Hesarin kirja-arvioija sortuu omaan taitavuuteensa?

Kirsi     14.4.2016    

”Kirjailija Juha Itkosen odotettu jatko-osa sortuu omaan taitavuuteensa” toteaa Helsingin Sanomien kirja-arvioija Arla Kanerva arviossaan tänään Juha Itkosen Palatkaa perhoset -kirjasta.

Arvio pohditutti paristakin syystä.

Ensinnäkin Adam Grant käsittelee kirjassaan The Originals tendenssimme epäillä myönteistä ja luottaa kielteiseen. Hän palaa Harvard Business Schoolin tutkimukseen, jossa annettiin ihmisten arvioida kirja-arvioiden kirjoittajia. Käytännössä kyseessä oli kuitenkin sama arvio. Ainoastaan adjektiivit oli muutettu. Jos toisessa oli ”loistava”, toisessa oli ”kelvoton” jne. Mitä ihmiset sitten ajattelivat siitä millaisia näiden arvioiden kirjoittajat olivat? Kielteisen arvion kirjoittajat olivat lukijoiden mielestä älykkäämpiä kuin myönteisten. Meillä on kuin onkin taipumus ajatella, että kielteinen kritiikki on jollain lailla älykkäämpää kuin myönteinen. Että ihminen, joka palaverissa esittää syyt miksi jokin ei voi toimia, eli kertoo ideoiden heikkoudet on fiksumpi kuin se ärsyttävä pollyanna, joka tykkää kaikesta.

Tämä siis tuli mieleen tänään lukiessani Hesarin Arla Kanervan arviota Juha Itkosen kirjasta Palatkaa perhoset. Siksi, että oma kokemukseni kirjasta oli täysin toisenlainen. Olenko siis se hemmetin pollyanna, johon ei voi luottaa kun pidin kirjasta?

Siinä missä Arla Kanerva pitää Itkosen kirjaa jotenkin pusattuna, kirjana, jota on yliyritetty kirjoittaa, itse pidän sitä irtonaisena. En havaitse kirjassa yliyrittämistä, liikaa teknisyyttä tai taitavuutta, jota Hesarin arvioija siinä näkee, joka pilaisi lukemisen flown. Se on taitavan kirjailijan teos, joka ei suinkaan sorru omaan taitavuuteensa vaan kirjailija on osannut valjastaa kykynsä tarinan kuljettamiseen, jota kautta lukija voi hahmottaa merkityksiä. Varmasti erilaisiakin omasta kokemusmaailmastaan riippuen. En myöskään koe sitä turvallisuushakuiseksi jatko-osaksi, jonka ”rakenne ja tarinan elementit tuudittavat turvalliseen jatkumoon”. Kirja on oma itsensä vaikka tarinan henkilöt ovatkin jo lukijoille tuttuja.

Ja tunnepuoli sitten. Kanerva toteaa arviossaan, että ”Suurille tunteille pitäisi voida nauraa. Ilman naurua lopputulos on pelkkää itsekeskeistä väninää.” Juu ja ei. Kuka meistä nauraa itselleen silloin kun tunteet ovat pinnassa? Eikö ole rehellistä, että jokaisen tunnemaailma on omansa ja näkökulma oma. Itsekäskin? Oma kokemus Itkosen kirjasta oli virkistävä. Kuinka eri tavoin me samoja tapahtumia hahmotamme kukin omasta näkökulmasta. Eikä kirjailija neuvo meitä mikä on oikea tapa tai näkökulma. Mutta jos kirjailija tekisi hahmoistaan ihmisiä, jotka nauravat omille suurille tunteilleen, hän tekisi heistä kyynisiä ja turvallisuushakuisia. Eikö turvallisinta ole juuri se, nauraa tunteilleen? Olla altistumatta niille? Itkonen on osannut välttää tämän.

Kun olen lukenut Hesarin arvion muutamaan kertaan ja vertaan sitä omaan kokemukseeni kirjasta jään pohtimaan. Ettei vain olisi käynyt niin, että on turvallisinta olla kriittinen? Että kritiikki ei olekaan arvio kirjasta vaan oma taideteoksensa, tekninen suoritus, jossa pitää valita kriittinen kulma ja lauserakenteet ja jossa vielä lopussa käytetään kirjailijan ajatuksia häntä itseään vastaan. Että ajatus on, että se on älykästä. Arvion lopun musertavuus käy selväksi ainoastaan jos on lukenut kirjan. Luettuani sen, en voi millään tasolla yhtyä siihen, pidän sitä ylimielisenä heittona, jota ei ehkä ole ajateltu loppuun asti.

En toki ole oikea ihminen arvioimaan arviota ja tavallaan arvion arvioiminen on sinällään vähän absurdia. Toisaalta taas suhtautuessani kriittisesti arvioon voidaan hyvin todeta edellä esitettyyn teoriaan vedoten, että yritän vain esittää älykkäämpää kuin olenkaan. Mutta. Ehkä en arvioikaan arviota ja sen sijaan vertaan kokemuksia. Omaani suhteessa arvioon. Ja ne ovat todella erilaiset.

Mutta meitä lukijoita on toki moneksi.

Vaikuttavatko sitten kirja-arviot? Luetko niitä? Jos, niin miksi? Ovatko ne viihdettä, palvelu, joka ohjaa käyttäytymistä vai taidetta itsessään? Kenelle kirja-arvio tehdään? Kirjailija ehkä odottaa arviota ja pettyy jos se ei ole myönteinen. Muistaakseni Petri Tamminen sanoi jossain haastattelussa muistavansa kaikki kielteiset arviot kirjoistaan. Onhan se ymmärrettävää. Kirjaa kirjoittaa yksinäisyydessä kauan. Sitten sen työntää maailmalle, ja toivoo, että se otetaan vastaan. Että se puhuttelee, että tulee itse ymmärretyksi kirjan kautta. Onko arvio silti kirjailijalle? Tuskin. Onko se muille lukijoille? Ehkä. Onko se sille pienelle porukalle, jota kutsutaan eliitiksi? Alalle?

Itse huomaan, että auktoriteetteina erilaiset viralliset arvioijat eivät sittenkään enää ole minulle olemassa. Luotan ystäviini, jotka lukevat ennakkoluulottomasti erilaisia kirjoja. Ja toisaalta. Haluan lukea erilaisia asioita ja muodostaa mielipiteeni itse. Vertailu jonkun toisen lukijan kokemukseen on sen sijaan aina kiinnostavaa. Oli lukija sitten ns. virallinen arvioija tai joku muu lukija. Joten tästä kiitos Arla Kanervalle.

Tässä vielä auttamattoman myönteinen oma arvioni kirjasta.