Lokakuun kirja – Sofi Oksanen: Norma

Muistathan, että keskustelussa kuukauden kirjasta voi esiintyä juonipaljastuksia. Eli kirja kannattaa lukea ensin. Ja muistathan, että Sofi Oksanen on luvannut osallistua jossain vaiheessa keskusteluun, eli kysymykset mukaan keskusteluun!

Kun aloitan Sofi Oksasen Norman on kokemus hämmentävä: se ei vaikuta Sofi Oksasen kirjalta ollenkaan! Mistä tässä oikein on kysymys? Etelä-Suomen Sanomat toteaa arviossaan, että Normassa Oksanen ”uusii tyylinsä täysin”. Näinkin voi sanoa. Jos en tietäisi, että tämä on Sofi Oksasen kirja, huomaisinko sen mistään? Itse asiassa kyllä. Kahdesta asiasta. Siinä yhdistyy taianomaisuus vakavaan asiaan. Ja toisaalta. Oksanen puskee esiin pienissä yksityiskohdissa, siinä kuinka asiat tuoksuvat, maistuvat, kuinka hiki pisaroi tai pelko haisee. Oksanen on poikkeuksellisen taitava luomaan tunnelman, joka imee siksi, että se tulee niin vahvasti iholle. Ihan kuin olisi paikalla tarinassa itse.

Kirja on silti hämmentävä kokemus. Ensimmäiset 100 sivua mietin, että onko tämä nyt sitten hyvä tai merkityksellinen kirja? Hiuksia? Äh. Tyttäreni kanssa joskus muutamia vuosia sitten katsoimme Next Top Model -tv-ohjelmaa, jossa Tyra Banks laittoi tytöt muodonmuutokseen ja pitkähiuksiset naiset itkivät leikattuja kutrejaan. Se tuntui hassun turhamaiselta, sehän on vain tukkaa. Sofi Oksanen kuitenkin kutoo tarinaan vakavankin pohjan: mitä itse asiassa voi olla hiustenpidennysten taustalla, kuinka naisia hyväksikäytetään kohdunvuokraajina, kuka kerää uhrauksista rahat ja kuinka vapaaehtoista tämä itse asiassa on? Ja tiedänkö sitä kun pyydän kampaajaltani hiustenpidennyksen?

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ha se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

No. Miten sitten seuraavat parisataa sivua vetivät? Hyvin. Itse asiassa jo ensimmäiset 100 sivua vetivät hyvin. Kirja on erittäin mukaansatempaava, sen lukaisee nopeasti mielellään. Se on kuin koukuttava Netflix-sarja, josta on pakko katsoa kaikki jaksot samalla istumalla. Henkilöt ovat kiinnostavalla tavalla todella uskottavia vaikka päällisin puolin koko tarina on omituinen satu naisesta, jonka hiukset kasvavat yli metrin vuorokaudessa ja joka voi ennustaa ihmisten kohtaloita näiden hiuksista…

Moni kirjailija, joka yrittää yhdistää vakavaa yhteiskunnallista sanomaa tarinaansa epäonnistuu. Muistan aikoinaan sen kuinka John Grisham pilasi itsensä minulta juuri tästä syystä. Vakava sanoma varastaa tarinan, siitä tulee pääosa, sitä tungetaan väkisin ja perinpohjaisesti selitellen lukijan mieleen. Pitäessään lukijaa yksinkertaisena, dekkarista tulee helposti paasaava pamfletti. Oksanen ei sorru tähän. Vaikka tarinassa on sanomaa, se ei varasta tarinaa. Perustarina on sittenkin jännittävä kertomus naisesta, joka on poikkeuksellinen ja joka pelkää omaa poikkeavuuttaan maailmassa, jossa poikkeavuutta kaihdetaan tai käytetään hyväksi. Tarina myös kerrotaan kiinnostavalla tavalla, se avautuu kerros kerrokselta ja lopulta päättyy semionnelliseen ratkaisuun. Ainakin hetkeksi Norma löytää jotain turvaa ehkä rakkauttakin.

Hesarin jutussa (video) Norman julkistamistilaisuudesta Oksanen kertoo kuinka tarina syntyi kun novelli lähti käsistä. Aluksi piti tulla lyhyt tarina, moderni satu Tähkäpäästä. Siitä kuitenkin syntyi nopeasti kokonainen moniulotteinen romaani. Ja jos rehellisiä ollaan, pidän sitä aika rohkeana, että Oksanen ottaa pääjuoneksi hiukset, ”naisellisen” aiheen. Joka kuitenkin paljastuu kiinnostavammaksi kuin turhamaiseksi pinta-asiaksi.

Tässä vielä Hesarin arvio, Turun Sanomien arvio ja Aamulehden arvio Normasta. Hesarin Suvi Aholan kirjoitus tuntui vähän kuin pettyneen fanin arviolta. Aina kun jostain taiteilijasta, on kyse sitten muusikosta tai kirjailijasta tulee meille tärkeä, me alamme käyttäytyä omistavasti. Samalla kun haluamme, että kirjailija ”uusiutuu” eli ei kirjoita samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen, me haluamme, että hän säilyy ”tuttuna” eli ei muuta tyyliään meille tuntemattomaksi. Itse pidin tätä tyylikäännöstä virkistävänä. En siksi, että en olisi pitänyt ”vanhasta” Sofi Oksasesta vaan siksi, että on kiehtovaa nähdä kuinka monenlaiseen tyyliin kirjailija pystyy.  Sekä Sofi Oksanen että Norma ovat jo ilmiö. Sen todistaa jo tällaiset jutut, joita harvoin näkee kirjallisuudessa: 10 yksityiskohtaa Normasta. Vähän kuin pikakurssi Normaan…

Mitä tulee poikkeavuuteen ja siihen kuinka me ihmisinä toisiamme kohtelemme, tämä kohta oli puhutteleva:

”Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse.”

Kuten aina kun lähtee oikein pohtimaan kirjaa, tästäkin löytyisi niin paljon vielä sanottavaa eri näkökulmista, tarinasta itsestään ja kaikesta muustakin. Mutta tässä ensimmäiset ajatukset.

Mitä piditte kirjasta?

Goethelainen vai gaimanlainen koulukunta?

Kirjailijan työ on aina ollut vähän mystistä ja yksinäistä ja ehkä siksi myös kiehtovaa. Sinne se menee se kirjailija kammioonsa luomaan jotain suurta. Palaa sieltä sitten käsikirjoituspinon kanssa, josta tulee kirja, jonka me luemme, joskus nautimme, joskus emme. Luomisen prosessia on ehkä mystifioitukin. Kirjailijat ovat toki erilaisia, mutta aika moni nykyään tuntuu korostavan enemmän säännöllisen työn tekemisen merkitystä kuin jotakin luovaa henkeä. Eikä tämä siis tarkoita sitä, että me kaikki kirjoittaisimme klassikkon vain hiellä ja vaivalla. Suurimmasta osasta meistä ei ehkä silti ole suureksi kertojaksi ja tarinoiden syntymisessä on edelleen magiikkaa vaikka luovuutta pyritään selittämään ja avaamaan.

Ennen oli kuitenkin ehkä helpompi eristäytyä kirjoittamisen rauhaan kuin nykyään. On laskettu, että keskimäärin ihminen näpelöi älypuhelintaan noin 100 kertaa päivässä, tunnemme käsitteen sosiaalisen median addiktio, ihmisillä on niin vakava riippuvuus sähköpostiin, että kirjoja on kirjoitettu siitä kuinka pystyt hallitsemaan itseäsi eri metodein. Enää ei tarvitse pelätä sitä, että joku keskeyttää kirjoittamisesi soittamalla ovikelloa. Ne tulevat suoraan sille koneelle, jolla kirjoitat kirjaasi. Tai yritit.

Toiset kuitenkin syleilevät tämän maailman. Fast Company -lehdessä oli kiinnostava artikkeli aiheesta kirjailija Neil Gaimanin haastattelun muodossa. Siinä missä joku vaikertaa sosiaalisen median ähkyä, Gaiman kokee sen helpottavana, että tilanteessa, jossa kirjoitus ei kulje, voi käydä keskustelemassa ihmisten parissa ja palata sen jälkeen virkistyneenä kirjoittamaan. Suomessakin vaikkapa kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläinen, Jari Järvelä, Anja Snellman tai Sofi Oksanen käyttävät sosiaalista mediaa hyödykseen ja ilokseen. Myös ulkomaisista kirjailijoista vaikkapa Joyce Carol Oates, Margaret Atwood, Salman Rushdie tai Amy Tan ovat aitoja ja kiinnostavia myös twitterissä. Moni bisneskirjailija suorastaan kukoistaa twitterissä ja keskusteleekin mielellään. Sen sijaan vaikkapa Paul Auster taitaa kuulua tuohon Fast Companyn goethelaiseen koulukuntaan eikä häntä sen paremmin kuin vaimoaan Siri Hustvedtia löydy twitteristä. Vielä.

Tässä Guardianin lista 10 kirjailijaa, joita kannattaa seurata.

Nuori diginatiiviin sukupolveen kuuluva Devynn Barnes taas osoittaa, ettei sosiaalisen median ähky ole vain vanhemman ikäpolven ongelma ja pohtii Huffington Postin kirjoituksessaan sitä kuinka sosiaalisen median keskellä emme ole menettäneet ainoastaan kykyämme olla tässä hetkessä vaan kykymme ylipäätään olla.