Liar, Liar

Kirsi     17.12.2015     ,

Avainsanat: ,

Milloin on ok valehdella? Luulisin, että suurin osa meistä olisi valmis hyväksymään valkoisen valheen vaikkapa silloin jos totuus olisi kovin loukkaavaa ja toisaalta ehkä turhaa. Otetaan se klassinen tilanne, jossa nainen kysyy mieheltään ennen juhlia, että ”näytänkö susta lihavalta tässä mekossa?” Onko rehellinen vastaus ”kyllä” oikea tässä tilanteessa? Miksi loukata toista? Eikö siinä mene juhlat pilalle ja toiselle tulee paha mieli ihan suotta. Eikö pieni vale tässä tilanteessa olisi juuri se oikea tapa toimia? Kelpaako se perusteluksi valehtelulle, että on julmaa tai loukkaavaa kertoa totuus?

Monen mielestä kyllä, mutta Sam Harrisin mielestä ei. Kirjassaan Lying hän perustelee ensin esseessään ja lopussa haastattelun muodossa miksi valehteleminen ei ole ainoastaan rumaa vaan myös väärin. Aina. Kaikissa tilanteissa.

Essee pohjautuu Harrisin omaan valaistumisen hetkeen Stanfordin yliopistossa Ronald A. Howardin luennolla. Kirjan lopulla on vielä haastattelu tai ehkä ennemmin keskustelu Harrisin ja Howardin välillä, jossa testataan valehtelemattomuuden kestävyyttä vaikeissa tilanteissa. Kuten vaikkapa jos vaimo on kuolemassa ja kysyy mieheltään, ”onko pettänyt minua avioliittomme aikana?” Jos totuus on, että mies on pettänyt, pitää Howardin mielestä puhua totta. Vaikka se aiheuttaisi tuskaa ja surua kuolevassa vaimossa. Moni näkisi sen tarpeettomana, mutta Howard (ja Harris) ei.

Ankara suhtautuminen tuntuu aika akateemiselta, teoreettiselta ja elämää ymmärtämättömältä. Mutta Harris (ja Howard) selittävät näkökulmaansa kyllä pätevästi. Ensinnäkin ihmisen oma elämä on yhtä helvettiä jos valehtelee. Kun valehtelee pieniä valheita sinne tänne ei ehkä enää muista kenelle sanoi mitäkin. Oli kyseessä sitten kohteliaisuus tai lempeys, saattaa lopputulos olla pahempi jos/kun jää kiinni. Toisaalta valehteleminen ”kohteliaisuudesta” on ylemmyyden osoittamista vaikka siihen ei välttämättä olisi tarvetta tai varaa. Valehtelija olettaa toisesta ihmisestä jotain, jonka takia pimittää tältä oikeaa tietoa. Millainen tilanne itse asiassa perustelisi sellaisen ylemmyydentunteen?

Palataan siihen ensimmäiseen skenaarioon. Howardin ja Harrisin mielestä miehen pitää sanoa totuus, ”kyllä, rakas, näyttää siltä, että olet vähän lihonut.” Perusteluna se, että mitä jos vaimo on epäterveen lihava ja tämä kommentti kirvoittaakin hänet parempiin elämäntapoihin ja sitä kautta pitempään elämään. Hmm. Minusta vähän kaukaa haettu eikä itse asiassa teoriana kyllä kovin kestävä. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että kielteinen palaute (varsinkaan lähipiiristä) ei kannusta ihmisiä myönteiseen muutokseen.

Entäs sitten se toinen skenaario. Miehen pitäisi tunnustaa pettäneensä vaimoa jos näin kerran on tapahtunut. Voisihan olla vaikka niin, että vaimo on kovissa synnintunnoissaan sillä on pettänyt miestään avioliiton aikana. Jos mies sitten tunnustaa oman pettämisensä voi vaimokin päästää irti salaisuudestaan. Tämä avautuminen voi luoda ihan erilaisen kiintymyksen ja ymmärryksen toiseen vielä elämän viimeisinä päivinä.

Tämä alkaa jo olla kiinnostavaa argumentaatiota. Mistä me tiedämme mitään toisesta? Olettamalla jotain pimitämme rehellisyyttä välillämme ja se ei varmasti koskaan rakenna mitään hyvää. Jotta me uskaltaisimme kuitenkin olla ihan rehellisiä kaikissa asioissa meidän pitäisi luottaa, että ihmiset ymmärtävät asioita loukkaantumatta ja ottamatta niitä itseensä. Jos vaikkapa emme jaksakaan tavata ystäväämme, kuinka sanoa, että ei jaksa tavata ilman että ystävä loukkaantuu? Tai ehkä onkin niin, että ymmärrykseen ei pidä luottaa etukäteen vaan sitä pitää rakentaa ja siitä ihmissuhteet on tehty?

Harrisilla on aina kiinnostava tapa käsitellä asioita, niin tässäkin kirjassa. Toinen Harrisin kiinnostava kirja on Free Will, joka taas käsittelee sitä kuinka kuvittelemme olevamme vapaita valitsemaan, mutta emme sittenkään ole niin vapaita kuin kuvittelemme.