Kirja-arviot arkistot - Levoton Lukija

Hanya Yanagihara live (älä innostu – se oli eilen)

Kirsi21.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Kireä ja tukala hetki. Guardianin kulttuuritoimittaja on Guardian-live tapahtumassa juuri todennut kirjailija Hanya Yanagiharalle, että hänen mielestään kirjan Paratiisiin toinen osa oli satiiria. Yanagihara näyttää kiusaantuneelta, toimittaja jatkaa vielä, että eikö tunnelman ollut tarkoitus ollakin koominen? Yanagihara vastaa, että jos lukija on kokenut sen koomisena, hän on kirjoittajana epäonnistunut.

Siitä on jo vähän aikaa, kun luin Paratiisiin-kirjan (suom. Arto Schroderus), mutta koomisuutta en minäkään siinä havainnut. Pikemminkin tuo kakkososa oli jotenkin säälittävä, ja samalla jonkinlainen metafora sille kuinka valtakulttuuri talloo alleen jotain ominaislaatuista, oli kyse sitten jonkun maan/kansan ominaskulttuurista tai yksittäisestä ihmisestä. Enemmistö päättää asioista eikä se aina huomioi yksilöllisyyttä tai erilaisuutta. Kakkososa oli riipaisevakin.

No, kiusallisesta hetkestä päästään eteenpäin. Yanagihara on valtavan sujuva esiintyjä ja tavallaan toivoisi, että selvästi jännittynyt ja kikatteleva toimittaja häipyisi paikalta ja jättäisi kirjailijan keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Lukijoiden kysymykset koskevat pääsääntöisesti Yanagiharan edellistä kirjaa Pieni elämä, joka on itselleni ollut yksi mieleen- ja ytimiinpainuvista lukukokemuksista viime vuosina. Kirjailija myös vastaa kysymykseen, kuinka tämä on kätkenyt itsensä kirjojensa hahmoihin: kirjailija on kirjoissaan ”hiding in plain site”. Ja kertoo myös, että kirjan Pieni elämä kirjoittamisen jälkeen tämä tarvitsi hyvän ystävänsä tukea ja apua selvitäkseen henkisesti sen aiheuttamasta kuormasta. Mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Pieni elämä jäi kummittelemaan lukijallekin pitkään ja monin (myös varsin epämiellyttävin) tavoin. Kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta ja sitä pidetään kulttiteoksena. Eikä se olisi sitä ellei sitä osa vihaisi yhtä rajusti kuin toinen osa rakastaa.

Siitä alkaa lauantaina myös teatteriesitysversio.

Oma mielipiteeni on, että se on yksi hienoimpia kertomuksia ihmisen elämästä, yksinäisyydestä, kaipuusta ja samalla kyvyttömyydestä vastaanottaa rakkautta, vaikka kuinka haluaisi. Kirjaan Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on, kirjoitin kirjasta näin:

Pieni suuri elämä

Hanya Yanagiharan kirja Pieni elämä ilmestyi vuonna 2015 ja se kolahti kovaa. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2017. Kirja on inhottu, rakastettu, ihailtu ja paheksuttu. Miksi se teki, ja tekee edelleen, niin ison vaikutuksen lukijoihin ympäri maailmaa?

Kirja on kirja yleisesti traumasta, kuten kirjailija itse sanoo, vaikka tässä kirjassa se sattuu olemaan mieshenkilö, joka kärsii lapsena koetun seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista elämäänsä.

Guardian pohtii, kuinka Pieni elämä on täydellinen kronikka ahdistuneesta ajasta, jossa elämme, ja osoittaa kaikki siihen liittyvät draamat aina itsensä viiltelystä ahmimiseen. Ja toisaalta myös sen lohdutuskeinot ystävyydestä huumeisiin, matkustamisesta rakkausseikkailuihin ja kodin sisustamiseen. New York Review of Booksin kriitikko Daniel Mendelsohn toteaa, että romaanista paljastuu hyvin 2000-lukulainen tarina: hyväksikäyttöä, uhriutumista, itseinhoa. Mendelsohn esittää kysymyksen, onko yleistyneestä avuttomuuden tunteesta ja akuutista ahdistuksesta tulossa jo normi? Tämä väittää, että nuoria ihmisiä erityisesti ei rohkaista näkemään itseään toimijoina vaan mahdollisina uhreina; treffiseuralaisen, huonetoverin, professorin tai ylipäänsä vain instituutioiden tai historian uhreina.

Yleistynyttä ahdistuneisuutta ja pelkoa on ilmapiirissä, se on pakko myöntää. Pieni elämä -kirjan ilmestymisen jälkeen on nähty niin globaali pandemia kuin Eurooppaan syttynyt sota ja uudelleen kiristyvä maailmansodan uhkan tunne.

Kun tähän lisätään uusi todellisuus, jossa jumala ja uskonto eivät enää anna selkeitä normeja ja turvaa, tuntuu siltä, että kaikki pysyvä on haihtunut ilmaan. Y-sukupolvi, joka kasvatettiin kohti erityistä elämää, upeaa uraa, ihmeellisiä seikkailuja, varallisuutta ja rakkautta on huomannut, että tämä lupaus ei olekaan toteutunut. Yhtäkkiä meillä kaikilla onkin paljon pelättävää, menestystä on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampaa ylläpitää, sosiaalinen media luo paineita niin ulkonäölle kuin ulkoisen menestyksen muille merkeille ja samalla asettaa riman jokapäiväiselle onnellisuudelle korkeaksi.

Ihmisen sosiaalisen vuorovaikutuksen määrä on räjähtänyt käsiin, muutaman kymmenen kaveripiirin joukosta tuhansiin, ja onnistuminen (ja onnellisuus?) lasketaan seuraajissa ja tykkäyksissä. Työelämästä on tullut oravanpyörääkin liukkaampi ja nopeampi, jossa tuntuu olevan harvoin enää tilaa ilolle, ajattelulle tai uteliaisuudelle. Yhteiskunnallisesti meillä ei tunnu olevan enää yhteistä tarinaa. Työpaikoillakin koulutetaan jo ihmisiä siihen, kuinka johtaa polarisoitunutta työntekijäjoukkoa. Unelmien ja todellisuuden välissä on valtava kuilu, jonka jatkuva skrollaaminen Instagramissa tai LinkedInissä tekee meille selväksi. Lupaus siitä Isosta elämästä, kuihtuu Pieneksi elämäksi silmiemme edessä?

Pieni elämä -kirjassa keskiössä on Jude, menestynyt lakimies, ja tämän mieskaveriporukka. Kirjan tarina ei ole perinteisellä tavalla kaunis. Pikemminkin lukijana kokee kiusaantuneisuutta, kun kertoja kertoo Juden raskaasta elämästä, itsensä viiltelemisestä ja pahoinpitelystä, sisäisistä epävarmuuksista ja kyvyttömyydestä tai pelosta kokea rakkautta. Jude vaikuttaa yksityiseltä ja varautuneelta mieheltä, ja tuntuu kuin lukisi toisen päiväkirjaa salaa. Menestyvän kuoren sisältä löytyykin herkkä ja itsensä satuttanut ihminen.

Kuten aika monen ihmisen kuoren sisältä löytyy.

Jude ei kuitenkaan ole yksin vaan tällä on ympärillään rakastavia ystäviä. Lohtu on kuitenkin laihaa, jos itse ei pysty kokemaan turvaa, rakkautta, hyväksyntää. Helsingin sanomien haastattelussa, maaliskuussa 2017, kirjailija toteaa, että hyväksikäyttö ”vie kyvyn kuvitella ja unelmoida, kyvyn hallita omaa ruumista ja identiteettiä. Koko loppuelämä menee siihen, että vaurioita yrittää kompensoida.”

Vaikka Jude pelastui ihmeellisesti vuosien pahoinpitelyjen ja raiskausten, sitten poikaprostituoidun tautisesta elämästä muistot seuraavat koko ajan mukana: ”Luulitko tosiaan, että antaisimme sinun jättää meidät? Luulitko tosiaan, että emme tulisi takaisin?”, muistot kysyvät.

Ne pakottavat pieneen elämään.

Muistot elävät koko ajan mukana, ihmisen sisään kaivautuneina. Niiden kanssa on vain yritettävä joten kuten selviytyä. Juden kohdalla se tarkoittaa tuskallisten tunteiden turruttamista vielä suuremmalla tuskalla, esimerkiksi itsensä viiltelyllä.

Kirjaa voi tulkita monella tavalla, kuten fiktiota aina. Itse tulkitsen sen kuitenkin niin, että elämä voi olla ulkoapäin vaikka kuinka ”suurta” ja silti sisäinen todellisuus voi kutistaa oman onnellisuuden mahdollisuuden olemattomaksi. Ja toisaalta ulkoisesti edellytyksetkin voivat olla loistavat, mutta omat haavat estävät ihmistä kurottamasta muihin. Juden tarina on samalla kertomus siitä, kuinka ihminen tarvitsee sekä itseään että muita. Ei jompaakumpaa vaan molempia. Jude ei olisi elänyt niinkään pitkään ilman ystäviään ja rakastaan, joiden kautta pystyi myös määrittelemään itseään. Me emme elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa kontekstissa, joka vaikuttaa meihin. Joko muistoina tai nykyhetkessä.

Lopulta elämän merkityksen kuitenkin määrittää jokainen itse. Samoin sen, mikä on ”suurta” tai ”pientä”. Isoin tragedia kai kuitenkin on, jos jää turhaan jumiin ahtaaseen vaikka merkityksellinen ja sitä kautta suuri elämä olisi mahdollista.

Kirjailija Yanagihara arvelee Helsingin sanomien haastattelussaan, että ”Tarinaa ei olisi voinut sijoittaa minnekään muualle. New York on yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa ihminen voi määritellä elämänsä kokonaan itse. Voit keksiä itsellesi vaikka uuden menneisyyden, eikä se haittaa ketään, koska tärkeää on vain se, miten pärjäät New Yorkissa.”

Väitän, että tämä tarina, muodossa tai toisessa voisi tapahtua missä vain. Merkityksellisen elämän lähde ei ole New Yorkissa.

Merkityksellisyys on pään sisällä.

Paratiisiin oli hieno kirja sekin. Monipuolinen ja -polvinen, älykäs ja ajassa kiinni. Karmeallakin tavalla. Levottoman lukijan arvio siitä täällä, New York Timesin arvio täällä ja Guardianin arvio täällä.

Guardianin tilaisuudessa Yanagihara oli älykäs, sanavalmis ja hemmetin määrätietoisen oloinen. Tämä ei mielistellyt toimittajaa tai myötäillyt lukijoita vaan oli suora ja tiukka. Selvästi tosissaan. Kun häneltä kysyttiin, että kuinka tämä pystyy olemaan maailmanluokan kirjailija samalla kun hoitaa päivätyönsä tämä vastasi olevansa ”organized”. Päivätyö kuulemma tuo joskus myös miellyttävän pakopaikan kirjoittamisesta. Kirjoittaminen tämän mukaan on flow-tilassa tapahtuvaa onnellista luomista vain ajoittain, suurin osa kirjoittamisesta on työtä ja kirjan pusertamista itsestä ulos.

Ja hahmot jäävät kummittelemaan elämään kirjoittamisen jälkeenkin, halusi tai ei.

Aina silloin tällöin nousee keskusteluun se, kuinka kirja (tai joku muu taideteos) ymmärretään tai kuinka sitä tulkitaan. Useimmiten sovelias tapa ajatella tätä tuntuu olevan, että teos kuuluu yleisölle ja sen kokeminen on yksilöllinen asia, sitä ei tarvitse ymmärtää, riittää, että sen kokee, kukin omalla tavallaan. Väitän melkein, että Yanagihara ei kuulu näin suvaitsevaisiin kirjailijoihin. Tällä on selkeä ajatus siitä mitä haluaa välittää ja tämä näkee vaivaa haastatteluissa ja muualla kirjan ulkopuolella myös kertoa siitä. Väitän myös, että tilaisuuden toimittaja, ansioitunut ja hyvä Guardianin kulttuuritoimittaja Clare Armitstead, palaa Paratiisiin ja pohtii uudemman kerran kakkososan koomisuutta… Armitsteadin kiinnostava haastattelu Yanagiharasta täällä.

Kiehtova kirjailija!

Jos et ole vielä osallistunut Guardian-live -sessioihin, kannattaa tutustua. Myös Ian McEwanin ja Patti Smithin haastattelut marraskuussa olivat hienoja ja tosi erilaisia (Ian McEwan oli studiossa haastateltavana yleisön edessä, Patti Smith osallistui makuuhuoneestaan kissansa kanssa). Juuri nyt keväällä ei ole itseä kiinnostavia tilaisuuksia, mutta kannattaa tsekata säännöllisesti täältä.

Kadonnutta keskittymiskykyä etsimässä

Kirsi16.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

Henry David Thoreau tuhlasi aikaansa. Tämä vietti Waldenissa tuntikausia seuraten päivän kulkua; lintujen heräämistä, auringon nousua, keskipäivän paahdetta, tuulen virettä, heinikon kuiskintaa, veden pintaa, auringon laskemista. Tunnustan, että itselleni luonnossa oleminen on useimmiten riuskan kävelylenkin tekemistä, usein äänikirja korvissa. Kesällä pääsen tällaiseen ”ajan tuhlaamiseen” saaressa. Paitsi jos puhelin on koko ajan taskussa ja läppäri työntää sarjoja sarjan perään katsottavaksi. Ja on pakko myöntää, että yhä useammin näin.

Merkityksellisen elämän näkökulmasta läsnäolon kokemus on oleellinen, ehkä se oleellisin, asia. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy toisten ihmisten kanssa ja kautta. Ihmissuhteiden laatu vaikuttaa suoraan oman elämän laatuun. Laatu vaatii läsnäolemista. Jatkuva kännykän vilkuilu syö niin ystävyys- kuin parisuhdettakin. MIT:n Sherry Turklen (Reclaiming Conversation) mukaan jopa pelkkä kännykän pitäminen pöydällä pinnallistaa käytävää keskustelua ja luo hätäisen tunnelman: keskeytys on koko ajan mahdollinen.

“Mieleeni tuli, pitäisikö oman aikamme motto määritellä näin: yritin elää, mutta huomioni kääntyi muualle.” Näin tiivistää Johann Hari ajan kuvan kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky. Hän haastattelee kirjassaan myös professori Joel Niggiä, johtavaa lasten tarkkaavaisuusongelmien tutkijaa, joka toteaa, että ”joudumme kysymään, onko ihmiskuntaan kehittymässä uusi ”patogeeninen ilmiö” – elinympäristö, jossa kestävä ja syvempi keskittyminen on jatkossa erittäin vaikeaa meille kaikille.”

Vauhdissahan on oma hurmansa. On mahtavaa olla yhdistyneenä koko maailman kanssa koko ajan. On superhauskaa inspiroitua koko ajan kaikesta uudesta ja kiiltävästä, liikkuvasta ja pyörivästä. On kiinnostavaa seurata muiden ihmisten elämää sosiaalisen median kautta, sitä kuinka kukin meistä haluaa itseään ”esittää”. Ihminen on sosiaalisesti virittynyt olento ja siksi on vaikeaa hypätä tuosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta pois – jäänkö paitsi jostain?

Otimme riskin ja lähdimme mieheni kanssa etsimään kadonnutta keskittymiskykyä meditaatioretriittiin Villa Mandalaan ja pistimme vielä homman HC:ksi eli laitoimme puhelimet viikonlopuksi kiinni.

Lopputulos: Aikaa. Tai ainakin ajan tuntua. Avaruutta. Levollisuutta. Läsnäoloa.

Toki ”tutkimusympäristö” oli ihanteellinen, ohjelma oli ohjattua ja yhteinen sopimus piti kurissa. Silti. Sunnuntai-iltana oli huikean energinen olo ja puhelin ei kauheasti houkuttanut. No, nyt torstaina voin todeta, että pään sisällä oleva avaruuden tila on täyttynyt kaikenlaisella tarpeellisella ja tarpeettomalla ja itselle tehty lupaus siitä, että kesken päivän pyrkii palautumaan lyhyellä meditaatiolla, piti maanantain. Tämä ei ollut ensikosketus meditaatioon tai palautumisen logiikkaan ja verkottumattoman kokemuksen muistijälki on vahva ja sen haluaa toistaa. Pienin askelin siis.

Olisi houkuttavaa ajatella, että kyseessä on vain kermaperseiden henkistymisprojektit, mutta ehkä ei olekaan. ”Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky.” toteaa Hari. Tai kuten tarkkaavaisuusfilosofi tohtori James Williams Oxfordin yliopistosta Harin kirjassa toteaa: ”Jos haluamme tehdä jotakin, jolla on missä tahansa ympäristössä merkitystä – elämänalueesta riippumatta – meidän on voitava keskittyä olennaisiin asioihin. Jos emme siihen pysty, on todella vaikeaa tehdä yhtään mitään.”

Väitän, että olemme pulassa niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin jos/kun emme oikein pysty keskittymään. Ja väitän myös, että jos puhuisimme ratkaisu- ja toimintakyvystä sen sijaan, että puhumme keskittymisestä, kiinnittäisimme asiaan enemmän huomiota. Myös organisaatiotasolla. Keskittyminen tuntuu olevan vähän kuin jokaisen oma ongelma, sen sijaan se, että yhteisö ei pysty ratkomaan haasteita, joita nopeasti muuttuva maailma työntää eteen, on yhteinen kohtalonkysymys.

Robert Waldinger ja Marc Schulz ovat tiivistäneet massiivisen, lähes 100 vuotta kestäneen (ja edelleen käynnissä olevan) Harvardin onnellisuustutkimuksen tulokset kirjaansa The Good Life.

On tullut ilmi, että keski-iän kolesteroliarvot eivät olekaan parhaita indikaattoreita siitä kuinka ihminen vanhenee: tyytyväisyys ihmissuhteisiin on. Tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka ovat olleet viisikymppisinä tyytyväisimpiä ihmissuhteisiinsa ovat henkisesti ja fyysisesti terveimpiä 80-vuotiaina. Waldinger ja Schulz puhuvat sosiaalisesta kunnosta, jonka merkitys on vähintään yhtä suuri kuin fyysisen kunnon. Tarvitsemme siis jonkinlaisen ihmissuhde-Ouran…

Hyvät ihmissuhteet vaativat läsnäoloa. Kirjoittajat toteavat, että älypuhelin ja sosiaalinen media varastaa huomiomme pois läheisistä silloinkin, kun olemme fyysisesti lähellä. Kirjoittajat korostavat myös satunnaisten kohtaamisten merkitystä. Nekin tapahtuvat yhä useammin älypuhelimeen kumartuneina…

“Attention is the actual stuff of life” nämä toteavat.

Löytyykö keskittymiskyky sitten vain retriiteistä? Ei. Itse asiassa retriittejä oleellisempaa on harjoittaa parempia läsnäolotapoja arjessa. Retriitti voi kuitenkin olla uteliaisuutta positiivisesti herättävä sysäys johonkin sellaiseen.

Hari toteaa, että keskittymiskyky vaatii voimaa, jota meillä kaikissa kuitenkin sisäisesti on. Se on vähän kuin muskeli, jota pitää muistaa harjoittaa. Hari puhuu kirjassaan monipuolisesti läsnäolotavoista ja -taidoista. Yksi niistä on lukeminen. Lukeminen vaatii keskittymiskykyä, ympärillä olevan maailman poissulkemista ja syventymistä. Läsnäoloa. Läsnäolon tilaa voi tapailla myös luonnossa, sen vaikutukset mieleen ovat tutkitusti myönteisiä. Meditaatiotakin on monenlaista, mantroja ja suitsukkeita ei tarvita, jos ne häiritsevät.

Keskittymiskyvyn puutteessa meistä tulee Harin mukaan ”itsemme tynkiä, jotka kuitenkin sisimmässään aistivat, että meistä olisi voinut tulla jotakin muuta”. Tunnistan tämän. Kyse ei ole niinkään suorituksista ja sitä kautta merkityksen tunteesta vaan puhtaasta läsnäolemisen kokemuksesta. Kokemuksesta, jossa haahuilee, tuhlaa aikaa, ei vain ”vie mennessäs, tuo tullessas” -tapaista ohjelmoitua toimintaa. Hari kehottaa kysymään itseltään, että ”Mitä itsellesi merkityksellistä voisit tehdä nyt?” Tämä toimiikin hyvin someskrollaamisen kynnyksellä. Mutta mitä jos antaisi itselleen ei-tekemisen lahjan? Kysyisi itseltään, kuten meditaatioguru Jon Kabat-Zinn kehottaa: ”olenko hereillä nyt?”

Ei sen kummempaa. Mutta hitto, että se onkin vaikeaa…

Kolme konkreettista inspiraatiota läsnäolon kyvyn kehittämiseen:

Jon Kabat-Zinnin masterclass: Make Your Peace a Priority

New York Timesin toimittajan Kevin Roosin artikkeli vuodelta 2019 siitä kuinka tämä pääsi puhelinaddiktiostaan, artikkelissa mainitaan myös tiedejournalisti Catherine Pricen kehuttu kirja (jota en ole itse – vielä – lukenut): How to Break Up With Your Phone.

Florence Williamsin kiinnostava podcast The 3 Day Effect, jossa tämä hakee tieteellistä selitystä sille, kuinka luonto tekee hyvää aivoille, mielelle ja niin, myös sille keskittymiskyvylle.

Lopulta hyvä ja huono uutinen on sama: kaikki on kiinni omien korvien välistä.

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Kirsi6.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

”En saa ikinä elää sitä vaihtoehtoista, perheetöntä elämääni, sillä kun tämä elämä päättyy, kun olen elänyt kaikki minulle annetut aamut, olen yksinkertaisesti vain kuollut.”

Juha Itkosen kirja Teoriani perheestä on hieno ja rehellinenkin kuvaus – kai voi nykymittapuulla sanoa – suurperheen isästä. Nelilapsisen perheen arki ja toisaalta oma lapsuudenperhe ja siitä saadut muistot ja mallit vuorottelevat kirjassa hienosti luoden yhteyksiä, sellaisiakin, joita kirjoittajakaan ei ole heti itse havainnut:

”Mutta ruumiissani elää muisto isäni fyysisestä vahvuudesta. Miltä tuntui istua hänen harteillaan ja tuntea hänen sormiensa puristavan sääriluitani, muistan sen, ja sen miten isä piti käsistäni kiinni ja kipusin hänen reisiään pitkin ylös ja tein kiepin. Miten hän heitteli minua ilmaan ja otti kiinni ja nauroi, nauroimme molemmat, senkin muistan, ja olen siirtänyt kaiken eteenpäin omille lapsilleni, kiepit ja heittelyt ja harteilla istumiset, kaikki on mennyt kiertoon, kesti yllättävän kauan ennen kuin tajusin sen.”

Itkonen ei siis voivottele sen elämän perään, jota eläisi ilman perhettä, päinvastoin. Tämä on päättänyt nauttia elämästä sellaisenaan täysin siemauksin. Mutta kiinnostavaa on pohdinta siitä kuinka perhe vaikuttaa omaan identiteettiin.

Itkonen pohtii mistä perhe alkaa ja mihin toisaalta loppuu. Kiinnostavia kysymyksiä. Me tulemme jonkinlaisesta perheestä ja elämme toisenlaisessa perheessä ja vaikka Itkonen ehkä turhan suoraviivaisesti yhdistää perhe-termin vain sellaiseen perheeseen, jossa on lapsia, ymmärrän sen ja hyväksyn. Itkonen puhuu omista kokemuksistaan ja hyvin puhuukin. Perhe on monenlainen ja vaikkapa se mihin perhe loppuu, vai loppuuko, on kiinnostava kysymys esimerkiksi avioeroperheessä.

Itse olen elänyt lapsena ydinperheaikaa niin lyhyen hetken, että en muista siitä mitään. Toisaalta perhe on ollut sekalainen joukko isäpuolia, äitipuolia ja velipuolia sekä näiden sisaruksia, jotka eivät enää tavallaan ole enää edes sukua, mutta silti jollain lailla kuuluvat perheeseen. Serkkuja on puolikkaita ja kokonaisia ja kauan aikaa sitten tein jo päätöksen jättää ”puoli” -etuliitteen pois. Kokonaisia perheenjäseniä nämä kaikki ovat ja elämä on yllätyksellinen ja hieno, että tällainen perhe on voinut syntyä. Olisinko halunnut ydinperheen? Varmasti. Kukapa haluaisi lapsena menettää isänsä. Mutta lopulta elämän on käynyt hyvin. Voi olla, että tämä sama kokemus on myös muokannut tapaani nähdä elämä ylipäänsä. Ja siinä huomaan ainoan selkeän ristiriidan Itkosen ja oman ajatteluni kanssa.

Mutta ensin takaisin kirjaan ja teoriaan perheestä.

Ihailen Itkosta siinä, että tämä tuo isänä/vanhempana ”epäonnistumisen” aika rohkeastikin esille. Vaikka aikuisen pitäisi olla aikuinen, ei tämä mitenkään aina siihen pysty. Vanhemmuuden ideaali on tavoittamattomissa. On selvää, että kaikille meille jää lapsuudesta ja suhteesta omaan perheeseen ja vanhempiin jonkinlaisia pinttyneitä muistoja, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Näistä kerimme itsellemme tarinan, joka sitten selittää sen miksi olemme sellaisia tai kuinka äiti/isä aina oli tällainen. Itkonen saa hienosti itsensä kiinni omista tällaisista tarinoistaan ja kyseenalaistaa sen kuinka ”oikein” me oikeastaan muistamme asioita, joita meille tapahtuu.

Pidän myös Itkosen tavasta uskaltaa käsitellä perhettä rakastavasti ja myönteisesti ”ruuhkavuosista” huolimatta. Miksei voida riisua kielteissävytteisiä termejä tavasta puhua perheestä. Tai oikeastaan melkein mistä vain. Lapsiperheen elämä kuulostaa ihan erilaiselta kuin lapsiperhearki. Toisaalta ehkä se on jokin kollektiivinen suojautumismekanismi, mutta johtaako se itsessään kielteisempään ajatteluun omasta elämästä? Ja mitä hyötyä siitä on? Samaistumista? Varmasti, mutta voisiko sitä käsitellä kuten Itkonen, ilman nokkeluutta ja hyvän pienentämistä?

Pidän myös siitä, kuinka Itkonen palaa omaan lapsuuteensa ja muistelee kuinka aikuisten villeissä kesäjuhlissa oli lapsena myös hyviä muistoja. Siinä, että homma toimi silloin holtittomammin on myös jotain myönteistä. Kaiken ei pidä olla mekaanista suorittamista ja jäykkiä aikatauluja. Uskon, että tämä sama ajatusmalli pilaa elämää myös meiltä aikuisilta ja kuten lapset, mekin tarvitsemme yllätyksiä ja uteliaisuutta, jolle on ehkä liian vähän tilaa.

”Nykyajan julkisessa lapsiperhepuheessa toistuu jatkuvasti ajatus, että lapset pitävät rutiineista. Ymmärrän sen tarkoituksen, ja onhan se totta. Mutta eivät lapset pelkästään rutiineista pidä. Lapset pitävät myös seikkailuista, aivan niin kuin minäkin pienenä – tietysti sillä edellytyksellä, ettei heidän perusturvallisuutensa järky. Lapset pitävät siitäkin, että yllätyksiä tulee ja suunnitelmat muuttuvat. Muistan sen lapsuudestani ja näen omista lapsistani nyt.”

Itkonen käsittelee muistojen ja perheteorian lomassa myös perhettä ja rooleja yhteiskunnallisesta näkökulmasta. On arvokasta, että naisten työn ja muun elämän yhteensovittamisesta puheenvuoroja käyttävät muutkin kuin naiset itse. Avun hankkiminen, oli kyse sitten siivoojasta tai lastenhoitajasta ei ole huonoa vanhemmuutta. Vanhempi jatkaa elämäänsä myös ihmisenä, ei pelkkänä äitinä tai isänä. Onko se edes hyvä, että lapsista tulisi oman elämän päämäärä? Lasten kuuluu irtautua vanhemmistaan, eikö silloin ole hyvä, ettei äiti tartu punttiin ja roiku mukana vaan tällä on omakin virkeä elämä, perheen ulkopuolellakin?

”Ehkä on siis tasa-arvon edistämistä olla tässä asiassa avoin. Myös nainen voi yhdistää kunnianhimoisen työn ja isonkin perheen, mutta ei niin, että samaan aikaan toteuttaisi intensiivisen äitiyden ideaalia. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista, tunnit loppuvat kesken. On haitallista ylläpitää sellaista illuusiota.”

Tätä kirjoittaessani huomaan, että Hesarissa on artikkeli isyysvapaista ja isyyden odotuksista:

”Voiko edes sanoa ääneen? Kysyimme miehiltä, miksi he eivät pitäneet perhevapaita. Esiin tuli asioita, joita ei ehkä normaalisti rohjeta sanoa ääneen. Esimerkiksi että lapset ovat tylsiä ja miehistä on turha yrittää tehdä naisia.”

Löytyy useitakin syitä miksi miehen perherooliksi ei tule koti-isää: taloudelliset, urakehitykseen liittyvät syyt ja asennesyyt. Tekee mieli itsekin verbaalisesti nuijia tuo 48-vuotias mies, joka on todennut ”Naisilla on rinnat ja niihin tulee maitoa lapsia varten. Naisten mielestä lapset tuoksuvat hyviltä. Heillä on ihan erityinen suhde lapsiin. [–] Miksi miehistä yritetään tehdä naisia?” Mutta miksi? Eikö pikemminkin parempi tapa vaikuttaa ole se, että löytyy enemmän niitä miehiä, jotka pystyvät ja rohkaistuvat puhumaan isyydestä ja perheestä kuten Juha Itkonen? Rehellisesti tunnustellen omia ajatuksia ja toisaalta uteliaasti haluamalla olla paras mahdollinen isä lapsilleen ja puoliso vaimolleen?

Hesarin artikkelissa syyllistytään myös yksipuoliseen tulkintaan perheiden asenteista. 33-vuotias mies puhuu siitä kuinka työ on hänelle elämässä merkityksellisempää kuin vaimolle. HS toteaa tähän, että ”Tällä vastaajalla oli ajatus miehen roolista perheen elättäjänä.” Mutta mitä jos se onkin koko perheen ajatus? Kuinka paljon meillä on yhteiskuntana oikeutta puuttua parisuhteessa muodostettuihin sopimuksiin? Vai olisiko jälleen parasta, että luomme mahdollisuuksia ja pidämme huolen vaikkapa siitä, että työpaikoilla kannustetaan isiä vapaisiin? Eikö itse asiassa naismyönteisin organisaatio olekin se, joka aktiivisesti kannustaa isiä pitämään isyysvapaita? Tällä on iso myönteinen vaikutus roolituksiin ja tasa-arvoon.

Mutta takaisin Itkoseen. Tai oikeastaan siihen ainoaan asiaan, jota hieman konfliktoin Itkosen kirjassa. Itkonen puhuu tietysti oman lapsuudenperheenkin kautta ikääntymisestä. Vanhemmat alkavat ikääntyä, itsekin. Itsestään Itkonen toteaa:

”…tässä iässä aurinko on vielä korkealla mutta selvästi jo laskevalla radalla.”

Myöhemmin ikääntymistä käsitellään näin: ”Lapsissa ja vanhuksissa on jotain samaa. Elämä on kehä, se päättyy pisteeseen, josta se alkaa.”

Mitä jos elämä ei olekaan kehä tai vuorokausi ei ole sille oikea metafora. Olen näkevinäni tässä tarinankertojan ja romaanikirjailijan ajattelua taustalla. Romaani on kokonaisuus, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin. Tavallaan siisti. Elämä on oman kokemukseni mukaan kaikkea muuta kuin siisti paketti. Onneksi! Mitä jos elämä ei ole romaanimainen kokonaisuus? Mitä jos elämää ei kannata ajatella yhtenä kertomuksena vaan ennemmin vaikkapa ilotulituksena? Ilotulitushan on sillä lailla kiinnostava, että se alkaa yleensä näyttävällä pamauksella ja melkoisella väritulituksella. Isompia ja pienempiä, eri värisiä ja muotoisia hämmästyttäviä valoilmiöitä kovan paukkeen kera. Välissä tulee melkein pelkkää rätinää ja sihinää ja taas, aivan yllättäen tulee valtavan kaunis ja iso valopallo siitä lähtevine valoputouksineen. Välillä jo vähän kyllästyttää, tulee toistoa, kunnes taas PAMAUS! Jossain vaiheessa hiipuu ja joku sanoo, että ”nyt se taisi loppua”. Mutta ei, seuraavaksi tuleekin melkein se hienoin vaihe, värikylläinen ja muutaman yllätyksen sisältävä vaihe, josta katsoja ei voi todeta kuin ”Ooh!”.

Mitä jos elämä onkin enemmän sellaista. Vastustan ajatusta, että ihmistä vanhetessa voi verrata lapseen. Kuin tämä taantuisi. Elämä voi myös yllättää, oikeastaan ei voi tietää missä vaiheessa se hienoin valoilmiö sitten yhtäkkiä tuleekin. Elämä on myös sisäisestä perspektiivistä erilainen kuin ulkoisesta. Vanhempi ihminen kantaa sisällään kaikki ikävaiheensa, ei vain vanhuutta. Lapsi kantaa sisällään vielä vain lapsuuttaan. Ikääntyminen ei poista ja vähennä vaan lisää ja rikastaa.

Jos jotain toivon, niin kun Itkonen itse vanhenee, ehkä hän kohdistaa viisaan katseensa vanhenemiseen ja siihen liittyvään puheeseen, joka myös kaipaisi freesaamista.

Pidin kirjasta kovasti. Jopa ehkä enemmän kuin sisarteoksesta Ihmettä kaikki. Tässä Itkonen teki arjesta jotain kaunista. Ilman draamaa tai ylimääräistä jännitystä. Monia viisaita ajatuksia ja lauseita myös parisuhteesta ja perheenjäsenten välisyydestä. Kuten vaikkapa tämä:

”Kun nyt ajattelen asiaa, ehkä riidat ylipäätään syntyvät yllättävän usein jonkinlaisesta surusta. Sitä ei vain tahdo tajuta, sillä riidat ovat äänekkäitä ja suru hiljaista.”

Juha Itkosen Hesarin haastattelu kirjasta ja perheestä löytyy täältä.

Kesäkuun kirja: Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Kirsi2.7.2022Aiheet: Kirja-arviot, Kuukauden kirja, Yleinen

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (suom. Arto Schroderus)

Kesäkuun kirjana oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Taisin mainitakin, että hankin kirjan myös äidilleni ja tyttärelleni, eräänlaiseksi reflektioksi yhteen hienoimmista ja hankalammista ihmissuhteista: äidin ja tyttären. Äitini kiltisti luki kirjan kanssani (ja piti kovasti), tyttärelläni on ollut kesällä muuta puuhaa, ymmärrettävästi.

Emme varsinaisesti äidin kanssa keskustelleet kirjasta, mutta silti oli aika kivaa lukea jotain yhdessä. Tuon jälkeen luimme vielä samaan aikaan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -kirjaa, jatkoakin varmasti tulee. Yhdessä lukemisessa on jotain jännällä tavalla lähentävää: vähän kuin matkustaisi yhdessä molemmille vieraaseen paikkaan, tutustuisi yhdessä sen tapoihin, kulttuuriin ja kieleen, ja kokemuksen jälkeen voi joko puhua siitä tai vain olla tyytyväinen siitä, että on kokenut tämän ihmisen kanssa yhdessä jotain sellaista.

Gornickin Toisissamme kiinni on ainakin sen matkan arvoinen.

On helppoa samaistua kirjassakin pilkahtavaan ajatukseen siitä, että äiti on monella tavalla ärsyttävä. On vaikeampaa tajuta toisesta näkökulmasta itse olevansa se äiti. Ärsyttävä, vanhanaikainen, tapoihinsa kangistunut läheinen, josta ei pääse irti. Joskus jopa tämän (itsen) tapa seistä herättää ärtymyksen, tai kuten Gornick kuvaa: veri kihahtaa päähän. Siinä on jotain samuutta, joka ärsyttää. On jännää olla tässä äiti-tytär -jatkumossa tällä hetkellä keskellä, sekä äitinä että tyttärenä. Hienoakin. Ja samalla tavalla on hienoa, että jollain lailla, kuten Gornick, huomaan antautuvani myös sille, että toinen voi olla hemmetin ärsyttävä. Mitä sitten, olkoon.

”Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua kummia. Toisinaan veri ei kihahdakaan päähäni. Ärryn mutta pysyn tyynenä. Koska en joudu raivon valtaan, en tee iltapäivästä holokaustia. Vaikuttaa siltä, että tänään on yksi noista hetkistä. Käännyn katsomaan äitiäni, kiedon vasemman käteni hänen yhä vahvan selkänsä ympärille, painan oikean käteni hänen kyynärvarrelleen ja sanon: Äiti, jos kirja ei kiinnosta sinua, ei se mitään.”

Silti Gornick ei ole minusta erityisen armollinen äidilleen.

Aina jos miettii omaa äitiään, on tietysti subjektiivinen ja käsittelee ehkä eniten itse asiassa itseään; sitä miksi tuli sellaiseksi kuin tuli. Ja uskon, että aika usein itse asiassa vanhempi saa, ainakin jossain vaiheessa, häijymmän kohtalon kuin olisi tarpeen. Perhesuhteisiin liittyy paljon ihmisen mieleen jääviä vinoutumia, epäreiluuden kokemuksia ja vihaisuutta (tai surullisuutta) siitä, että vanhemmat ovat olleet niin epätäydellisiä. Kun tulee itse äidiksi, havaitsee asioita tietysti siitä toisesta näkökulmasta. Aika nopeasti tajuaakin, että perhana, me kaikki harjoitellaan näitä asioita ja harmillisesti oikeilla ihmisillä. Jokainen kuitenkin tekee parhaansa ja kaikkeen on aina joku syy.

Samalla tavalla joku tivahdettu lause saattaa jäädä toiselle mieleen vuosikymmeniksi ja aiheuttaa monenlaisia tunteita, kun taas sanoja ei ehkä muista sitä lainkaan. Joskus kivahdettu lause on vain sitä: ei mitään merkityksellistä, aitoa tai erityisen totta. Hetkellinen tunteenpurkaus, josta toiselle jää syvät jäljet. Ainoa tapa käsitellä näitä, on käsitellä niitä, jos mahdollista, näiden ihmisten välillä.

Kirjassa The Rainbow Comes and Goes on kiinnostava kohtaus, jossa käsitellään tätä asiaa. Anderson Cooper (poika) ja Gloria Vanderbilt (äiti) kirjoittavat kirjassa kirjeitä toisilleen. Kirjeissä käsitellään niin mennyttä kuin nykyaikaa, erityisesti kirjekokoelma tuntuu olevan tapa tutustua äitiin toisesta, aikuisen näkökulmasta. Sehän on myönnettävä, että voi olla, että lopulta ei tunne äitiään ”ihmisenä” kovin hyvin. Kirjassa Gloria Vanderbilt avaa ensimmäistä kertaa pojalleen tilannetta, josta on syvästi pahoillaan. Poika on ollut nuori ja paikalla kun äiti on kysyttäessä todennut, että se mitä vähiten toivoisi pojalleen, on se, että tämä olisi homo.

Anderson Cooper on homoseksuaali ja todennäköisesti kokenut itsensä sellaiseksi jo kuullessaan äitinsä kommentin. Äiti pyytää pojaltaan anteeksi ja toteaa, että on kantanut tämän kommentin aiheuttamaa syyllisyyttä vuosikymmeniä. Hän selittää myös, ettei tämä ollut kommentti siitä mitä hän hyväksyy vaan enemmän pelkoa siitä, kuinka vaikeaksi pojan elämä kenties menisi.

Yllättäen Anderson Cooper toteaa, ettei muista kommenttia eikä koko tilannetta lainkaan. Sen sijaan, hän toteaa: ja kertoo jonkun toisen asian, jonka äiti oli joskus sanonut, jonka epäreiluutta on itse kantanut vuosikymmenet. Äiti taas ei muista tätä lainkaan. Ihminen muistaa jostain mystisestä syystä jotain, mutta ei jotain toista. Ainoa tapa päästä niistä yli on puhua. Jos vielä on mahdollista, kannattaa itselle hankalat asiat käsitellä. Joskus kirja voi olla hyvä väline siihen.

Pienen sivupolun jälkeen takaisin Gornickiin.

Gornickin tyyli on suora, tylykin, mutta samalla herkkä. Tämä kuvaa tyttären ja äidin ihmissuhdetta rehellisesti.

”muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavalla rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä. Se tosiasia, että me olemme äiti ja tytär, tuntuu aina silloin vieraalta. Vaikka tiedän, että olemme toistemme peilikuvia nimenomaan siksi, että olemme äiti ja tytär, en silti katso meitä tyttären silmin.”

Rehellistä on myös vertailu. Gornick vertaa itseään äitiinsä (ja äiti tyttäreensä). Äidin puolison (Gornickin isän) kuoleman jälkeen äiti ryhtyi elämään täysillä leskenä:

”Leskeydestä äiti löysi korkeamman olemassaolon tason. Hän huomasi, että kieltäytymällä toipumasta isän kuolemasta elämään sai vakavuutta, josta hän oli keittiövuosiensa takia jäänyt paitsi. Hän pysyi omistautuneena tälle vakavuudelle kolmekymmentä vuotta. Hän ei milloinkaan kyllästynyt vakavuuteen, ei milloinkaan pitkästynyt tai muuttunut levottomaksi sen seurassa ja löysi yhä uusia tapoja pitää siihen yllä kiinnostusta, jonka se hyvin palvelleena kiistatta myös ansaitsi.”

Äidin suru on ollut kaiken valtaavaa ja ilmapiirin tukahduttavaa. Tytär on tullut imaistuksi tähän masennukseen, mutta löytää oman tien tekemisestä, työstä.

”Nousin ja kirjoitin päiväkirjaani: ’Rakkaus on passiivisen, tuntevan elämän tehtävä, eikä tyydyttävään lopputulokseen pääse ilman ihannekumppania: tähän alkukantaiseen asetelmaan me olemme syntyneet. Työ on aktiivisen ja luovan elämän tehtävä, ja jos se raukeaa tyhjiin, ihminen oppii sentään jotain toimivasta minuudestaan. Rakkaudesta ihminen innostuu toden teolla vasta sitten, kun henkiseen elämään ei enää pääse kiinni.’”

Todellisuudessa kai molemmat ovat tärkeitä, kukin elämänsä aikana ja ehkä erityisesti lopussa pyrkii mieluummin ajattelemaan eläneensä juuri ”oikein” sen sijaan, että katuisi isoja elämänvalintoja siinä vaiheessa, kun asialle ei ole enää mitään tehtävissä. Kuitenkin äiti sanoo sydäntä raastavasti:

”’Kateeksi käy’, äiti tokaisee minulle. ’Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani.’”

Gornickin suoruus on virkistävää siinä maailmassa missä kaikki ihmissuhteetkin tuntuvat suodattuvan sosiaalisen median positiivisuusfiltterin kautta. Parisuhteissa on vain onnellisia hetkiä, lapset ovat vain ihania ja vanhempiamme me kaikki vain kunnioitamme ja kiitämme. Kuitenkin ihmissuhteet ovat aina sotkuisia, silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun ne ovat onnellisia, ihania ja elämän tärkein asia. Sotkun lakaiseminen pois näkyviltä luo helposti ajatuksen, että muilla ei ole sotkuja. Siksi erityisesti nyt kirjallisuuden tapa katsoa asioita monesta näkökulmasta ja paljastaa pinnan alla olevia jännitteitä on tärkeää.

Kirjassa Us, Terrence Real puhuu ihmissuhteista jonkinlaisena liikkeenä: harmony, disharmony, repair. Realin mukaan jos näitä vaiheita ei tapahdu koko ajan, suhde on käytännössä kuollut. Ihmissuhde ei ole ainaista harmoniaa vaan lähentymistä ja loitontumista ja se kuinka korjaaminen tapahtuu ratkaisee onnellisuuden. Nimenomaan korjaamisen prosessi luo syvyyttä, läheisyyttä ja kestävyyttä. Vaikka Real puhuu eniten parisuhteista, sama asia liittynee myös äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tämä on muuten paras parisuhde/ihmissuhdekirja pitkään aikaan. Kiinnostava näkemys siitä kuinka minä-keskeisyydestä päästään ihmissuhdekeskeisyyteen.

Toisissamme kiinni -kirjan loppu oli jotenkin vähän alakuloinen. Ehkä se johtuu vain siitä, että elämässä ei ehkä ole ”happy endingiä” vaan erilaisia nousuja ja laskuja. Lopulta näkökulmakin ratkaisee. Gornick ei yritäkään hakea mitään lopullista ”happily ever after” ajatusta. Kirjan lopussa tuli yhtäaikaa lohduttava että lohduton olo: elämä menee niin kuin se menee. On olosuhteita ja ihmissuhteita ja ihminen räpeltää siinä keskellä sinkoutuen joskus vähän sattumaltakin jonnekin. Tästä jostain yrittää sitten tehdä hyvän elämän?

Lopussa äidin ja tyttären välille on syntynyt kuitenkin jonkinlainen rauha, tyyneys ja lämpö. Välttämättä ei tarvitse sanoa ”rakastan sinua” vaan tapa kommunikoida on sinällään rakkaudellinen:

”’Sinä muistat!’ Hän hymyilee minulle autuaana. ’Kappas vaan. Hän muistaa. Minä en muista. Hän muistaa.’

’Minä säilytän nyt sinun elämääsi, äiti.’

’Kyllä, niin säilytät, niin säilytät. No niin. Missä me oltiinkaan?’”

Tyttö, nainen, toinen

Kirsi29.6.2022Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

”meidän pitäisi juhlia sitä, että entistä useammat naiset muovaavat feminismiä uudestaan ja että ruohonjuuritason aktivismi leviää kuin kulovalkea ja miljoonat naiset havahtuvat mahdollisuuteen ottaa tämä maailma haltuun täysivaltaisina ihmisolentoina”

Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen on kirja, joka oikeastaan kaikkien pitäisi lukea. Monesta näkökulmasta inhimillisen elämän tarkastelua, ihmettelyä, hämmästelyä, hapuilua. Ennen kaikkea tämä antaa jonkinlaisen mahdollisuuden päästä sisälle maailmaan, joka ei ole oma. Kirjan 12 päähenkilöä (11 naista, 1 ei-binäärinen) edustavat useita vähemmistöjä, ollen samalla brittejä ja monikulttuurisia. Hahmojen taustat vaihtelevat jo iän takia: ikähaitarilla päähenkilöt ovat yli yhdeksänkymppisestä nuoreen 19-vuotiaaseen. Yhteistä on kaikkien rimpuilu patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja jonkinlainen kysymys siitä, kuinka paljon pitäisi mukautua, jotta sopii joukkoon vai saako (osaako, haluaako) olla vahvasti oma itsensä riippumatta siitä mitä ympäristö siitä pitää? Ja jos niin kuinka olla vahva oma itsensä.

Siksi kirja on paitsi tärkeä näkökulma myös samaistuttava kertomus siitä, kuinka toteuttaa itseään ja omaa ainutlaatuista tapaa olla ja toisaalta, kuinka rakastaa; saada ja antaa rakkautta.

Vanity Fairin haastattelussa kirjailija toteaa, että halusi luoda niin monta mustaa brittinaisen hahmoa kuin pystyi yhteen ja samaan kirjaan. Hän halusi osoittaa monimuotoisuutta, erilaisia taustoja, kokemuksia ja ominaisuuksia. Ja onnistuu siinä! Hän kertoo hahmojen tavallaan syntyneen orgaanisesti kirjoittamisen yhteydessä. Jokaisella on oma jakso kirjassa, mutta kaikki ovat jollain tavalla yhteydessä toisiinsa. Ensimmäinen hahmo, jonka Evaristo kertoo kirjoittaneensa, oli Carol, pankkiiri, joka on päättänyt menestyä, suoristaa hiuksensa ja pukeutuu kuten ”pitää”. Tämän jälkeen syntyi Carolin äiti, Bummi, sitten Carolin opettaja Shirley, sen jälkeen Shirleyn Karibia-taustainen äiti jne.

Kirjan rytmi muistuttaa tätä prosessia; yksi hahmo johdattaa toiseen ja taas takaisin.

Voi kuvitella kuinka Evaristo, brittiläis-nigerialainen kirjailija on kyllästynyt stereotyyppeihin erilaisista vähemmistöistä ja haluaa siksi luoda monipuolisemman ja todemman kuvan.

Tarinoiden ankkurina, alkuna ja loppuna, toimii Amma, kuusissakymmenissä (?) oleva teatteriohjaaja, jonka haave isosta näyttämöstä on toteutumassa. Tästä siirrytään Amman tyttäreen ja ystävään (Dominique) ja juuri kun ajattelee pääsevänsä näiden ihmisten mielenmaisemaan kiinni, alkaa uusi luku ja uudet ihmiset. Hetken tyrmistyksen jälkeen huomaa, että lopulta nämä kaikki limittyvät elämiensä kautta jotenkin toisiinsa. Sillä on hintansa, että Evaristo halusi ujuttaa mahdollisimman monta ihmistä yhteen romaaniin: välillä pitää muistuttaa itseään siitä, että kuka tämä Penelope nyt olikaan ja miten tämä tyyppi liittyi keneenkin. New York Timesin kriitikko Dwight Garner toteaa arviossaan, että tietyssä vaiheessa kirjaa lukija toivoisi, että saisi pysähtyä niihin henkilöhahmoihin, joihin on tutustunut sen sijaan, että koko ajan tulee uusia kuvioihin. ”You begin to feel you are always between terminals at a very large airport, your clothes and toiletries in a little wheelie suitcase behind you.”

Kirja on kiistatta vauhdikas. Monipuolinen, värikäs ja kiihkeä. Kerronta, joka on proosan ja runollisuuden hybridimäistä, välimerkkejä säästeliäästi käyttävää, ”fuusio-fiktiota”, kuten kirjailija itse sitä kuvaa, korostaa vauhdin ja irrallisuuden tuntua. Vähän kuin olisi vuoristoradassa. Ja kohta taas mennään!

Alun totuttelun jälkeen pidin rytmistäkin kovasti. Tarina itsessään on valtavan koukuttava, kaikkien henkilöhahmoissa on jotain kiehtovan ristiriitaista ja inhimillistä: oman identiteetin etsimistä suhteessa itseen ja omaan taustaan ja toisaalta rakentamista suhteessa ympäristöön, jossa elää. Ei binäärisestä kaupunkilaisesta some-influensserista 93-vuotiaaseen isoisoäitiin, joka asuu farmilla, lesbosuhteista nais-mies- suhteisiin, sukupuolisesta ja seksuaalisesta identiteetistä niiden muuttumisesta ja toisaalta muiden reaktioista muutoksiin näissä aiemmin varsin yksioikoisesti nähtyihin rooleihin/identiteetteihin. Kiintoisasti kirjan lopussa vielä adoptoitu nainen, joka pitää itseään valkoisena tekee DNA-testin ja huomaa olevansa vain 17 prosenttisesti britti ja omaavansa afrikkalaisia juuria. Mitä se tekee tämän identiteetille?

Lopussa itkin…

Kirja käy monesta inhimillisestä näkökulmasta läpi erilaisia sosiaalisia ongelmia, joita värillisten ihmisten on briteissä(kin) täytynyt sietää, ja edelleen täytyy, ja jollain lailla juuri nämä kokemukset lopulta yhdistävät, mikä on surullista. Kirja ei silti ole (vain) surullinen eikä missään nimessä pelkkä poliittinen manifesti vaan pääosin riemukas, raivokas ja voimakas kertomuskokoelma inhimillistä elämää. Vahva voi ollakin heikko ja jäädä kiinni paikkaan tai ihmiseen, johon ei pitäisi. Toinen yrittää sopeutua mustana maailmaan, joka on valkoinen, toinen taas itseään valkoisena pitävä sopeuttaa itseään miehen maailmaan, jotta löytäisi kumppanin. Uusi sukupolvi kyseenalaistaa kaiken mikä on ollut ”pysyvää” ja lempeästi, tai joskus vähemmän lempeästi, ohjaa oppimaan. Kaikkia yhdistää jonkinlainen ystävällinen suhtautuminen toiseen ja toisen kokemuksiin, mikä auttaa ymmärryksen lisäämisessä. Jotain sellaista kai tarvittaisiin maailmaan, joka muuttuu nopeasti ja jossa pyrittäisiin laajentamaan normeja sen sijaan, että pyritään typistämään ihmisiä olemassa oleviin ja liian ahtaisiin laatikoihin.

Ehkä juuri Pride-viikolla ja USA:n korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen tämän kirjan näkökulmat ovat erityisen ajankohtaisia ja tärkeitä.

Kirja kysyy kysymyksiä kuten kuinka suhtautua siihen, jos toinen ei tajua pronomineja, vaikka stiplu sattuisi vain viattomasti? Entä jos toinen ei suostu ymmärtämään? Kun rakennan identiteettiä tai maailmankuvaa, kenen opastusta seuraan: äidin, oman lähipiirin, kumppanin, ikätoverien, feministisankarieni? Millaiset ihmissuhteet kestävät, kuka on ystävä ja mitä ystävä tekee, jos toinen joutuu pahaan paikkaan?

Mitä tulee tuohon ensimmäiseen kysymykseen, on se hankala. Tavallaan ajattelen, että muutoksessa olisi hyvä ymmärtää ja pyrkiä kommunikoinnilla lisäämään ymmärrystä. Onhan se myönnettävä, että vaikkapa ajatus siitä, että sukupuoli on laajempi kokonaisuus kuin kaksi ääripäätä on aina teoriassa ollut selvää, mutta käytännössä kahtiajako on kuitenkin tuntunut ”selkeältä” ja siksi itselle todelta. Toisaalta taas ymmärrän suuttumisen ja turhautumisen. Ei kai ole yhden ihmisen tehtävä kouluttaa muita, ihmisen tehtävä on elää omaa elämäänsä. Jokaisen velvollisuus on lisätä omaa ymmärrystään. Tämä kirja on hyvä väline myös siihen. Kun käsitteistö laajenee, huomaan ainakin itse helpotusta siitä, että roolit ja yksiselitteinen ja ulkoaohjattu ajatus siitä millainen on naisellinen tai miehekäs pikkuhiljaa voi jäädä historiaan. Ollaan mieluummin ihmisiksi ja annetaan jokaisen määrittää itseään haluamallaan tavalla.

Tyttö, nainen, toinen on Evariston kahdeksas romaani, josta hän sai Booker-palkinnon vuonna 2019 (jonka joutui kyllä jakamaan Margaret Atwoodin kanssa). Käsittämätöntä kyllä, ja alleviivaa Evariston romaanin mustien naisten kokemuksia, hän on ensimmäinen musta nainen, joka on voittanut Booker-palkinnon. Siis vuonna 2019! Suomennoksen on tehnyt tosi taitavasti Kaijamari Sivill. Kirjasta saatetaan tehdä myös TV:n minisarja.

Merete Mazzarella ja elämä

Kirsi8.2.2017Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

Olen sanonut tämän aikaisemminkin: kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi. Ihmisellä pitää sentään olla prioriteetit kunnossa. Mazzarellan ajattelussa on moninaisuutta, uteliaisuutta, rohkeutta ja aitoutta. Mazzarella kirjoissa yhdistyvät Mazzarellan omat ajatukset kaikkeen siihen mitä hän on lukenut ja oppinut. Joskus hieno sitaatti löytyy häneltä itseltään joskus joltain muulta. Mutta aina kokonaisuus on ajatuksia herättelevä ja omia totuuksia ravisteleva. Mazzarella osaa pilkkoa elämän erilaisia tapahtumia (isovanhemmuus, tyttärenä oleminen, vanheneminen, eläkeikä, puolisona oleminen, avioliitto, eroaminen jne) ilman, että ahtaa niitä siiloon vaan pystyy katsomaan kaikkea jonkinlaisen kokonaisuuden kautta. Se antaa samalla perspektiiviä omaan elämään että luo samaistumisen tunnetta iästä riippumatta. Niin uudessakin kirjassa Elämän tarkoitus (suom. Raija Rintamäki) Tammi 2017.

Alussa Mazzarella puhuu suoraan siitä kuinka kiusallista puhuminen elämän tarkoituksesta on.

”’Mistä sinä kirjoitat nykyään?’, kysäisi eräs kaukainen sukulainen.

Epäröin, menin hämilleni, sillä olin juuri aloittanut jotain uutta, tiesin tuskin vielä itsekään mistä kirjoitin, siinä vaiheessa vasta hapuilin, oikeastaan pohdiskelin tarinaa, joka oli koskettanut minua. Se käsitteli – ehkä hieman yllättävästi – puhveleita, tai jos tarkkoja ollaan, biisoneita.

’No jaa, taisin luiskahtaa sellaiseen pieneen aiheeseen kuin elämän tarkoitus’, vastasin kepeästi ja toivon mukaan torjuvasti.”

Ja toisaalta:

”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Mutta:

”Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.”

Mazarellan tausta pohjoismaisen kirjallisuuden professorina ja sitä kautta saavutettu laaja lukeneisuus on kirjojen parasta antia. Mazarella avaa meille kirjallisuuden ja kirjalijoiden kautta laajemman keskustelun kuin vain lukijan ja Mazzarellan. Mazzarella ei myöskään tuputa omia mielipiteitään vaan pohdiskelee avoimesti asioita. Loppujen lopuksi päätelmät ”totuudesta” tai tässä tapauksessa elämän tarkoituksesta pitää tehdä itse. Myös siitä, uskooko elämällä olevan mitään tarkoitusta. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka toteaa:

”Viime kädessä ei ole ihmisen asia kysyä, mikä on elämän tarkoitus vaan hänen on oivallettava, että elämä kysyy sitä häneltä. Ihminen voi vastata vain ottamalla vastuuta.”

Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen. Hän siteeraa Kerstin Ekmania kirjassaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille.” Juuri näinä aikoina tämä on ehkä hyvä muistaa.

Kun puhutaan elämän tarkoituksesta on vaikea ohittaa kuolemaa. Ja miksi oikeastaan ohitettaisiinkaan. Mazzarella puhuu äitinsä kuoleman jälkeisestä ajasta, kun järjestelyjen kiihkeä vaihe, joka antaa tietyn merkityksen ja järjestyksen suruaikaan, on ohi ja alkaa eläminen ilman kuollutta, läheistä ihmistä:

”Entä sen jälkeen kun hautajaiset ovat ohi?

No, voin puhua vain omasta puolestani, mutta näin oli äidin hautajaisten jälkeen. Päivät kuluivat. Askel askeleelta tulin tuntemaan, että hän oli kuollut, ei vain yhdessä paikassa vaan kaikissa paikoissa joissa liikuin: kotona, töissä, päivällisillä ystävien luona.

Maalla, missä hän oli viihtynyt parhaiten.

Välillä ajattelin: nyt sujuu paremmin. Mutta olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, kun suru iski uudestaan, ikään kuin takaapäin ja tsunamin voimalla. Saattoi tuntua siltä kuin olisin juuri ensimmäistä kertaa kuullut, että hän oli kuollut. Mieleen tuli kaiken aikaa asioita, jotka halusin ehdottomasti kertoa hänelle, usein sellaista mitä kukaan muu ei ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella. Tai mistä haluaisin kuulla hänen mielipiteensä tai pystyin tarkalleen kuvittelemaan, mitä hän sanoisi.”

Lukiessani tätä oivalsin, että samalla tavalla itse asiassa käsittelee ihmissuhteita, läheisiä sellaisia, jotka päättyvät muusta syystä, vaikkapa avioeroa. Sitä käsittelee vielä pitkään, eroten entisissä yhteisissä lomakohteissa, ravintoloissa, joissa yhdessä käytiin ja niissä hetkissä kun miettii vaikkapa kaupassa, että tuosta se toinen tykkäisi ja tajuaa, ettei enää osta yllätyksiä tälle ihmiselle tai niissä hetkissä kun mielessä on jokin vitsi tai sanonta, joka oli ns. sisäpiirijuttu ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi koska taustalla ei ole samaa historiaa.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

Yllätys, yllätys, Mazzarella ei vastaa lukijan puolesta. Se työ pitää tehdä itse. Mutta kertoo mihin itse uskoo:

”Uskon avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, siihen ettei ikinä torju mitään kiinnostuksen kohdetta tai tiedon muotoa, ja ennen muuta: ettei ikinä kerskaile tietämättömyydellään tai kiinnostuksen puutteellaan, oli kyse sitten urheilusta, populaarimusiikista tai tietokonepeleistä.”

Ja vielä amatööriyden ylistys:

”Haluan enemmän kuin mielellään olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee, ja diletantti-sana liittyy nautintoon. Ellen uskoisi amatööriyteen, en olisi ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, sillä kuten sanottu, se on syntynyt tietämättömyydestä ja uteliaasta etsimisestä.”

Syy miksi niin pidän Mazzarellasta saattaa olla myös se, että koen voimakasta samaistumista. Jos minulta kysytään mikä on elämän tarkoitus sanoisin uteliaisuus ja oppiminen. Ei oppineena oleminen vaan nimenomaan jatkuva oppiminen ihmisistä, elämästä, asioista ja vaikka niistä tietokonepeleistä ja jotta se ei ole työtä vaan elämää, se edellyttää itsensä uteliaana pitämistä.