Kirjoittamisesta

Kirjoittaminen – siis hyvä kirjoittaminen – tuntuu mystiikalta. Joku kirjailija toteaa, että sanat ”tulevat” jostain ja kirjailija on vain välikappale. Useampi kirjailija kuitenkin pyrkii ennemmin riisumaan kirjoittamisesta mystiikan ja keskittymään siihen, että se on työtä. Moni kirjailija tunnistaa ”tyhjän paperin kammon” tai muuten vaan aloittamisen hankaluuden. Tai itsevarmuuden horjumisen. Agatha Christieltä löytyy sitaatti kirjoittamisesta, joka kuvaa kirjoittamisen epävarmuutta. Kirjailija, joka kirjoitti yli 60 rikosromaania ja sen lisäksi novellikokoelmia. Voisi kuvitella, että 50 ylittämisen jälkeen varmuus siitä, että syntyy jotain kelvollista alkaisi syntyä…

“You start into it, inflamed by an idea, full of hope, full indeed of confidence. If you are properly modest, you will never write at all, so there has to be one delicious moment when you have thought of something, know just how you are going to write it, rush for a pencil, and start in exercise book buoyed up with exaltation. You then get into difficulties, don’t see your way out, and finally manage to accomplish more or less what you first meant to accomplish, though losing confidence all the time. Having finished it, you know it is absolutely rotten. A couple of months later you wonder if it may not be all right after all.”

Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo on ollut kirja, jota olin jo vähän odotellut. Mäkelä kirjoittaa omakohtaisesti ihmisenä, jolla on kokemusta paitsi kirjailijuudesta myös kustantamisesta, luomisesta ja editoinnista, itse kirjoittamisesta ja toisaalta toisen tekstin arvioimisesta.

Oikeastaan on outoa, ettei Mäkelä ole aikaisemmin kirjoittanut kirjaa kirjoittamisesta.

Mäkelän tuotanto on niin valtava ja luomisvoima niin äkäinen, että tuntuu siltä, että tälle sanojen muodostaminen paperille (ruudulle) on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Tosiasiassa Mäkelä puhuu myös kirjoittamisen takkuamisesta:

”Suuren ilon olen kokenut vain parhaina hetkinäni. Muu täyttyy normaalimmista päivistä, jolloin sanat kyllä tulevat ja muodostavat lauseita, mutta jotenkin hankalasti ja mutkien kautta. Silti sekin on tyhjää parempi. Varsinkin alussa ajatukset etsivät itseään ja alkavat puhua hieman takellellen kuten ujot oppilaat aikanaan maaseutukoulussa.”

Mäkelä kuitenkin kirjoittaa koko ajan, joka päivä, heti ensimmäiseksi aikaisin aamulla. Tuotanto syntyy, kun kirjoittaa. Yhden kirjan voi moni kirjoittaa, mutta kokonainen kirjailijan ura ja ammatti, jolla elää, vaatii tahtoa, uskoa ja sinnikkyyttä. Kirjoittamisen ilon voi kokea, kun kirjoittaa ja samalla tavalla kuin mikä tahansa työ, se on ajoittain työtä myös siinä mielessä, ettei se suju kuin leikki.

Mäkelän kirja ei ole raskassoutuinen kirjailijan valituslaulu vaan oikeastaan käsittelee oman kirjoittamishistorian kautta kirjoittamisen motiiveja, arkea ja tekniikkaakin. ”Kirjoittaminen on yhdelle pakkoa, toiselle terapiaa, kolmannelle itseilmaisua, neljännelle halua julistaa, viidennelle vaikkapa suomen sanojen suloista sointia.” Tulee kuva, että Mäkelälle se on kaikkea tätä. Ja siitä syntyy sen merkitys niin hänelle itselleen kuin lukijoillekin.

”Yritin kirjoittamalla ymmärtää tilannettani, jossa olin mennyt ojasta allikkoon ja sieltä noustuani taas ojaan.”

Olen miettinyt paljon mikä tekee Mäkelästä kirjailijana omanlaisensa, ainutlaatuisen ja päätynyt siihen, että tämän tapa näyttää inhimillinen tunne-elämä arimmillaan ja rehellisimmillään tekee joka kerta vaikutuksen. Mäkelä ei ole tunteellisen imelä, mutta voimakkaan tunteva ja se näkyy kaikissa hahmoissa, kirjojen ihmissuhteissa ja kirjojen hahmojen elämän karikkohetkissä. Kirjoittamisessa on samalla jotain raakaa ja ihmeellisen herkkää. Kirjoittamisen ilo -kirjassa tämä puhuu paljon ”omasta äänestä”.

“Kukin kirjoittaa tavallaan ja kokeneempi lukija tunnistaa ihmisten käsialat helposti. Käsialalla en tarkoita käsin kirjoitettua, vaan tapaa muodostaa lause (tapaa ajatella) ja liittää yksi ajatus toisiin lauseisiin. Mitä omempi kirjoittamisen tyyli, sen helpompi tunnistaa. Jäljittelijät eli epigonit tunnistaa myös; esikuviensa tasolle he eivät kuitenkaan koskaan yllä. Parasta on aina olla ihan oma itsensä. Siitä ei pääse eroon eikä kannata edes yrittää. Tämän ymmärtäminen vei minulta aikaa.”

Mäkelä pohtii myös sitä, miten kirjoittamista oppii ja voiko sitä opettaa. Hän toteaa itse oppineensa kaiken kirjoittamisesta toisten kirjailijoiden teosten lukemisesta. Ja palaa jälleen omaan ääneen: ”Kaikki se, mitä olen oppinut kirjoittamisesta, perustuu toisten kirjailijoiden teosten lukemiseen. Ja sitten niihin seikkoihin, jotka eivät sen ihmeellisemmiltä tunnu: aitouteen ja vilpittömyyteen.”

Hän päätyy kuitenkin antamaan myös neuvoja, myös omasta äänestä:

”Oma ääni kyllä löytyy, kun uskaltaa antaa mennä. Kerrot vapaasti, mitä näet, koet ja ajattelet ja katsot sitten tyynemmin, mitä olet saanut kirjoitetuksi. Jos löydät vuodatuksestasi lauseita, joissa on ikioma rytmi, voit sen jälkeen ruveta keskittymään muuhun: tarinaan ja sen rakentamiseen ja hiomiseen. Sinun lauseesi on kuitenkin se tiili, jonka avulla talo alkaa nousta.”

Erno Paasilinnaa siteeraten: ”Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Kaikki alkaa (ja päättyy) kuitenkin siitä, että uskaltaa aloittaa. Kirjoittamisesta haaveilu ei synnytä mitään, vaikka voikin olla turvallinen harrastus, jossa ei tarvitse laittaa itseään ja kykyjään (tai kyvyttömyyttään) testiin. ”Kaikki kirjoittaminen alkaa siitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle. Kirja on matka, joka alkaa jostain ja päättyy jonnekin. Aikaa myöten monet matkat unohtuvat ja jäävät muistoiksi, mutta vilpittömät sanat pysyvät. Jos johonkin, siihen uskon.

Stephen King pilkkaa (lempeästi) kirjassaan Kirjoittamisesta (On Writing) kirjoittamisesta haaveilevia: ”Juttuhan on niin, että helmi syntyy simpukan kuoren sisään joutuneesta hiekanjyvästä eikä helmenvalmistusseminaareista, joissa käydään toisten simpukoiden kanssa.” Toisin sanoen King yrittää sanoa, että jos haluaa kirjoittaa, pitää kirjoittaa, ei suunnitella kirjoittamista. Kingin kirja on parhaita kirjoittamisen oppaita muuten edelleen, tykkäsi Kingin omista kirjoista tai ei.

Kiinnostavaa on tämänkin kirjan muoto, joka on samankaltainen kuin Mäkelänkin: ”memoir”. Lopulta kirjoittaminen muodostaa jonkinlaisen elämäkerran, oli sitten ammattikirjoittaja tai ei. Se on tapa hahmottaa ja antaa hahmo elämälle, joka on monesti sekavaa ja epäsiistiä, ei ollenkaan kauniisti kiertyvä tarina, jossa on selkeä alku ja loppu ja välissä Kurt Vonnegutin kuvaama ”(wo)man in a hole” selvitymistarina. Enemmän se kai muistuttaa siksakkia, vuoria ja solia, joista hyvän ja merkityksellisen tarinan näkökulmasta mieluusti jättää muutaman solan ja ehkä vuorenkin mainitsematta.

Mäkelä kuvaa kirjan kirjoittamista talon rakentamisena. Kun talo sitten on valmis, siihen muuttaa asuja, jolla on oma näkemyksensä koko rakennelmasta.

”Kun tämä on tehty, on talo kirjoittajan kannalta valmis.

Siinä kaikki, sillä mitä muuta tekijä enää voi. On vain alettava odottaa mahdollista asujaa, lukijaa. Usein talon esittely jää väliportaan tehtäväksi. Joskus se jää ilman asukasta tai ainakin hintaa täytyy alentaa. Myös kirja jää usein lähes kokonaan vaille lukijoita eikä kirjailija voi tehdä sille enää mitään. Valmis kirja katkaisee kaikki siteensä synnyttäjäänsä ja alkaa elää omaa elämäänsä, jos sillä sellainen on.”

Lukijan ja kirjoittajan välinen suhde on jännä, sillä samalla se on intiimi ja toisaalta sitä ei ole lainkaan. Lukija voi kuvitella tuntevansa kirjailijan tämän kirjojen kautta, mutta tunteeko sittenkään?

Kun rakastaa sanoja haluaa itsekin osata kasata niitä sellaiseen järjestykseen, että lisää ymmärrystä, inspiroi tai viihdyttää muita. Kirjoittaminen on lukemisen lisäksi lempiasioitani, joten kirjoittamisesta lukeminen on itsestäänselvästi ehkä parasta mitä on. Kirjoittamisesta on kirjoitettu monenlaisia kirjoja: teknisiä opuksia, muistelmia, kirjoittamiseen inspiroivia ja sen hankaluuksissa auttavia. Mäkelän kirjan lisäksi aikaisemmin itselleni tärkeitä ovat olleet mm.

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi (sain isoisältäni ensipainoksena)

Stephen King: Kirjoittamisesta

Natalie Goldberg: Writing Down the Bones

Anne Lamott: Bird by Bird

William Zinsser: On Writing Well

John McPhee: Draft no.4: On the Writing Process

Joe Moran: First You Write a Sentence  

Anne Lamottin Bird by Bird on kirja juuri niihin hetkiin, kun tuntuu siltä, että mistään ei oikein tule mitään ja kaikkea on liikaa, jotta siitä voisi selviytyä. Lamott kertoo siinä veljensä tarinan: 10-vuotiaalla pojalla oli 3 kuukautta aikaa tehdä koulutehtävä, joka liittyi lintujen tunnistamiseen ja raportin kirjoittamiseen. Kuinka ollakaan, poika päätti lykätä sitä mukavampien tehtävien pauloissa, kunnes raportin dead line oli seuraavana päivänä ja valmiina ei ollut riviäkään. Kun hän keittiön pöydän ääressä itki tehtäväänsä, antoi isä neuvon: tässä ei auta mikään muu kuin edetä ”Take it bird by bird buddy”. Parhaat kirjoittamisen opukset tuntuvat olevan myös parhaita elämäkirjoja/self helpejä.

On niitäkin kirjoittamisen opuksia, jotka keskittyvät enemmän yksittäisiin, ehkä teknisiinkin ohjeisiin. Rikosromaaneihin keskittynyt amerikkalaiskirjailija Elmore Leonard, jonka kirjoista on tehty menestyselokuviakin, kirjoitti kirjan 10 Rules of Writing, joka on houkuttelevan lyhyt ja täsmällinen. Sääntö numero 10 tiivistää tämän mielestä kaikki 10 sääntöä: ”If it sounds like writing, I rewrite it”. Toisin sanoen – jätä pois sellaiset osat, jotka lukija haluaa skipata. Sellaiset, joissa lukija huomaa lukevansa. Lukeminen on parhaimmillaan kirjailijan maailmaan uppoutumista, rivien väleihin solahtamista, jossa kirjaimet eivät enää muodosta lausetta vaan kokonaisen maailman tunteineen, ilmeineen ja maastoineen.

Tosi ja aito säilyvät.

Mäkelä toteaa, että ”Hyvin ajateltu ja kirjoitettu säilyy: vilpittömät lauseet ovat aina parempia kuin muodikkaat taidepläjäykset.”

Loppujen lopuksi kirjoittamisessa kuitenkin on kysymys kirjoittamisesta eikä sellaisten kirjojen lukemisesta, jotka kertovat kirjoittamisesta. Jos pitäisi tiivistää omat 3 ajatusta kirjoittamisesta ne olisivat seuraavat:

  1. Kirjoita jotain
  2. Kirjoita mielellään joka päivä jotain
  3. Editoidessa, ole lukija

Melkein sellaisinaan kelpaavat muuten itselle myös elämänohjeiksi:

  1. Tee jotain
  2. Tee jotain joka päivä jonkun kanssa
  3. Tehdessäsi jotain, mieti kenelle teet. Merkityksellisyys ja tarkoitus syntyvät usein siitä.

Ehkä kirjailijallakin merkityksellisyys syntyy jakamisen kautta. Sen joskus itselle kuvitteellisen lukijan, jota ei koskaan edes tapaa, joka on muuttanut taloon. Toivottavasti viihtyy.


Avainsanat: