Olisin voinut vaikka vannoa, että olen lukenut…

Joskus suhteemme alkuaikoina mieheni antoi minulle yhdeksi monesta kirjalahjasta Bret Easton Ellisin klassikkokirjan Amerikan psyko. Olin hieman loukkaantunut. Kuvitteleeko tämä, että en olisi lukenut tätä 90-luvun alussa kohua herättänyttä teosta. Manhattanilla riehuva sarjamurhaaja Patrick Bateman kylmyydessään teki lähtemättömän vaikutuksen. Selailin tuttua kirjaa ja yhtäkkiä se ei näyttänytkään niin tutulta. Hetkinen… Olisiko sittenkin niin, että Christian Bale oli tutumpi Bateman kuin itse Bateman. Olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvaversion, en lukenut kirjaa.

Kun vuonna 2014 Tuulen viemää -kirjasta tuli uusi pokkaripainos ajattelin lukea kirjan uudelleen uusin silmin. Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina on toki legendaarinen, mutta onhan kirjassa muutakin. Hetken kirjaa luettuani tajusin kuitenkin, että itselleni tutumpi tarina olikin Vivien Leigh’n ja Clark Gablen rakkaustarina. Kirjastakin otettiin tämä uusi painos elokuvan 75-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. En ollutkaan lukenut kirjaa.

Elizabeth Gilbertin läpimurtoteos oli omakohtainen Eat, pray, love, jossa Elizabeth löytää itsensä uudelleen ihmisenä kipeän avioeron jälkeen. Minulle Elizabeth Gilbert on aina kuitenkin Julia Robets. Olen nähnyt elokuvan kymmeniä (jostain syystä tästä on tullut oma ”voimaelokuvani”) kertoja. En ole lukenut kirjaa enkä enää edes voi. En halua tarinaan mitään lisäsyvyyttä, en kerroksia enkä hienouksia. Haluan Julian Robertsin rakastumaan Javier Bardemiin. Enkä halua yhdistää tätä tarinaa oikeaan Elizabeth Gilbertiin, jonka elämässä tämä rakkaus ei kestänyt.

Näitä esimerkkejä on enemmänkin. Moni klassikko on sellainen, että koska sen tavallaan ”tietää” mitä kirjassa tapahtuu tai mikä sen rooli, vaikutus tai kohu on aikanaan ollut, kuvittelee lukeneensa kirjan. Vaikka onkin vain lukenut kirjasta. Tolstoin Sota ja rauha on lukematta, mutta koska BBC teki kirjasta erinomaisen minisarjan, tuntuu siltä, että olen lukenut kirjan. Kuinka helppoa olisikaan keskustella Rikos ja rangaistus -kirjan syyllisyydestä tai Madame Bovaryn huikentelevuudesta vaikka ei olisi lukenut näitä kirjoja. Koska kuitenkin olen lukenut nämä kirjat, tunnistan, että syvyys keskustelulla tuskin olisi omalta osaltani sama. Voihan nimittäin olla, että oma tulkintani on erilainen kuin wikipedian, joka lähinnä kertoo mitä kirjassa tapahtuu, ei välttämättä miten ja miksi.

Esimerkiksi Madame Bovaryssa Flaubert rakentaa Emmasta sellaisen typeryksen, että Emmasta on vaikea pitää. Kun loppu kohtaa, aika moni lukija on varmaan sitä mieltä, että ”sitä saa mitä tilaa”.

Kirjassa on aina vähän häirinnyt sen ”kylmyys”. Miksi rakkaus on Flaubertista typerää, miksi sitä ei kannata etsiä? Miksi Flaubert haluaa alleviivata sitä, että Emma (naiset?) on typerä, romantiikan nälkäinen pinnallinen hölmö, joka ei edes osaa laskea velkojaan? Emma ei ehkä ole oppinut mielenrauhaa tai -hallintaa, mutta Carpe diemit tämä osaa. Miksi Flaubert tekee tästä niin idioottimaista? Eikö tämä yritäkin moralisoida ja pitää naiset kuuliaisina ja kiltteinä, tai muuten tulee nolo loppu?

Joka tapauksessa, jos en olisi lukenut kirjaa, päässyt sillä tavalla Emma Bovaryn pään sisään ja pystynyt muita hahmoja heijastaen tarkkailemaan tätä, en pystyisi pohtimaan tätäkään asiaa.

Elokuva on spektaakkeli monelle aistille ja rakastan elokuvia. Kirja on ihan omanlainen kokemus. Se vaatii omaa mielikuvitusta, aukkojen täyttämistä, visuaalista ajattelua ja ennen kaikkea se pääsee sisälle pään sisällä olevaan maailmaan tarkemmin vaikka ohjaaja tai näyttelijä olisivat kuinka taitavia. Elokuvassa hahmoa aina lopulta katsotaan ulkoapäin. Kirjassa hahmoa luetaan sisältäkäsin. Saattaa olla, että tässä syyllistyn elokuvataidemuodon väheksyntään. Sallittaneen toivottavasti kirjafriikille.

Enkä ole edelleenkään lukenut Amerikan psykoa. En tiedä. Voihan olla myös, että tässä kyseisessä tapauksessa en halua sen enempää päähenkilön sisään kuin mitä elokuvan kautta pääsen.


Avainsanat: