Bee Wilson: The Heart-Shaped Tin
”We only get one life and it is often cruelly short. … But the magic of things is that they can live more than once, passing faithfully through many pairs of hands, gaining different meanings each time. Out most significant kitchen objects can keep us connected with the dead and the absent, so no wonder we sometimes act as if they were charmed.”
Törmäsin Bee Wilsonin kirjaan The Heart-Shaped Tin sattumalta. En ollut ihan varma mitä yhteistä minulla voisi olla ruokatoimittajan kanssa, mutta näkökulma keittiöön tuntui kiinnostavalta. Tavaroiden voima, niiden muuttuva merkitys ja ihmisen monitasoinen elämä: toisaalta oma todellisuus ja toisaalta muistojen luoma rinnakkaistodellisuus, jossa voi edelleen leipoa vaikkapa oman mummin kanssa vaikka mummi olisikin ollut kuolleena jo 15 vuotta. Wilson siteeraa Russell Belkiä todeten: ”Posessions are a convenient means of storing … memories and feelings.”
Lisää kirjasta ja mummin leivontakulhosta aiemmassa postauksessa täällä.
Florence Knapp: The Names
Kirjassa kerrotaan 3 eri tarinaa. Lähtökohtana on äiti, isä ja isosisko. Perheeseen on syntynyt poikavauva ja äidin tehtäväksi jää käydä rekisteröimässä lapselle nimi. Mies on jo päättänyt, että suvun pitkäikäisen perinteen mukaan poikalapsi saa isänsä nimen: Gordon.
Aika nopeasti käy kirjassa ilmi, että Cora, äiti, ei ole perheessään päättävässä asemassa. Pikkuhiljaa todellisuus hiipii esiin lukijalle: mies on väkivaltainen ja pahoinpitelee vaimoaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Cora on saanut tehtävän ja lähtee 9-vuotiaan tyttärensä Maian kanssa toteuttamaan sitä. Matkalla tämä kuitenkin pohtii nimen vaikutusta siihen millaisen elämän poika saa. Onko oikein nimetä tämä väkivaltaisen isän nimellä? Seuraako tämän elämä silloin perheen miesten aggressiivista mielenlaatua ja elämää, jossa muita/heikompia tallotaan sanoin ja teoin? Hän miettii nimeä Julian. Pääsisikö poika sukuaan ja perinteitä pakoon, jos tämä erottuisi niistä ainakin nimellään? Maia ehdottaa nimeä ”Bear” – yhtä aikaa pehmeä mutta myös vahva.
Kirja pohtii ihmisen identiteettiä, mahdollisuutta rakentaa itsensä uudelleen ja sitä mikä lopulta antaa ihmiselle rohkeuden tehdä elämässä vaikeita valintoja, hyppyjä, suunnan muutoksia? Yleensä jonkun toisen ihmisen tuki, usko, nähdyksi tuleminen.
Lisää kirjasta aiemmassa postauksessa täällä.
New York Times: The Book Cover Trebd You’re Seeing Everywhere
New York Timesin artikkeli kirjojen kansitrendeistä kiinnitti huomion sillä yksi kansista näytti tutulta. Patricia Lockwoodin kirjan suomennetussa kappaleessa on tämä yksi artikkelin esittämistä kansista. Maalaus mustiin pukeutuneesta naisesta makaamassa divaanilla voipuneena/tyydytettynä/ajatuksiinsa vaipuneena kädessä jotain mikä näyttää käsikirjoitukselta tai mahdollisesti kirjalta. Neonvärisellä tekstillä kirjan nimi isolla maalauksen päällä: Kukaan ei puhu tästä.
Kiinnostavasti kuitenkin artikkelissa mainittu kirja on ihan toinen kirja: Nicola Dinanin romaani Disappoint me. Pinkki teksti, mutta eri tekstityyppi. Trendi indeed…
Artikkeli toteaa, että kirjakansimuoti vaihtuu kuin pukeutumistrendit. Yhdessä vaiheessa suosittiin naisten niskakuvia, toisessa pehmeitä valokuvia tai kukkaräjähdyksiä. Nyt muodissa ovat klassiset maalaukset yhdistettyinä kirkkaaseen sans-serif-fonttiin, usein neonväreissä. Tyylin tavoitteena on viestiä lukijalle kirjallista painoarvoa, älyä ja cooliutta – kaukana poptaiteesta tai metallikirjaimista.
Trendin juuret ulottuvat vuoteen 2019, jolloin Ottessa Moshfeghin romaani My Year of Rest and Relaxation käytti 1700-luvun maalausta ja modernia typografiaa – ja inspiroi sittemmin monia. Kustantamoiden graafikot kertovat, että vastakohdat– vakavat maalaukset ja leikkisät värit – toimivat, ja neonvärit näkyvät hyvin pieninäkin kuvakkeina esimerkiksi verkkokaupoissa.
Artikkelissa esitellään kahdeksan tuoretta tai pian ilmestyvää teosta, jotka seuraavat tätä visuaalista linjaa, joista yksi siis on Disappoint me.
Yhteistä näille kansille on, että ne houkuttelevat pohtimaan: mitä tunteita kuvan hahmot kantavat, ja miten se liittyy kirjan sisältöön? Esim. Locwoodin kannessa: mitä nainen ajattelee, missä tilanteessa hän on heittäytynyt selälleen kirjansa kanssa? Kansi ei enää vain kuvaa kirjaa – se luo tunnelman ja tekee lupauksen tyylistä ja sisällöstä.
Pienellä tutkimisella voi todeta, että kannen kuvana on Ramon Casas i Carbón maalaus After the Ball vudelta 1899. Onko nainen siis tullut kutsuilta kotiin, malttamatta riisuutua edes juhlapukineistaan tämä on palannut jännittävän kirjansa pariin? Liittyykö tämä kirjan tapahtumiin vai ei?
Niin paljon tämä vaikutti, että kun tänään kävin Mikkelin Suomalaisessa kirjakaupassa, silmäni osuivat Lockwoodin kirjaan, sehän oli melkein kuin vanha tuttu, ja ostin sen. Sen vuoro on kuitenkin vasta Virginia Woolfin Oman huoneen ja Three Guineas -kirjan jälkeen. Woolf-piiri kun keskustelee Omasta huoneesta ensi viikolla.
Ja ennen sitä on vielä äänikirjana kesken Emily Henryn Booklovers, jota kuuntelemme mieheni kanssa yhdessä ja Joanne Harrisin Vianne, jota nautiskelen itsekseni.
Jussi Ahlroth kirjoitti Hesarissa kiinnostavan esseen äänikirjan ja luettavan kirjan kokemuseroista. Olen itse molempien ”käyttöliittymien” ystävä. Viannea kuuntelen kuitenkin nyt yhdessä luettavan kirjan kanssa. Kun puuhailen asioita, laitan kuulokkeet korviin ja kun taas olen paikoillani jatkan luettavaa kirjaa siitä mihin kuunnellessa jäin. Tämä mahdollistaa senkin, että saan merkattua kirjaan lauseet, joihin haluan palata. Sillä kuten Ahlroth esseessään sanoo: ääni tapahtuu meille, sitä ei voi kontrolloida, lukeminen taas on omassa kontrollissa, tahdin voi määrätä, sitä voi kiihdyttää, hidastaa ja kokonaan pysäyttää.
Kaikki kuunneltavat kirjat eivät ole kuitenkaan ”taustalukemista” ja keskittyminen riippuu enemmän omasta mielentilasta kuin siitä kuulenko vai luenko kirjan. Kiinnostavasti monesti äänikirja jättää selkeämmän paikkamuistin: muistan edelleen vaikkapa Matt Haigin kirjan How to Stop Time soutuveneestä ja soutuveneessä sillä kuuntelin sitä eräänä kesänä mökillä. Ahöroth kirjoittaa myös kuinka äänikirja on moniaistinen kokemus: kuunnellessa esimerkiksi luonnossa, ympäristö ja kirjan tunnelma voivat sekoittua toisiinsa. Äänikirja ei siis vain kuulu, vaan se värittää koko tilanteen. Esimerkiksi eräs postinjakaja kuvaili kokeneensa Danten Infernon todella, eksyessään talviyössä lähiössä.
Yksittäisiä kauniita, koskettavia, hätkähdyttäviä lauseita taas muistan luetuista kirjoista.
Pidän Ahlrothin tavasta käsitellä asiaa uteliaana. Hän toteaa, että lopulta ei ole selvää, kumpi keskittymiselle tai elämykselle on parempi – lukeminen vai kuunteleminen. Ihmiset kokevat ne eri tavoin, ja osa hyötyy jopa molempien yhdistelmästä (Vianne!). Oleellista on ymmärtää, että kuunteleminen ei ole vain lukemisen teknologinen muunnelma – vaan erilainen tapa kokea kirjallisuutta.
Itselleni molempi parempi.
