavalla vastuussa siitä, mitä täällä tapahtui. Tässä oli minun paikkani, minun hetkeni, minun tilaisuuteni saada ääneni kuuluviin vaikka kuinka heikosti. Jos päästäisin tilaisuuden sivu suun, joutuisin vastaamaan siitä niille lapsille, joita olin alkanut maalailla mielessäni.”

Huumoria ja sarkasmiakin löytyy kun hän puhuu tähteydestä ja lapsistaan:

”… kuka lapsi välittäisi nähdä 50 000 fanin hurraavan vanhemmilleen? Ei kukaan.”

Hienoin kaari ehkä tulee vaikeasta isäsuhteesta:

”Me kunnioitamme vanhempiemme muistoa kantamalla heidän parhaita puoliaan ja laskemalla kaiken muun maahan.”

Kirja sopii musiikkifriikille, mutta myös ylipäänsä ihmiselle, jota kiinnostaa se mikä elämässä ihmistä motivoi eteenpäin, kuinka sisu, lahjat ja sattuma ohjaavat elämää ja kuinka se mikä näkyy ulospäin on harvoin koko todellisuus.