Kirjailijan tuottama pettymys

Ei ole helppoa olla kirjailija. Lukijat ovat ahneita, kohtuuttomia ja kyltymättömiä odotuksissaan ja vaatimuksissaan. Ei riitä, että kirjoittaa Finlandia-palkitun kyvyllä vaan vielä pitää saada enemmän. Myönnän: petyin Hannu Väisäsen tarinakokoelmaan Piisamiturkki ja muita kertomuksia.

Kirja alkaa kertomuksella äitipuolesta ja piisamiturkista. Tarina on kiistatta omituinen, jollain tavalla surullinen, kovakin. Äitipuoli saa aika kovaa kyytiä ja aika vähän ymmärrystä. Tarinassa Brooklynin korkein kohta on jotain surrealistisen hienoa ja jälleen kummallista. Liian suuri osa tarinoista on kuitenkin jotenkin ulkokohtaisia, henkilöihin ei muodostu oikein mitään suhdetta. Tuntuu vähän samalta kuin jos joku sinulle tuntematon ihminen ryhtyy kertomaan (vähän huonosti) hyvin arkisia sattumuksia ihmisistä, joita et tunne etkä haluakaan tuntea. Olo on kiusallinen.

Loppua kohti kirja sentään paranee. Pari viimeistä tarinaa Japanista on jo kiinnostavia, erikoisia, eksoottisiakin ja silti havainnoivia. Näissä alkaa kertojalla olla jotain intohimoa, alku tuntui vähän puurtamiselta. Ensimmäinen Japani-tarina kertoo Osamusta, joka rakastuu naarashaukkaan, hankkii sen ja nimeää sen Aikaksi. Aika tarkoittaa rakkauslaulua ja koko tarina onkin jonkinlainen rakkauslaulu. Mitä kaiken täyttävä rakkaus oikein saakaan aikaan. Toinen Japani-tarina kertoo Sibeliuksesta pitävästä nukkemestarista ja bunrakuteatterista. Jälleen tarinasta välittyy intohimoa ja uteliaisuutta. Nyt näillä alkaa jo olla väliä, ilmaisu ei ole miltään osin laimeaa!

”Kun näin bunrakuteatterin arvokkuuden joka täysin vailla viihteellisyyden tavoitteita haki illasta toiseen yhteyttä muinaiseen osakalaiseen arkipäivään, länsimaisen teatterin kaikkivoimaisuus ja itseriittoisuus alkoi minusta vaikuttaa yhtä turhalta kuin viuhka pakkasella. Minulle kävi selväksi ettei ihminen osaa näytellä, tai oikeammin, ihmisen ei pidä näytellä.”

Olen pitänyt Hannu Väisäsen kirjoista paljon. Romaanitrilogia (Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat) oli erinomaista luettavaa. Kirjassa Taivaanvartijat on kuvattu värejä aivan ainutlaatuisen elävällä tavalla ja kirja oli muutenkin erinomainen kuvaus siitä kuinka taide herättää kaikenlaisia tunteita. Tämän kirjan lukemisen jälkeen olen käynyt sekä Kontulan kirkossa katsomassa Väisäsen kohua herättäneen alttaritaulun että Oulussa Pyhän Tuomaan kirkossa katsomassa niin alttaritaulun kuin muitakin Väisäsen maalauksia.

Eli kaiken kaikkiaan. Japani-tarinat pelastivat tämän kirjan, mutta se oli vain sattumaa sillä olin jo jättämässä kirjan kesken. Mutta ehkä Väisänen viimeistelee jo seuraavaa erinomaista romaaniaan, jota odotellessa voin olla armollisempi kirjailijalle. Kyllä näistäkin tarinoista jäi hyvä jälkimaku.

Turun Sanomien Jari Lybeck arvioi kirjaa vähän lempeämmin täällä.

Taivaanvartijat olen arvioinut Nykypäivä-lehteen vuonna 2013 näin:

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Otava, 2013) 284 s.

Harva kuvataiteilija pystyy maalaamaan tekstillä. Vielä harvempi pystyy niin voimakkaaseen kuvaukseen taiteestaan ja siihen liittyvistä ajatuksistaan kuin Hannu Väisänen. Itse asiassa ei tule mieleen ketään muuta. Hannu Väisäsen monipuolisuus ja lahjakkuus ihmisenä ja taiteilijana alkaakin olla jo vähän kohtuutonta. Ei ihme, että Oulu on tuntunut nuoresta Väisäsestä ahdistavalta. Taivaanvartijoissa Väisänen palaa Ouluun, nyt kirkkotaiteen merkeissä. Väisänen on kutsuttu maalaamaan alttaritaulu. Kirja kertoo paitsi siitä myös kokonaisuudessaan Väisäsen suhteesta kirkkoon, uskoonkin ehkä.

Kaikki alkaa sunnuntaista. Maanantain kautta.

Maanantai on viikonpäivä, jota harvoin näkee ylistettävän, pikemminkin päinvastoin. Kirja alkaakin hätkähdyttävästi: ”Aina, lapsuudesta lähtien olen rakastanut maanantaina, tarkemmin sanoen maanantaiaamuja, noita ylösnousemuksen hetkiä. Koko maanantai on yhtä käärinliinoista irrottautumista, Lasaruksen vapauttamista. Jo hyvin varhain opettelin maanantai-sanan kaikilla mahdollisilla kielillä, aivan kuin toisten kielien maanantai olisi laventanut entisestään minun maanantaini ihanuutta.”

Maanantai on Väisäselle vapahdus sunnuntaista, jota värittää kirkossa käyminen ja siihen liittyvä ahdistus. Vielä aikuisenakin Väisänen suhtautuu kirkkoon ja kirkonmiehiin lapsuuden kautta. Alttaritaulun tekemiseen hän suhtautuu paitsi vakavasti myös selkeästi missiona. Voisiko kirkkotaide olla jotain muuta kuin mitä se nyt on? Voiko alttaritaulussa olla keltaista väriä?

Alttaritaulujen maalaamisen välissä nuori Väisänen etsii rakkautta, löytää vanhemman ruotsalaisen naisen ”mesenaatikseen” ja löytää myös hienon kirkkoherran. Ennen kaikkea kirjasta välittyy intohimo taiteeseen. On ehkä pakko etsiä nuo alttaritaulut. Enpä olisi uskonut ”kirkkomatkailevani”. Siitä voi kiittää (tai syyttää Hannu Väisästä).

Lyhyet

Millainen taiteilija?

”Leuhka, itsevarma taiteilija tai sellaista näyttelevä saa luultavasti viestinsä tehokkaammin perille kuin se joka hyörii ja häärää avajaisissaan kuin kyökkipiika, nyyhkien koko ajan essunsa kulmaan. Minä olen jotakin noiden kahden väliltä.”

Elämänohje:

”Muista tämä: kanna tulta aina mukanasi, niin kuin alati leiriään vaihtavat alkuasukkaat kuljettavat pussissaan tulen siementä”, toteaa ruotsalainen Greta. Hyvä ohje itse kullekin.

 

 

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *