Yleinen arkistot - Levoton Lukija

Hanya Yanagihara live (älä innostu – se oli eilen)

Kirsi21.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Kireä ja tukala hetki. Guardianin kulttuuritoimittaja on Guardian-live tapahtumassa juuri todennut kirjailija Hanya Yanagiharalle, että hänen mielestään kirjan Paratiisiin toinen osa oli satiiria. Yanagihara näyttää kiusaantuneelta, toimittaja jatkaa vielä, että eikö tunnelman ollut tarkoitus ollakin koominen? Yanagihara vastaa, että jos lukija on kokenut sen koomisena, hän on kirjoittajana epäonnistunut.

Siitä on jo vähän aikaa, kun luin Paratiisiin-kirjan (suom. Arto Schroderus), mutta koomisuutta en minäkään siinä havainnut. Pikemminkin tuo kakkososa oli jotenkin säälittävä, ja samalla jonkinlainen metafora sille kuinka valtakulttuuri talloo alleen jotain ominaislaatuista, oli kyse sitten jonkun maan/kansan ominaskulttuurista tai yksittäisestä ihmisestä. Enemmistö päättää asioista eikä se aina huomioi yksilöllisyyttä tai erilaisuutta. Kakkososa oli riipaisevakin.

No, kiusallisesta hetkestä päästään eteenpäin. Yanagihara on valtavan sujuva esiintyjä ja tavallaan toivoisi, että selvästi jännittynyt ja kikatteleva toimittaja häipyisi paikalta ja jättäisi kirjailijan keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Lukijoiden kysymykset koskevat pääsääntöisesti Yanagiharan edellistä kirjaa Pieni elämä, joka on itselleni ollut yksi mieleen- ja ytimiinpainuvista lukukokemuksista viime vuosina. Kirjailija myös vastaa kysymykseen, kuinka tämä on kätkenyt itsensä kirjojensa hahmoihin: kirjailija on kirjoissaan ”hiding in plain site”. Ja kertoo myös, että kirjan Pieni elämä kirjoittamisen jälkeen tämä tarvitsi hyvän ystävänsä tukea ja apua selvitäkseen henkisesti sen aiheuttamasta kuormasta. Mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Pieni elämä jäi kummittelemaan lukijallekin pitkään ja monin (myös varsin epämiellyttävin) tavoin. Kirjaa on myyty yli miljoona kappaletta ja sitä pidetään kulttiteoksena. Eikä se olisi sitä ellei sitä osa vihaisi yhtä rajusti kuin toinen osa rakastaa.

Siitä alkaa lauantaina myös teatteriesitysversio.

Oma mielipiteeni on, että se on yksi hienoimpia kertomuksia ihmisen elämästä, yksinäisyydestä, kaipuusta ja samalla kyvyttömyydestä vastaanottaa rakkautta, vaikka kuinka haluaisi. Kirjaan Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on, kirjoitin kirjasta näin:

Pieni suuri elämä

Hanya Yanagiharan kirja Pieni elämä ilmestyi vuonna 2015 ja se kolahti kovaa. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2017. Kirja on inhottu, rakastettu, ihailtu ja paheksuttu. Miksi se teki, ja tekee edelleen, niin ison vaikutuksen lukijoihin ympäri maailmaa?

Kirja on kirja yleisesti traumasta, kuten kirjailija itse sanoo, vaikka tässä kirjassa se sattuu olemaan mieshenkilö, joka kärsii lapsena koetun seksuaalisen hyväksikäytön vaikutuksista elämäänsä.

Guardian pohtii, kuinka Pieni elämä on täydellinen kronikka ahdistuneesta ajasta, jossa elämme, ja osoittaa kaikki siihen liittyvät draamat aina itsensä viiltelystä ahmimiseen. Ja toisaalta myös sen lohdutuskeinot ystävyydestä huumeisiin, matkustamisesta rakkausseikkailuihin ja kodin sisustamiseen. New York Review of Booksin kriitikko Daniel Mendelsohn toteaa, että romaanista paljastuu hyvin 2000-lukulainen tarina: hyväksikäyttöä, uhriutumista, itseinhoa. Mendelsohn esittää kysymyksen, onko yleistyneestä avuttomuuden tunteesta ja akuutista ahdistuksesta tulossa jo normi? Tämä väittää, että nuoria ihmisiä erityisesti ei rohkaista näkemään itseään toimijoina vaan mahdollisina uhreina; treffiseuralaisen, huonetoverin, professorin tai ylipäänsä vain instituutioiden tai historian uhreina.

Yleistynyttä ahdistuneisuutta ja pelkoa on ilmapiirissä, se on pakko myöntää. Pieni elämä -kirjan ilmestymisen jälkeen on nähty niin globaali pandemia kuin Eurooppaan syttynyt sota ja uudelleen kiristyvä maailmansodan uhkan tunne.

Kun tähän lisätään uusi todellisuus, jossa jumala ja uskonto eivät enää anna selkeitä normeja ja turvaa, tuntuu siltä, että kaikki pysyvä on haihtunut ilmaan. Y-sukupolvi, joka kasvatettiin kohti erityistä elämää, upeaa uraa, ihmeellisiä seikkailuja, varallisuutta ja rakkautta on huomannut, että tämä lupaus ei olekaan toteutunut. Yhtäkkiä meillä kaikilla onkin paljon pelättävää, menestystä on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampaa ylläpitää, sosiaalinen media luo paineita niin ulkonäölle kuin ulkoisen menestyksen muille merkeille ja samalla asettaa riman jokapäiväiselle onnellisuudelle korkeaksi.

Ihmisen sosiaalisen vuorovaikutuksen määrä on räjähtänyt käsiin, muutaman kymmenen kaveripiirin joukosta tuhansiin, ja onnistuminen (ja onnellisuus?) lasketaan seuraajissa ja tykkäyksissä. Työelämästä on tullut oravanpyörääkin liukkaampi ja nopeampi, jossa tuntuu olevan harvoin enää tilaa ilolle, ajattelulle tai uteliaisuudelle. Yhteiskunnallisesti meillä ei tunnu olevan enää yhteistä tarinaa. Työpaikoillakin koulutetaan jo ihmisiä siihen, kuinka johtaa polarisoitunutta työntekijäjoukkoa. Unelmien ja todellisuuden välissä on valtava kuilu, jonka jatkuva skrollaaminen Instagramissa tai LinkedInissä tekee meille selväksi. Lupaus siitä Isosta elämästä, kuihtuu Pieneksi elämäksi silmiemme edessä?

Pieni elämä -kirjassa keskiössä on Jude, menestynyt lakimies, ja tämän mieskaveriporukka. Kirjan tarina ei ole perinteisellä tavalla kaunis. Pikemminkin lukijana kokee kiusaantuneisuutta, kun kertoja kertoo Juden raskaasta elämästä, itsensä viiltelemisestä ja pahoinpitelystä, sisäisistä epävarmuuksista ja kyvyttömyydestä tai pelosta kokea rakkautta. Jude vaikuttaa yksityiseltä ja varautuneelta mieheltä, ja tuntuu kuin lukisi toisen päiväkirjaa salaa. Menestyvän kuoren sisältä löytyykin herkkä ja itsensä satuttanut ihminen.

Kuten aika monen ihmisen kuoren sisältä löytyy.

Jude ei kuitenkaan ole yksin vaan tällä on ympärillään rakastavia ystäviä. Lohtu on kuitenkin laihaa, jos itse ei pysty kokemaan turvaa, rakkautta, hyväksyntää. Helsingin sanomien haastattelussa, maaliskuussa 2017, kirjailija toteaa, että hyväksikäyttö ”vie kyvyn kuvitella ja unelmoida, kyvyn hallita omaa ruumista ja identiteettiä. Koko loppuelämä menee siihen, että vaurioita yrittää kompensoida.”

Vaikka Jude pelastui ihmeellisesti vuosien pahoinpitelyjen ja raiskausten, sitten poikaprostituoidun tautisesta elämästä muistot seuraavat koko ajan mukana: ”Luulitko tosiaan, että antaisimme sinun jättää meidät? Luulitko tosiaan, että emme tulisi takaisin?”, muistot kysyvät.

Ne pakottavat pieneen elämään.

Muistot elävät koko ajan mukana, ihmisen sisään kaivautuneina. Niiden kanssa on vain yritettävä joten kuten selviytyä. Juden kohdalla se tarkoittaa tuskallisten tunteiden turruttamista vielä suuremmalla tuskalla, esimerkiksi itsensä viiltelyllä.

Kirjaa voi tulkita monella tavalla, kuten fiktiota aina. Itse tulkitsen sen kuitenkin niin, että elämä voi olla ulkoapäin vaikka kuinka ”suurta” ja silti sisäinen todellisuus voi kutistaa oman onnellisuuden mahdollisuuden olemattomaksi. Ja toisaalta ulkoisesti edellytyksetkin voivat olla loistavat, mutta omat haavat estävät ihmistä kurottamasta muihin. Juden tarina on samalla kertomus siitä, kuinka ihminen tarvitsee sekä itseään että muita. Ei jompaakumpaa vaan molempia. Jude ei olisi elänyt niinkään pitkään ilman ystäviään ja rakastaan, joiden kautta pystyi myös määrittelemään itseään. Me emme elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa kontekstissa, joka vaikuttaa meihin. Joko muistoina tai nykyhetkessä.

Lopulta elämän merkityksen kuitenkin määrittää jokainen itse. Samoin sen, mikä on ”suurta” tai ”pientä”. Isoin tragedia kai kuitenkin on, jos jää turhaan jumiin ahtaaseen vaikka merkityksellinen ja sitä kautta suuri elämä olisi mahdollista.

Kirjailija Yanagihara arvelee Helsingin sanomien haastattelussaan, että ”Tarinaa ei olisi voinut sijoittaa minnekään muualle. New York on yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa ihminen voi määritellä elämänsä kokonaan itse. Voit keksiä itsellesi vaikka uuden menneisyyden, eikä se haittaa ketään, koska tärkeää on vain se, miten pärjäät New Yorkissa.”

Väitän, että tämä tarina, muodossa tai toisessa voisi tapahtua missä vain. Merkityksellisen elämän lähde ei ole New Yorkissa.

Merkityksellisyys on pään sisällä.

Paratiisiin oli hieno kirja sekin. Monipuolinen ja -polvinen, älykäs ja ajassa kiinni. Karmeallakin tavalla. Levottoman lukijan arvio siitä täällä, New York Timesin arvio täällä ja Guardianin arvio täällä.

Guardianin tilaisuudessa Yanagihara oli älykäs, sanavalmis ja hemmetin määrätietoisen oloinen. Tämä ei mielistellyt toimittajaa tai myötäillyt lukijoita vaan oli suora ja tiukka. Selvästi tosissaan. Kun häneltä kysyttiin, että kuinka tämä pystyy olemaan maailmanluokan kirjailija samalla kun hoitaa päivätyönsä tämä vastasi olevansa ”organized”. Päivätyö kuulemma tuo joskus myös miellyttävän pakopaikan kirjoittamisesta. Kirjoittaminen tämän mukaan on flow-tilassa tapahtuvaa onnellista luomista vain ajoittain, suurin osa kirjoittamisesta on työtä ja kirjan pusertamista itsestä ulos.

Ja hahmot jäävät kummittelemaan elämään kirjoittamisen jälkeenkin, halusi tai ei.

Aina silloin tällöin nousee keskusteluun se, kuinka kirja (tai joku muu taideteos) ymmärretään tai kuinka sitä tulkitaan. Useimmiten sovelias tapa ajatella tätä tuntuu olevan, että teos kuuluu yleisölle ja sen kokeminen on yksilöllinen asia, sitä ei tarvitse ymmärtää, riittää, että sen kokee, kukin omalla tavallaan. Väitän melkein, että Yanagihara ei kuulu näin suvaitsevaisiin kirjailijoihin. Tällä on selkeä ajatus siitä mitä haluaa välittää ja tämä näkee vaivaa haastatteluissa ja muualla kirjan ulkopuolella myös kertoa siitä. Väitän myös, että tilaisuuden toimittaja, ansioitunut ja hyvä Guardianin kulttuuritoimittaja Clare Armitstead, palaa Paratiisiin ja pohtii uudemman kerran kakkososan koomisuutta… Armitsteadin kiinnostava haastattelu Yanagiharasta täällä.

Kiehtova kirjailija!

Jos et ole vielä osallistunut Guardian-live -sessioihin, kannattaa tutustua. Myös Ian McEwanin ja Patti Smithin haastattelut marraskuussa olivat hienoja ja tosi erilaisia (Ian McEwan oli studiossa haastateltavana yleisön edessä, Patti Smith osallistui makuuhuoneestaan kissansa kanssa). Juuri nyt keväällä ei ole itseä kiinnostavia tilaisuuksia, mutta kannattaa tsekata säännöllisesti täältä.

Kadonnutta keskittymiskykyä etsimässä

Kirsi16.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Uutuudet, Yleinen

Henry David Thoreau tuhlasi aikaansa. Tämä vietti Waldenissa tuntikausia seuraten päivän kulkua; lintujen heräämistä, auringon nousua, keskipäivän paahdetta, tuulen virettä, heinikon kuiskintaa, veden pintaa, auringon laskemista. Tunnustan, että itselleni luonnossa oleminen on useimmiten riuskan kävelylenkin tekemistä, usein äänikirja korvissa. Kesällä pääsen tällaiseen ”ajan tuhlaamiseen” saaressa. Paitsi jos puhelin on koko ajan taskussa ja läppäri työntää sarjoja sarjan perään katsottavaksi. Ja on pakko myöntää, että yhä useammin näin.

Merkityksellisen elämän näkökulmasta läsnäolon kokemus on oleellinen, ehkä se oleellisin, asia. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy toisten ihmisten kanssa ja kautta. Ihmissuhteiden laatu vaikuttaa suoraan oman elämän laatuun. Laatu vaatii läsnäolemista. Jatkuva kännykän vilkuilu syö niin ystävyys- kuin parisuhdettakin. MIT:n Sherry Turklen (Reclaiming Conversation) mukaan jopa pelkkä kännykän pitäminen pöydällä pinnallistaa käytävää keskustelua ja luo hätäisen tunnelman: keskeytys on koko ajan mahdollinen.

“Mieleeni tuli, pitäisikö oman aikamme motto määritellä näin: yritin elää, mutta huomioni kääntyi muualle.” Näin tiivistää Johann Hari ajan kuvan kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky. Hän haastattelee kirjassaan myös professori Joel Niggiä, johtavaa lasten tarkkaavaisuusongelmien tutkijaa, joka toteaa, että ”joudumme kysymään, onko ihmiskuntaan kehittymässä uusi ”patogeeninen ilmiö” – elinympäristö, jossa kestävä ja syvempi keskittyminen on jatkossa erittäin vaikeaa meille kaikille.”

Vauhdissahan on oma hurmansa. On mahtavaa olla yhdistyneenä koko maailman kanssa koko ajan. On superhauskaa inspiroitua koko ajan kaikesta uudesta ja kiiltävästä, liikkuvasta ja pyörivästä. On kiinnostavaa seurata muiden ihmisten elämää sosiaalisen median kautta, sitä kuinka kukin meistä haluaa itseään ”esittää”. Ihminen on sosiaalisesti virittynyt olento ja siksi on vaikeaa hypätä tuosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta pois – jäänkö paitsi jostain?

Otimme riskin ja lähdimme mieheni kanssa etsimään kadonnutta keskittymiskykyä meditaatioretriittiin Villa Mandalaan ja pistimme vielä homman HC:ksi eli laitoimme puhelimet viikonlopuksi kiinni.

Lopputulos: Aikaa. Tai ainakin ajan tuntua. Avaruutta. Levollisuutta. Läsnäoloa.

Toki ”tutkimusympäristö” oli ihanteellinen, ohjelma oli ohjattua ja yhteinen sopimus piti kurissa. Silti. Sunnuntai-iltana oli huikean energinen olo ja puhelin ei kauheasti houkuttanut. No, nyt torstaina voin todeta, että pään sisällä oleva avaruuden tila on täyttynyt kaikenlaisella tarpeellisella ja tarpeettomalla ja itselle tehty lupaus siitä, että kesken päivän pyrkii palautumaan lyhyellä meditaatiolla, piti maanantain. Tämä ei ollut ensikosketus meditaatioon tai palautumisen logiikkaan ja verkottumattoman kokemuksen muistijälki on vahva ja sen haluaa toistaa. Pienin askelin siis.

Olisi houkuttavaa ajatella, että kyseessä on vain kermaperseiden henkistymisprojektit, mutta ehkä ei olekaan. ”Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky.” toteaa Hari. Tai kuten tarkkaavaisuusfilosofi tohtori James Williams Oxfordin yliopistosta Harin kirjassa toteaa: ”Jos haluamme tehdä jotakin, jolla on missä tahansa ympäristössä merkitystä – elämänalueesta riippumatta – meidän on voitava keskittyä olennaisiin asioihin. Jos emme siihen pysty, on todella vaikeaa tehdä yhtään mitään.”

Väitän, että olemme pulassa niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin jos/kun emme oikein pysty keskittymään. Ja väitän myös, että jos puhuisimme ratkaisu- ja toimintakyvystä sen sijaan, että puhumme keskittymisestä, kiinnittäisimme asiaan enemmän huomiota. Myös organisaatiotasolla. Keskittyminen tuntuu olevan vähän kuin jokaisen oma ongelma, sen sijaan se, että yhteisö ei pysty ratkomaan haasteita, joita nopeasti muuttuva maailma työntää eteen, on yhteinen kohtalonkysymys.

Robert Waldinger ja Marc Schulz ovat tiivistäneet massiivisen, lähes 100 vuotta kestäneen (ja edelleen käynnissä olevan) Harvardin onnellisuustutkimuksen tulokset kirjaansa The Good Life.

On tullut ilmi, että keski-iän kolesteroliarvot eivät olekaan parhaita indikaattoreita siitä kuinka ihminen vanhenee: tyytyväisyys ihmissuhteisiin on. Tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka ovat olleet viisikymppisinä tyytyväisimpiä ihmissuhteisiinsa ovat henkisesti ja fyysisesti terveimpiä 80-vuotiaina. Waldinger ja Schulz puhuvat sosiaalisesta kunnosta, jonka merkitys on vähintään yhtä suuri kuin fyysisen kunnon. Tarvitsemme siis jonkinlaisen ihmissuhde-Ouran…

Hyvät ihmissuhteet vaativat läsnäoloa. Kirjoittajat toteavat, että älypuhelin ja sosiaalinen media varastaa huomiomme pois läheisistä silloinkin, kun olemme fyysisesti lähellä. Kirjoittajat korostavat myös satunnaisten kohtaamisten merkitystä. Nekin tapahtuvat yhä useammin älypuhelimeen kumartuneina…

“Attention is the actual stuff of life” nämä toteavat.

Löytyykö keskittymiskyky sitten vain retriiteistä? Ei. Itse asiassa retriittejä oleellisempaa on harjoittaa parempia läsnäolotapoja arjessa. Retriitti voi kuitenkin olla uteliaisuutta positiivisesti herättävä sysäys johonkin sellaiseen.

Hari toteaa, että keskittymiskyky vaatii voimaa, jota meillä kaikissa kuitenkin sisäisesti on. Se on vähän kuin muskeli, jota pitää muistaa harjoittaa. Hari puhuu kirjassaan monipuolisesti läsnäolotavoista ja -taidoista. Yksi niistä on lukeminen. Lukeminen vaatii keskittymiskykyä, ympärillä olevan maailman poissulkemista ja syventymistä. Läsnäoloa. Läsnäolon tilaa voi tapailla myös luonnossa, sen vaikutukset mieleen ovat tutkitusti myönteisiä. Meditaatiotakin on monenlaista, mantroja ja suitsukkeita ei tarvita, jos ne häiritsevät.

Keskittymiskyvyn puutteessa meistä tulee Harin mukaan ”itsemme tynkiä, jotka kuitenkin sisimmässään aistivat, että meistä olisi voinut tulla jotakin muuta”. Tunnistan tämän. Kyse ei ole niinkään suorituksista ja sitä kautta merkityksen tunteesta vaan puhtaasta läsnäolemisen kokemuksesta. Kokemuksesta, jossa haahuilee, tuhlaa aikaa, ei vain ”vie mennessäs, tuo tullessas” -tapaista ohjelmoitua toimintaa. Hari kehottaa kysymään itseltään, että ”Mitä itsellesi merkityksellistä voisit tehdä nyt?” Tämä toimiikin hyvin someskrollaamisen kynnyksellä. Mutta mitä jos antaisi itselleen ei-tekemisen lahjan? Kysyisi itseltään, kuten meditaatioguru Jon Kabat-Zinn kehottaa: ”olenko hereillä nyt?”

Ei sen kummempaa. Mutta hitto, että se onkin vaikeaa…

Kolme konkreettista inspiraatiota läsnäolon kyvyn kehittämiseen:

Jon Kabat-Zinnin masterclass: Make Your Peace a Priority

New York Timesin toimittajan Kevin Roosin artikkeli vuodelta 2019 siitä kuinka tämä pääsi puhelinaddiktiostaan, artikkelissa mainitaan myös tiedejournalisti Catherine Pricen kehuttu kirja (jota en ole itse – vielä – lukenut): How to Break Up With Your Phone.

Florence Williamsin kiinnostava podcast The 3 Day Effect, jossa tämä hakee tieteellistä selitystä sille, kuinka luonto tekee hyvää aivoille, mielelle ja niin, myös sille keskittymiskyvylle.

Lopulta hyvä ja huono uutinen on sama: kaikki on kiinni omien korvien välistä.

Yksi mies puussa ja toinen paljasjalkaisena Connecticutissa

Kirsi10.3.2023Aiheet: Yleinen

New York Timesissa oli vähän aikaa sitten juttu yhdysvaltalaisesta miehestä, joka on yli 20 vuotta kulkenut paljain jaloin. Juttu muistutti Cosimosta Italo Calvinon kirjasta Paroni puussa.

Kuvan henkilö riisuuntuu paljasjaloin vain kotonaan

Paroni puussa on yksi lempikirjojani ja kertoo aatelispojasta nimeltä Cosimo, joka suuttuu perheelleen ja päättää muuttaa asumaan puuhun. Hän lupaa, ettei tule enää koskaan astumaan maankamaralle. Lupaus pitää, kuoleman jälkeenkin. Cosimo ei pysy paikallaan vaan siirtyy kyllä puusta toiseen ja kotinsa tontilta metsiinkin. Helppoa tällainen vaihtoehtoinen elämäntapa ei ole. Toisin kuin voisi kuvitella, Cosimon elämä on kuitenkin täynnä ihan ”tavallisia” asioita, ystävyyksiä, kiistoja, rakkautta. Tämä viettää aikaansa puissa, lukee ja elää tavallaan ihan normaalia elämää. Kyläyhteisö pitää tätä friikkiinä. Toisin sanoen varsinaisesti elämä tällaisella vaihtoehtoisella tavalla on antoisaa, mutta sosiaalisessa kontekstissa ei-hyväksyttävää, kummallista, paheksuttavaa tai naurettavaa.

Jossain vaiheessa friikki muuttuukin guruksi ja yhteisö alkaa arvostaakin paronin tapaa elää omanlaistaan elämää.

Kiinnostavaa kirjassa on se, että se ei ole mikään sci-fi vaan tapahtuu ”normaalimaailmassa” ja toisaalta se, kuinka hankalaa muiden ihmisten on hyväksyä toisen erilaista elämäntapaa. Ikään kuin vaihtoehtoinen tapa nähdä ja elää elämä olisi jollain tavalla uhka omalle, ehkä konventionaaliselle, tavalle elää. Sosiaalinen media tuo kiinnostavalla tavalla tällaisen vertailun ja tuomitsemiskulttuurin näkyville omassa elämässä. Sen sijaan, että olisimme uteliaita erilaisuudelle, tuomitsemme nopeasti. Sen sijaan että etsisimme vertaisuutta, löydämme vertailua. Vertailu luo ajatuksen siitä, että jollain on jotain mitä minulla ei ole ja siitä helposti ajatuksen, että toisen tapa olla on ”väärä”.

Sama asenne ilmenee kun joku ilmoittaa olevansa vaikkapa vegaani. Joukko ihmisiä ryntää huutamaan kuinka aikovat grillata lihaa pelkästään kiusaksi tai kuinka toinen yrittää esittää parempaa kuin muut, wokettaa tai hyvesignaloida. Mitä jos vegaanius on kuitenkin vain oma valinta, joka ei pyri vaikuttamaan kenenkään toisen tapaan elää omaa elämäänsä? Mutta ehkä tämä kiusallisella tavalla samalla kuitenkin muistuttaa muita siitä, ettei vaikkapa nyt sitten lihansyönti ole mitenkään sen ”normaalimpaa” vaikka olisikin konventio. Ja pikkuhiljaa asiat muuttuvat ja se mikä oli joskus normia ei enää olekaan. Monessa asiassa. Jollain lailla tuntuu, että monella rintamalla eletään tällä hetkellä sellaista asenne- ja arvosiirtymää. Kipuineen kaikkineen.

Paroni puussa ehkä miellyttää ajatuksena jo sen takia, että elämä puussa tuntuu juuri nyt tosi houkuttelevalta. Nousta somekohujen ja -kiistojen, polarisoituneen poliittisen keskustelun ja alituisen ohiymmärtämisen yläpuolelle katselemaan maailmaa toisesta perspektiivistä. Ilman kännykkää, ehkä kirjan kanssa. Kuulostaa taivaalliselta, eikö? Ehkä tätä jollain lailla tavoitellaan retriiteillä, somepaastoillä ja kännykkäsäännöillä.

Huomaan etsiväni jotain vaihtoehtoista ja kestävää tapaa olla ja elää. En halua ”poistua” mistään, en himmailla tai downshiftata, mutta yhä useammin kaipaan vaihtoehtoista tapaa katsoa ja nähdä. Noh, toistan itseäni ja totean, että kirjallisuus antaa siihen onneksi valtavan hyvän mahdollisuuden. Ilman puuhun kiipeämistäkin.

Artikkeli nykyajan paronista puussa eli miehestä, joka päätti kulkea avojaloin on kiinnostava.

Alun perin mies riisui kenkänsä terveyssyistä, mutta huomasi pian tavassa muita ulottuvuuksia kuin pelkkä fyysinen helpotus. Hän puhuu mm. siitä kuinka paljasjaloin elää läsnäolevampaa elämää. On vaikkapa pakko katsoa mihin astuu sen sijaan, että tuijottaa kävellessään puhelinta. Mies toteaa myös, että paljasjalkainen elämä on oikeastaan ihan helppoa, ongelmia aiheuttavat lähinnä muut ihmiset, jotka suhtautuvat tähän vierastaen: “Navigating the terrain is easy, navigating people is tricky.” Tämän vaimo sanoo vierestä, että heidät heitetään monesta paikasta (kaupasta, ravintolasta jne) ulos. Paljaat jalat tuntuvat muista ihmisistä inhottavilta. Miksi?

Miehellä on sama ongelma kuin Cosimolla puuelämässään: meille on turvallista, että muut elävät kutakuinkin samoin kuin mekin, ennalta-arvattavasti. Mutta miksi? Tuntuu surulliselta, että on niin vaikeaa suhtautua erilaisuuteen vain uteliaasti ilman tuomitsevaa sävyä.

Italo Calvino on huikea kirjailija, jonka kirjoista voi mainita Paroni puussa -kirjan lisäksi ainakin Koko kosmokomiikkaa ja Näkymättömät kaupungit. Olen hankkinut joskus myös kirjan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, joka on luentosarja, jota Calvino valmisteli Harvardin yliopistolle ennen kuolemaansa. Muistioita ehti syntyä vain viisi. Selaan kirjaa ja tajuan, että en ole lukenut sitä. Se tuntuu aika raskaalta ja teoreettiseltakin. Silti heti löytyy helmiä mm. ajatuksia ajasta, sen käsityksestä normaalielämässä ja sen kuvauksesta kirjallisuudesta. Ehkä nyt on aika tälle kirjalle. Vaikkapa siinä meditaatioretriitissä, jonne olemme mieheni kanssa menossa viikonlopuksi…

Jostain syystä yli 30 vuotta sitten kuollut Calvino tuntuu taas ajankohtaiselta. The New Yorker kirjoitti helmikuussa tästä pitkän artikkelin todeten, että: ”Italo Calvino was, word for word, the most charming writer to put pen to paper in the twentieth century”.

Ainakin Calvino avaa mahdollisuuksia nähdä asioita uteliaasti uudella tavalla. Jospa siitä saisi ripauksen taikavoimaa omaan arkiajatteluun.

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Kirsi6.3.2023Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

”En saa ikinä elää sitä vaihtoehtoista, perheetöntä elämääni, sillä kun tämä elämä päättyy, kun olen elänyt kaikki minulle annetut aamut, olen yksinkertaisesti vain kuollut.”

Juha Itkosen kirja Teoriani perheestä on hieno ja rehellinenkin kuvaus – kai voi nykymittapuulla sanoa – suurperheen isästä. Nelilapsisen perheen arki ja toisaalta oma lapsuudenperhe ja siitä saadut muistot ja mallit vuorottelevat kirjassa hienosti luoden yhteyksiä, sellaisiakin, joita kirjoittajakaan ei ole heti itse havainnut:

”Mutta ruumiissani elää muisto isäni fyysisestä vahvuudesta. Miltä tuntui istua hänen harteillaan ja tuntea hänen sormiensa puristavan sääriluitani, muistan sen, ja sen miten isä piti käsistäni kiinni ja kipusin hänen reisiään pitkin ylös ja tein kiepin. Miten hän heitteli minua ilmaan ja otti kiinni ja nauroi, nauroimme molemmat, senkin muistan, ja olen siirtänyt kaiken eteenpäin omille lapsilleni, kiepit ja heittelyt ja harteilla istumiset, kaikki on mennyt kiertoon, kesti yllättävän kauan ennen kuin tajusin sen.”

Itkonen ei siis voivottele sen elämän perään, jota eläisi ilman perhettä, päinvastoin. Tämä on päättänyt nauttia elämästä sellaisenaan täysin siemauksin. Mutta kiinnostavaa on pohdinta siitä kuinka perhe vaikuttaa omaan identiteettiin.

Itkonen pohtii mistä perhe alkaa ja mihin toisaalta loppuu. Kiinnostavia kysymyksiä. Me tulemme jonkinlaisesta perheestä ja elämme toisenlaisessa perheessä ja vaikka Itkonen ehkä turhan suoraviivaisesti yhdistää perhe-termin vain sellaiseen perheeseen, jossa on lapsia, ymmärrän sen ja hyväksyn. Itkonen puhuu omista kokemuksistaan ja hyvin puhuukin. Perhe on monenlainen ja vaikkapa se mihin perhe loppuu, vai loppuuko, on kiinnostava kysymys esimerkiksi avioeroperheessä.

Itse olen elänyt lapsena ydinperheaikaa niin lyhyen hetken, että en muista siitä mitään. Toisaalta perhe on ollut sekalainen joukko isäpuolia, äitipuolia ja velipuolia sekä näiden sisaruksia, jotka eivät enää tavallaan ole enää edes sukua, mutta silti jollain lailla kuuluvat perheeseen. Serkkuja on puolikkaita ja kokonaisia ja kauan aikaa sitten tein jo päätöksen jättää ”puoli” -etuliitteen pois. Kokonaisia perheenjäseniä nämä kaikki ovat ja elämä on yllätyksellinen ja hieno, että tällainen perhe on voinut syntyä. Olisinko halunnut ydinperheen? Varmasti. Kukapa haluaisi lapsena menettää isänsä. Mutta lopulta elämän on käynyt hyvin. Voi olla, että tämä sama kokemus on myös muokannut tapaani nähdä elämä ylipäänsä. Ja siinä huomaan ainoan selkeän ristiriidan Itkosen ja oman ajatteluni kanssa.

Mutta ensin takaisin kirjaan ja teoriaan perheestä.

Ihailen Itkosta siinä, että tämä tuo isänä/vanhempana ”epäonnistumisen” aika rohkeastikin esille. Vaikka aikuisen pitäisi olla aikuinen, ei tämä mitenkään aina siihen pysty. Vanhemmuuden ideaali on tavoittamattomissa. On selvää, että kaikille meille jää lapsuudesta ja suhteesta omaan perheeseen ja vanhempiin jonkinlaisia pinttyneitä muistoja, joista kaikki eivät ole myönteisiä. Näistä kerimme itsellemme tarinan, joka sitten selittää sen miksi olemme sellaisia tai kuinka äiti/isä aina oli tällainen. Itkonen saa hienosti itsensä kiinni omista tällaisista tarinoistaan ja kyseenalaistaa sen kuinka ”oikein” me oikeastaan muistamme asioita, joita meille tapahtuu.

Pidän myös Itkosen tavasta uskaltaa käsitellä perhettä rakastavasti ja myönteisesti ”ruuhkavuosista” huolimatta. Miksei voida riisua kielteissävytteisiä termejä tavasta puhua perheestä. Tai oikeastaan melkein mistä vain. Lapsiperheen elämä kuulostaa ihan erilaiselta kuin lapsiperhearki. Toisaalta ehkä se on jokin kollektiivinen suojautumismekanismi, mutta johtaako se itsessään kielteisempään ajatteluun omasta elämästä? Ja mitä hyötyä siitä on? Samaistumista? Varmasti, mutta voisiko sitä käsitellä kuten Itkonen, ilman nokkeluutta ja hyvän pienentämistä?

Pidän myös siitä, kuinka Itkonen palaa omaan lapsuuteensa ja muistelee kuinka aikuisten villeissä kesäjuhlissa oli lapsena myös hyviä muistoja. Siinä, että homma toimi silloin holtittomammin on myös jotain myönteistä. Kaiken ei pidä olla mekaanista suorittamista ja jäykkiä aikatauluja. Uskon, että tämä sama ajatusmalli pilaa elämää myös meiltä aikuisilta ja kuten lapset, mekin tarvitsemme yllätyksiä ja uteliaisuutta, jolle on ehkä liian vähän tilaa.

”Nykyajan julkisessa lapsiperhepuheessa toistuu jatkuvasti ajatus, että lapset pitävät rutiineista. Ymmärrän sen tarkoituksen, ja onhan se totta. Mutta eivät lapset pelkästään rutiineista pidä. Lapset pitävät myös seikkailuista, aivan niin kuin minäkin pienenä – tietysti sillä edellytyksellä, ettei heidän perusturvallisuutensa järky. Lapset pitävät siitäkin, että yllätyksiä tulee ja suunnitelmat muuttuvat. Muistan sen lapsuudestani ja näen omista lapsistani nyt.”

Itkonen käsittelee muistojen ja perheteorian lomassa myös perhettä ja rooleja yhteiskunnallisesta näkökulmasta. On arvokasta, että naisten työn ja muun elämän yhteensovittamisesta puheenvuoroja käyttävät muutkin kuin naiset itse. Avun hankkiminen, oli kyse sitten siivoojasta tai lastenhoitajasta ei ole huonoa vanhemmuutta. Vanhempi jatkaa elämäänsä myös ihmisenä, ei pelkkänä äitinä tai isänä. Onko se edes hyvä, että lapsista tulisi oman elämän päämäärä? Lasten kuuluu irtautua vanhemmistaan, eikö silloin ole hyvä, ettei äiti tartu punttiin ja roiku mukana vaan tällä on omakin virkeä elämä, perheen ulkopuolellakin?

”Ehkä on siis tasa-arvon edistämistä olla tässä asiassa avoin. Myös nainen voi yhdistää kunnianhimoisen työn ja isonkin perheen, mutta ei niin, että samaan aikaan toteuttaisi intensiivisen äitiyden ideaalia. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista, tunnit loppuvat kesken. On haitallista ylläpitää sellaista illuusiota.”

Tätä kirjoittaessani huomaan, että Hesarissa on artikkeli isyysvapaista ja isyyden odotuksista:

”Voiko edes sanoa ääneen? Kysyimme miehiltä, miksi he eivät pitäneet perhevapaita. Esiin tuli asioita, joita ei ehkä normaalisti rohjeta sanoa ääneen. Esimerkiksi että lapset ovat tylsiä ja miehistä on turha yrittää tehdä naisia.”

Löytyy useitakin syitä miksi miehen perherooliksi ei tule koti-isää: taloudelliset, urakehitykseen liittyvät syyt ja asennesyyt. Tekee mieli itsekin verbaalisesti nuijia tuo 48-vuotias mies, joka on todennut ”Naisilla on rinnat ja niihin tulee maitoa lapsia varten. Naisten mielestä lapset tuoksuvat hyviltä. Heillä on ihan erityinen suhde lapsiin. [–] Miksi miehistä yritetään tehdä naisia?” Mutta miksi? Eikö pikemminkin parempi tapa vaikuttaa ole se, että löytyy enemmän niitä miehiä, jotka pystyvät ja rohkaistuvat puhumaan isyydestä ja perheestä kuten Juha Itkonen? Rehellisesti tunnustellen omia ajatuksia ja toisaalta uteliaasti haluamalla olla paras mahdollinen isä lapsilleen ja puoliso vaimolleen?

Hesarin artikkelissa syyllistytään myös yksipuoliseen tulkintaan perheiden asenteista. 33-vuotias mies puhuu siitä kuinka työ on hänelle elämässä merkityksellisempää kuin vaimolle. HS toteaa tähän, että ”Tällä vastaajalla oli ajatus miehen roolista perheen elättäjänä.” Mutta mitä jos se onkin koko perheen ajatus? Kuinka paljon meillä on yhteiskuntana oikeutta puuttua parisuhteessa muodostettuihin sopimuksiin? Vai olisiko jälleen parasta, että luomme mahdollisuuksia ja pidämme huolen vaikkapa siitä, että työpaikoilla kannustetaan isiä vapaisiin? Eikö itse asiassa naismyönteisin organisaatio olekin se, joka aktiivisesti kannustaa isiä pitämään isyysvapaita? Tällä on iso myönteinen vaikutus roolituksiin ja tasa-arvoon.

Mutta takaisin Itkoseen. Tai oikeastaan siihen ainoaan asiaan, jota hieman konfliktoin Itkosen kirjassa. Itkonen puhuu tietysti oman lapsuudenperheenkin kautta ikääntymisestä. Vanhemmat alkavat ikääntyä, itsekin. Itsestään Itkonen toteaa:

”…tässä iässä aurinko on vielä korkealla mutta selvästi jo laskevalla radalla.”

Myöhemmin ikääntymistä käsitellään näin: ”Lapsissa ja vanhuksissa on jotain samaa. Elämä on kehä, se päättyy pisteeseen, josta se alkaa.”

Mitä jos elämä ei olekaan kehä tai vuorokausi ei ole sille oikea metafora. Olen näkevinäni tässä tarinankertojan ja romaanikirjailijan ajattelua taustalla. Romaani on kokonaisuus, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin. Tavallaan siisti. Elämä on oman kokemukseni mukaan kaikkea muuta kuin siisti paketti. Onneksi! Mitä jos elämä ei ole romaanimainen kokonaisuus? Mitä jos elämää ei kannata ajatella yhtenä kertomuksena vaan ennemmin vaikkapa ilotulituksena? Ilotulitushan on sillä lailla kiinnostava, että se alkaa yleensä näyttävällä pamauksella ja melkoisella väritulituksella. Isompia ja pienempiä, eri värisiä ja muotoisia hämmästyttäviä valoilmiöitä kovan paukkeen kera. Välissä tulee melkein pelkkää rätinää ja sihinää ja taas, aivan yllättäen tulee valtavan kaunis ja iso valopallo siitä lähtevine valoputouksineen. Välillä jo vähän kyllästyttää, tulee toistoa, kunnes taas PAMAUS! Jossain vaiheessa hiipuu ja joku sanoo, että ”nyt se taisi loppua”. Mutta ei, seuraavaksi tuleekin melkein se hienoin vaihe, värikylläinen ja muutaman yllätyksen sisältävä vaihe, josta katsoja ei voi todeta kuin ”Ooh!”.

Mitä jos elämä onkin enemmän sellaista. Vastustan ajatusta, että ihmistä vanhetessa voi verrata lapseen. Kuin tämä taantuisi. Elämä voi myös yllättää, oikeastaan ei voi tietää missä vaiheessa se hienoin valoilmiö sitten yhtäkkiä tuleekin. Elämä on myös sisäisestä perspektiivistä erilainen kuin ulkoisesta. Vanhempi ihminen kantaa sisällään kaikki ikävaiheensa, ei vain vanhuutta. Lapsi kantaa sisällään vielä vain lapsuuttaan. Ikääntyminen ei poista ja vähennä vaan lisää ja rikastaa.

Jos jotain toivon, niin kun Itkonen itse vanhenee, ehkä hän kohdistaa viisaan katseensa vanhenemiseen ja siihen liittyvään puheeseen, joka myös kaipaisi freesaamista.

Pidin kirjasta kovasti. Jopa ehkä enemmän kuin sisarteoksesta Ihmettä kaikki. Tässä Itkonen teki arjesta jotain kaunista. Ilman draamaa tai ylimääräistä jännitystä. Monia viisaita ajatuksia ja lauseita myös parisuhteesta ja perheenjäsenten välisyydestä. Kuten vaikkapa tämä:

”Kun nyt ajattelen asiaa, ehkä riidat ylipäätään syntyvät yllättävän usein jonkinlaisesta surusta. Sitä ei vain tahdo tajuta, sillä riidat ovat äänekkäitä ja suru hiljaista.”

Juha Itkosen Hesarin haastattelu kirjasta ja perheestä löytyy täältä.

Miten kirjoittaa kirja? Osa 6/6 – Viimeistely

Kirsi4.3.2023Aiheet: Yleinen

”Mitä helvettiä se tälläkin muka tarkoittaa?” kysyn mieheltäni , joka on (tässä tapauksessa) kaikkeen syytön. Olemme kirjan kirjoittamisen viimeisessä vaiheessa: Viimeistely. Jos sopii, kerron hieman siitä missä olen juuri nyt. Kirja Levoton lukija ilmestyy toukokuussa ja juuri nyt olen sen viimeistelyvaiheessa.

Valmista, sinne meni! Lopulta oma teksti on sellaista, että kokonaisuus tuntuu oikealta, ei välttämättä täydelliseltä kirjalta, mutta sellaiselta, joka tuntuu parhaalta mahdolliselta versiolta siitä kirjasta, jota lähti kirjoittamaan. Tai parhaalta sellaiselta versiolta, johon itse pystyy. Matkan varrella kirja on todennäköisesti muuttunut lähtötilanteesta hieman toiseksi, se onkin seurannut jotain kirjoitushetken polkua tai palannut takaisin häkki-vaiheeseen muuttamaan sitä. En muista, että koskaan valmis teksti olisi ollut ihan sellainen kuin olen aloittaessani kuvitellut. Silloinkaan kun on ollut hyvin selvä ja tiukka viitekehys, josta lähtee liikkeelle. Kirjoittaminen on aina luova prosessi, loppuun asti. Kunnes teksti on valmista, se lähtee kustantajalle ja ”loppu hyvin, kaikki hyvin” kuten sanotaan?

Hmm. Ei ihan vielä. Kustantajalta teksti nimittäin tulee vielä takaisin. Kustannustoimittajan kommentein… Alkaa kirjoittamisen viimeinen vaihe 6/6 Viimeistely.

Nyt kirja on saanut ensimmäistä kertaa sellaista ulkopuolista palautetta, jota ei voi sivuuttaa. Vaikka puoliso, kaveri ja kummitäti rakastivat tekstiäsi, kustannustoimittaja suhtautuu siihen ulkopuolisen silmin. Ja ne silmät voivat olla armottomatkin. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että palautteen antamisessa ja vastaanottamisessa olemme kaikki noviiseja. Ihmiset ovat erilaisia ja usein kustannustoimittaja ei tunne kirjoittajaa kovin hyvin. Ei ole ihme, että kirjailijat siirtyvät kustantajalta toiselle ”oman” kustannustoimittajan perässä; jos palautesuhteesta on tullut luottava ja toimiva, se säästää kaikkien tunteita. Palautteen antaminen ja vastaanottaminen on nimittäin todella vaikeaa. Ollaan herkkien asioiden äärellä ja toisaalta vielä yhä useammin digitaalisen viestinnän kirouksen alla. Tulkintoja siitä mitä kukin milloinkin on tarkoittanut tai ei ole tarkoittanut tehdään omassa kolossa äksyillen sitten vaikkapa omalle perheelle kun ei muutakaan voi…

No, tilanne ei aina ole niin paha. Levoton lukija tuli siis kommentein takaisin. Teksti on paikoin hyvin henkilökohtaista, joten suhtaudun siihen suojelevasti. Kävin kustannustoimittajan kommentit pikaisesti läpi, pakenin paikalta ja päätin palata seuraavan päivänä asiaan. Toisella kerralla, yön yli nukuttua, ne tuntuivat jo asiallisemmilta ja huomattavan paljon pienemmiltä kuin miltä ne ensisilmäyksellä näyttivät. Perhana, joissain marginaaliin laitetuissa kommenteissahan oli itse asiassa kehuja: ”Kirjoitat tosi oivaltavasti, tämäkin niin totta!” Mutta entäs sitten tämä: ”Tämä ajatus jää ohueksi”, miten niin???

Lopulta kommunikoimme marginaaleissa kiinnostavista asioista, siitä millainen Saramago on kun tämän tapaa ja toisaalta kirjoitan kirjassa siitä kuinka Virginia Woolf oli ns. aikainen omaksuja, kuinka pulassa hän olisi somen kanssa. Jäämme hieman kiistelemään kustannustoimittajan kanssa. Hän kommentoi, että ehkä Virginia olisi tosi näppärä kännykän ja somen kanssa, jos kerran omaksui oman aikansa teknologian myös? Minä taas argumentoin, että voisiko olla, että teknologian tunteminen on eri asia kuin mielen hallitseminen. Kun nimenomaan Virginian mieli oli yliherkkä, uskoisin silti, että tämä olisi pulassa.

Kuuluu asiaan myös, että on tyylieroavuuksia, joista pidän tiukasti kiinni. Kustannustoimittaja taas paljastaa laiskat sanajärjestykset ja huolimattomat heitot. Keskustelemme myös Kaurismäestä ja tämän Ranska-suhteesta.

Päädymme siis ihan hyvään paikkaan. Tässä tapauksessa kustannustoimittaja on minulle myös jo tuttu Pimeän yli -kirjasta ja luotan tämän arvostelu- ja arviointikykyyn.

Viimeistelyvaihe ei muutenkaan ole suosikkejani. Tässä vaiheessa oma teksti tuntuu jo kyllästyttävältä, seuraavat kirjoitusprojektit houkuttavat ja oikoluku ärsyttää. Kiinnostavaa on myös sokeus omaan tekstiin. Tällä hetkellä oikoluen erään toisen ihmisen tekstiä ja huomaan helposti typot ja muut pikku virheet. Omassa tekstissä se on selvästi vaikeampaa. Siksi viimeistelyä kannattaa tehdä rauhallisesti. Yrittää tarkastella tekstiä vähän itsensä ulkopuolelta. Sovittautua lukijan rooliin ja miettiä mikä tekee tälle lukemisesta houkuttelevaa ja antoisaa. Yrittää tappaa tekstistä ne omat kullannuput ja luottaa siihen, että ihan kaikkea ei tarvitse kirjoittaa yhdessä kirjassa. Joku osio ei kuulu ehkä tähän kokonaisuuteen.

Lopulta teksti menee takaisin kustantajalle ja kirjailija kantaa vastuun esimerkiksi tässä omassa tapauksessani esimerkiksi siitä, että välissä on liian pitkä luettelo, josta kustannustoimittaja on varoittanut, että ”Tämä on liian luettelevaa, lukija työlääntyy.” Joten, jos olet tuleva lukijani, hyppää yli jos yhtään ärsyttää, en pahastu. Tai, että omistuskirjoitus tässä kirjassa on tavallaan ”väärässä” paikassa, eli ei perinteisesti alussa, mutta siihenkin on syy.

Kirja on kokoelma esseitä ja ajattelin vielä huomenna vähän vaihtaa järjestystä mielestäni lukijaystävällisemmäksi ja sitten se menee kustantajalle, taittoon ja painoon.

Kun siis kysyttiin kuinka kirjat syntyvät niin tässä yksi versio vaiheineen siitä. Kirjoittajat ovat tietty erilaisia ja siksi tapakin voi olla erilainen. Siispä vielä bonuksena, jos jaksat, tarjoan seuraavalla kerralla muutamia ajatuksia – 7/6 Kuriton kirjoittaja.

Miten kirjoittaa kirja? Osa 5/6 – Teurastaminen

Kirsi26.2.2023Aiheet: Yleinen

Tekstiä on virrannut välillä helpommin välillä vaikeammin, mutta liuskoja on syntynyt. Puurtamisen vaiheessa on hyvä lomauttaa sisäinen (ja ulkoinenkin) kriitikko. On aika luoda ja on aika tarkastella luovaa työtä, kaksi erilaista vaihetta, joita ei monestakin syystä kannata sekoittaa.

Kirjoittajina ihmisillä on erilaisia tyylejä ja tarpeita. On niitä, jotka haluavat käydä tekstistään keskustelua jo aikaisessa vaiheessa ja niitä, jotka eivät halua, että kukaan koskee tekstiin ennen kuin vasta kun on ”valmista”. Kuulun itse näihin jälkimmäisiin. Yleensä puurtamisen vaiheessa kuitenkin tarvitsen yhden luotettavan ja lempeän lukijan. Tämä ei anna kehitysehdotuksia, ei kritisoi tai korjaile sen paremmin sisältöä kuin pilkkuja. Oikeastaan tämän lukijan tehtävänä on ainoastaan kannustaa ja nyökytellä. Kannustaa eteenpäin silloin kun tuntuu siltä, että kaikki mitä saa aikaan on paskaa ja nyökytellä kun itse keskustelee omasta tekstistään ja havaitsee siinä heikkouksia tai vahvuuksia. Yleensä itse tietää jo mikä hommassa tökkii. Tässä vaiheessa testilukijan tehtävä on siis auttaa projektia eteenpäin, pitää kirjoittaja virkeänä näppäimistön äärellä.

Mieheni on oppinut varsin taitavaksi tässä toimessa. Moni kirja olisi jäänyt syntymättä ilman kommenttia: ”tää on ihan valmista kamaa, tosi hyvää!”. Itsekin tiedän, ettei se (ainakaan vielä) siinä vaiheessa ole, mutta tuossa vaiheessa valkoinen valhe tuntuu fantastiselta ja viisaalta.

Jossain vaiheessa kuitenkin leppoisa kirjoitusprojekti muuttaa muotoaan ja on aika tekstin todelliselle tarkastelulle. Areenalle astuu Teurastaja. Saanko kertoa hieman tästä vaiheesta kirjan Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on kohdalla?

Miten kirjoittaa kirja osa 5/6 Teurastaminen.

Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on, on kirja (työ)elämän merkityksestä. Se on henkilökohtainen ja silti pyrkii yleiseen, toisin sanoen ratkaisemaan työelämän mysteerin: mitä hemmetin järkeä tässä oikein on ja jos järkeä ei tunnu löytyvän, kuinka sellaista itse rakentaa. Se on rakentunut varmasti koko elämäni aikana niin omista kokemuksista, konsultoinnin vuosista, joina olen tutustunut useampaan isoon ja pieneen organisaatioon ja näiden haasteisiin sekä tietoon, jota olen ahnaasti aiheesta kiinnostuneena vuosikaudet itseeni imenyt.

Sen kirjoittamisessa kävin läpi näitä vaiheita, joita nyt olen avannut: 1. Hyppy: kaikki tieto, ajatukset ja omat teoriat aiheesta muodostivat abstraktin ajatuspilven päähän, johon oli vaikea päästä kiinni: mistä aloittaa? Aloitin jostain. Ryhdyin kirjoittamaan kiinnostavista fiktioista, jotka mielestäni kertoivat jotain kiinnostavaa elämästä ja työstä. 2. Tiedon kerääminen: kasasin kaikki mahdolliset kirjat, artikkelit, haastattelut ja tutkimukset aiheesta laajalla skaalalla. Koska teoriani oli se, että sosiaalinen konteksti hyvässä ja huonossa vaikuttaa merkitykselliseen elämään enemmän kuin luulemme, kasasin paljon siihen liittyvää materiaalia aina yhteisöjen rakentamisesta ihmisen mieleen. 3. Häkki: rakensin itselleni häkin, teorian viitekehyksen, miten haluan aihetta lähestyä ja loin sisällysluettelon. Kirjoitin takakansitekstin; kenelle tämä kirja voisi olla avuksi, iloksi tai hyödyksi ja miksi. 4. Puurtaminen: järjestin kaikki muistiinpanoni värijärjestykseen ja ryhdyin pudottelemaan niitä värikoodattuihin lukuihin. Hirveä sotku, mutta tekstiä oli jo, mikä on aina huojentavaa. Puursin välillä pakolla välillä flowssa. Aina ei ollut kivaa. Järjestin pääsiäiseksi mieheni kanssa ”kirjoitusleirin”, käytimme siis loman vapautuneesti kirjoittamiseen ja olimme tästä molemmat onnellisia. Kuten sanottu, parhaimmillaan kirjoittaminen on ihanaa, se järjestää omia ajatuksia, on konkreettista siinä mielessä, että ainakin määrällisesti saavutusta voi mitata. Siinä on onnistumisen tunteita, epätoivon alhoja ja lopulta jonkinlainen oma transformaatio: jostain kummallisesta sotkusta tulee kuin tuleekin jotain tolkullista. Sitten pääsin vaiheeseen 5. Teurastaminen.

Monesti editointivaihetta pidetään sellaisena, jossa tiivistetään, poistetaan (kill your darlings) ja korjataan kielioppivirheitä, sanajärjestyksiä ja lauseiden muotoa ja järjestystä. Kappaleidenkin. Jonathan Franzen on kirjannut omat 10 kirjoittamisen sääntöä, joista ensimmäinen on: Lukija on ystävä, ei vastustaja eikä sivustakatsoja. Editointi on tämän ystävän palvelemista. Teurastaja tekee lukemisesta helpompaa ja kirjoittajan intentiosta selkeämpää.

Editoinnilla on kuitenkin toinenkin tehtävä, jota harvoin tässä vaiheessa mainitaan. Moni meistä kirjoittajista editoi itseään jo puurtamisvaiheessa vaikka ei ehkä huomaa sitä. Sievistelee, kaunistelee, ehkä peitteleekin. Suojelee. Itseään tai muita. Natalie Goldberg kirjoittaa kirjassaan Wild mind siitä kuinka pitää kirjoittaa siitä mikä tuntuu kiusalliselta. Toisin sanoen, teurastamisen vaiheessa pitää myös osata leikata itseltä häpeä ja suojeluvaisto pois.

Editointi ei myöskään ole yksi toimenpide vaan mieluiten useampia kierroksia, joilla on eri tehtävä. Ensin käy läpi omaa tekstiään välillä epäuskoisena siitä, että jotain niin typerää on tullut kirjoitettua ja välillä siitä, että onko tosiaan näin fiksu ajatus omasta päästä. Ensimmäinen kierros on sellainen, jossa kirjoittaja käy ulkopuolisen silmin tekstiä ja samalla miettii, kuinka saada siitä parempi. Mitä pitää korjata. Kuinka rakenne toimii jne. Toinen kierros on tarkempi, kirjoitusvirheitä, sanajärjestyksiä, kokonaisia kappaleiden poistoja ja paikkojen vaihtamista. Pienen palautumisen jälkeen on aika miettiä mitä ei kehdannut sanoa ja lisätä se tekstiin. Viimeinen kierros on tiukin. Itse ajattelen tässä vaiheessa olevani aina jokaisen luvun oma asianajaja: puolustan vain ja ainoastaan yhtä lukua kerrallaan, jotta siitä tulee mahdollisimman hyvä. Sitten siirryn puolustamaan seuraavaa. Tämä karsii helpommin toistot ja typeryydet. Tiivistää ja terävöittää. Viimeistä teurastuskierrosta kutsun ”vitsiversion” tekemiseksi.

Olen kirjoittajana nopea ja runsas mikä tarkoittaa sitä, että kaikista kirjoista (ja kirjoituksista!) tulee helposti liian pitkiä. Vitsiversion tehtävä on siis se, että edellinen versio kirjasta pysyy ennallaan ja vitsiversion typistän niin tiiviiksi kuin vain pystyn, läpällä. Usein pystyn ja usein siitä versiosta tulee lopullinen. Kaikki runsaus on tietysti säästössä turvallisesti siinä edellisessä. Toisin sanoen huijasin teurastajaa, mutta viisastuin kuitenkin tiivistämään.

Kuten sanottu, jokainen on kirjoittajana erilainen ja siksi vaiheet eivät ole jäykkiä vaiheita. Joku paljastaa itsestään kaiken henkilökohtaisen jo kirjoittamisen alkuvaiheessa ja joutuu pikemminkin jarruttamaan ja suojelemaan itseään lopussa. Sama se missä vaiheessa, mutta olen taipuvainen kuulumaan Natalie Goldbergin koulukuntaan. Inhimillinen aitous tulee ”totuudesta” ja se ei ole mustavalkoisen nätti vaan usein sotkuinen ja sekava. Ja sellaisena kiinnostava.

Ja lukijahan on ystävä?

Viimeinen vaihe onkin sitten 6/6 Viimeistely ja nyt homma on pelkkää nautintoa. Tai sitten ei. Sillä nyt kuvioon astuu viimeistään myös todellinen ulkopuolinen palautteineen eli kustannustoimittaja.