”Onni, missä se elämässä on, joskus ei yhtään missään ja joskus ihan tässä.”

Mies kysyi, mitkä ovat mielestäni Juha Itkosen parhaat puolet kirjailijana? Näin vastaan luettuani kirjan Palatkaa perhoset (Otava 2016).

1) Itkosella on häkellyttävä kyky tuoda ihmissuhteissa olevat ristiriidat esille. Osin sitä auttaa taitava kerronta. Palatkaa perhoset -kirjassa kolme näkökulmaa. Kurkistus kolmen ihmisen mieleen. Samat tapahtumat, lauseet voivat merkitä ihan muita asioita. Ihmissuhteet menevät lukkoon koska kukaan ei todellisuudessa voi ymmärtää sitä mitä toisen mielessä aina tapahtuu. Ihmiset ovat historioidensa (ja unelmiensa) summa ja tulkitsevat asioita eri tavoin. Itkonen tuo nämä ristiriidat näkyviksi. Ja vielä tavalla, johon voi samaistua. Samalla kun tekee mieli huutaa Antille, Suville ja Leenalle, että puhukaa nyt helvetti keskenänne!

2) Itkonen osaa rakentaa tarinan niin, että sillä on merkitystä. Kirjan alussa itselläni oli jotain keskittymisvaikeuksia (jotka eivät välttämättä johtuneet millään lailla Itkosen kerronnasta vaan omasta levottomuudesta viikonlopun alussa). Kieli tuntui monimutkaiselta, liian arvoitukselliselta. Teki mieli sanoa, että koita nyt hyvä ihminen kertoa tämä niin, että ymmärrän mistä tässä on kysymys. Pelkäsin, että hahmot eivät avaudu minulle ihmisinä, sellaisina, että oikeasti välittäisin siitä mitä Suville elämässään tapahtuu. Jossain vaiheessa kuitenkin putosin kirjaan ja aloin välittää. Salakavalasti Itkonen kertoi tarinan, jossa lopussa en voinut kuin itkeä. Ja sitä tapahtuu itse asiassa aika harvoin kirjojen kohdalla. Elokuvien kyllä, kirjojen harvoin. Paitsi että hahmot olivat merkityksellisiä, niihin olikin helppo samaistua. Mitä jos omassa ihmissuhteessa harrastaa samanlaista kuurupiiloa? Aivan varmasti tekee. Suojelee itseään, mutta miltä ihmeeltä?

3) Itkonen on viisas. Elämäntarinoiden kautta hän pohdiskelee elämää, hyvää elämää. Pitääkö unelmiaan jahdata, onko intohimoton parisuhde välttämättä huono asia, pitääkö rakkauden perässä juosta vai onko rakkautta se, että päättää jäädä vastuuseen sitoumuksistaan. Kun tekee ”uhrauksen” parisuhteensa eteen, saako ryhtyä marttyyriksi? Suvi Vaahteran äiti Leena ei ole tyytyväinen missään, marisee koko ajan. Suvi jahtaa jotain täydellisyyttä ja tappaa sillä tavoin perhosensa. Antti on tuuliajoilla ja katkera, miksi hänestä ei tullut tähteä. Kuinka paljon ihminen elää jossain muussa kuin hetkessä, jossa on. Vaikka on päättänyt olla siinä hetkessä ihan itse. Itkosen viisaus on helppoa vastaanottaa sillä se ei ole osoittelevaa. Toisenlainen elämä ei ole parempaa, oikeampaa, hyväksytympää kuin toisenlainen. Jokaiselle elämä on eri vaikka sisältääkin tavallaan samoja aineksia, jaksoja, päätöksen paikkoja.

Lisäksi ihailen Itkosta vielä yhdestä asiasta. Hän uskaltaa laittaa itsensä peliin. Tämä(kin) kirja on sellaisen kirjailija tuotos, joka avaa itsensä lukijalle. Ei suojaudu mihinkään kuoreen vaan on hämmentävän auki. Siltä ainakin tuntuu. Ei löydy sarkasmia tai kyynisyyttä, jonka piilosta kirjailija turvassa huutelisi.

Mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kannattaa lukea itse. Juoni ei ole tässä pääasia vaikka hyvä onkin ja vetää lukijaa kevyesti kääntämään sivua toisensa jälkeen.

Jos minulta kysytään, tämä on Itkosen vahvin kirja.

Rakkaudesta: ”Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin harvinaisessa tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisiaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.”

Merkityksellisyydestä: ”Entä jos merkitys vain ikääntyessä liukenee maailmasta? Ei mitenkään dramaattisesti, ei yhdessä rysäyksessä, ei niin että sitä ensin edes tajuaisi. Mutta entä jos niin käy, kaikki pienet asiat jotka ennen merkitsivät niin paljon merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän, lopulta eivät enää mitään.”

 

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *