Joulukalenteri 2016, 16. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

16. luukun takaa paljastuu: Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (suom. Juha Mylläri),  Tammi 2016

9789513190439_frontcover_draft_original

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kirjassa on 7 kertomusta, jotka eivät liity toisiinsa. Murakamin maailma on aina omituinen. Yliluonnollistenkin asioiden keskellä pääosassa on kuitenkin ihmiset ja niiden väliset suhteet, rakkaus, ystävyys, seksi. Niin näissäkin kertomuksissa.

Murakami miettii tarinoidensa hahmojen kautta sitä miksi ihminen tekee ulkopuolelta katsottuna typeriä asioita. Kuten vaikkapa rakastuu päivänselvästi väärään ihmiseen. Ja toisaalta kuinka typerää elämä olisi jos me toimisimme vain ”järkevästi”:

”Kummankin toimintaa ajoi jokin tahdosta riippumaton voima. Meidän muiden on helppoa arvostella heidän valintojaan tietäväisen näköisinä ja pudistella traagisesti päitämme. Mutta ilman sellaisen itsenäisen elimen väliintuloa, joka ajaa meitä nousemaan kohti huippua, sysää meidät kuolemaamme, elämämme olisivat kai paljon värittömämpiä. Luultavasti ne olisivat vain sarja suorituksia.”

Murakami käsittelee myös ihmisen vastuuta. Ehkä vastuu ei olekaan vain se, että ei itse tee pahaa. Ehkä meidän jokaisen tulisi myös aktiivisesti estää pahaa?

”Ette ole sellainen ihminen, joka tekee omasta aloitteestaan jotain väärää. Sen ymmärrän hyvin. Maailmassa on kuitenkin asioita, joissa pelkistä vääristä teoista pidättäytyminen ei riitä. Jotkut tai jotkin myös käyttävät sellaista tyhjyyttä kulkuväylänään.”

Ja jos oma elämä tuntuu mutkikkaalta ja päänsisäinen maailma käsittämättömän sekavalta voi lohduttautua tällä:

”On olemassa ihmisiä, joiden sisäinen maailma on niin virheetön ja suoraviivainen, että he eivät osaa elää elämäänsä mitenkään muuten kuin äärettömän teknisellä ja suorittavalla tavalla.”

Kaikki eivät pidä Murakamista. Murakami tuntuu jakavan ihmisiä. Viisaudet on usein piilotettu omituiseen fantasiatarinaan. Sanoisin kuitenkin, että Murakami on tutustumisen arvoinen.

Lahjanäkökulmasta nimi on toki hankala. Tätä ei voi hankkia ikisinkulle veljelle (vihjailevaa), ei juuri eronneelle (surullista), aviomiehelle (uhkaavaa…) jne. Eli mieti tarkkaan kenelle, tai osta itselle joululoman luettavaksi.

Joulukalenteri 2016, 15. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

15. luukun takaa paljastuu: Tommi Melender: Onnellisuudesta, WSOY 2016

img_4258

Tämä kirja sopii sellaiselle onnellisuuden havittelijalle, joka haluaa pitää jalat maassa ja olla haihattelematta liikoja.

Melender ei anna onnellisuuden oppeja. Melenderillä ei ole kuuden kohdan reseptiä onnellisuuteen. Eikä Melender toista pinnallisia onnellisuuslauseita. Ja hyvä niin. Melender suhtautuu onnellisuuteen varauksellisesti, paikoin voisi sanoa jopa vihamielisesti. Pohtien mitä onnellisuus oikein on ja onko se edes hyvä asia. Välillä Melenderin vihamielisyys onnellisuutta kohtaan alkaa saada ideologian tunnuspiirteitä, jolloin huomaa itse siirtyvänsä nyökyttelystä epäilyyn. Onko se nyt NIIN paha, että me tavoittelemme onnea, että me joskus jopa teeskentelemme sitä? Miksi onnellisuus on meille niin iso uhka?

Toisaalta ymmärrän Melenderiä sillä onnellisuuden vaatimus esitetään usein tahoilta, jotka eivät tunne toisenlaisen ihmisen mieltä kuin omansa. Ja aina jos ihmistä ja ihmisyyttä tulkitsee vain oman mielensä kautta mennään pieleen.

Melenderkin halunnee olla onnellinen – kuten me kaikki muutkin. Esseet pohtivat tätä monipuolisesti kirjallisuuden ja elämän kautta. Onnellisuuden lisäksi kiinnostavimpia esseitä tässä kirjassa ovat kirjalijuutta, kirjailijan motiiveita, kunnianhimoa ja kilpailua koskevat ajatukset. Melender inhimillistää ”tähdet”. Joskus ”onnellisuuteen” tarvitaan vaikkapa arvostuksen tunnetta.

”Maailmassa ei ole kyynisempiä lukijoita kuin kirjailijanalut, jotka kokevat maailman kääntävän heille selkänsä. Heidän mielestään 90 prosenttia kirjoista julkaistaan väärin perustein ja vailla ansioita. Salman Rushdie on kertonut, kuinka häntä ahdisti seurata sivusta Martin Amisin, Ian McEwanin ja Julian Barnesin kaltaisten ikätoverien rynnistystä kirjailijanurallaan, kun hän itse oli julkaisematon mitättömyys.”

Tai:

”Jos kirjailija väittää, ettei piittaa myyntiluvuistaan, hän todennäköisesti tarkoittaa, että ei halua puhua niistä tai ajatella niitä, koska niiden pienuus ahdistaa.”

Melenderissä parasta on joskus karkeakin rehellisyys. Se, että näyttää asiat sellaisina kuin ne näkee, ei siloteltuna pintana.

Ja innoitti tämä kirja myös kaivamaan hyllystä taas Tua Forsströmin teoksen Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Suom. Caj Westerberg), Teos 2008

”Aivan kuin vaurioita

ei syntyisi

Sinistä steariinia valuu matolle

Sumua, rakeita   Jäämyrskyt

Mutta vaurioita syntyy

ja monia muita vaurioita”

 

 

Joulukalenteri 2016, 14. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

14. luukun takaa paljastuu: Antti Nylén: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet (Savukeidas, 2016).

img_5329

Mieheni on intohimoinen Antti Nylénin ihailija ja lukenut varmaankin kaiken mitä Nylén on kirjoittanut. Niinpä kun uusi esseekokoelma ilmestyi, se hankittiin heti. Ymmärrän kyllä miksi Nylén on loistava. Tapa ajatella ja kirjoittaa on säälimättömän rehellinen. Itsensä piiskaaminen ja omien motiivien tutkiminen on jopa julmaa. Voisi melkein kysyä, että mitä järkeä tällaisen sivusta seuraamisessa on? Nylénin rehellinen itsetutkiskelu pakottaa lukijankin rehellisesti tarkastelemaan itseään, elämäänsä ja toimintatapojaan. Tämä ei ole hauska, leikillinen tai tekorankka. Tässä ei ole sarkasmia eikä huumoria. Tämä on haudanvakava kirja, jossa kukaan meistä ei saa armoa.

”Mutta onko esimerkkiä kokonaisesta sivilisaatiosta, joka olisi valinnut köyhyyden ja päättäväisesti kurjistanut omia olojaan maailman kärsimyksen takia?

Miksi ei ole?

Jos ei jaksa ajatella, voi vedota ihmisluontoon. Ikään kuin tuntisi sen, sanomalla: ”Ihminen nyt vaan on itsekäs olento. Myötätunnon piiri on niin kovin pieni.” Tämä on pohjimmiltaan vapaan tahdon vastainen, fatalistinen väite. Sillä onko kuitenkaan periaatteessa niin mahdoton ajatus, että kaikki ihmiset huomiseen mennessä (esimerkiksi) ryhtyisivät vegaaneiksi? Onko se mahdotonta samalla tavalla kuin se, että kaikki ihmiset huomiseen mennessä kasvattaisivat siivet ja alkaisivat lennellä ympäriinsä? Estääkö näitä asioita tapahtumasta sama soluihimme kirjoitettu syy, ihmisluonto? Ei.”

Niin. Kuinka moni meistä itse asiassa vetoaa johonkin käytännölliseen. Ei voi ryhtyä vegaaniksi vaikkapa siksi, että se on niin hankalaa. Tai kun muutkin syövät lihaa, ei siitä olisi mitään hyötyä kuitenkaan. Tai syö vain riistaa, jolloin se on ihan ok. jne, jne.

”Fatalismi on helppoa, kun kohtalo on jonkun toisen.”

Kun Nylén puhuu lihansyönnistä, tulee tuska läpi. Ja hän osaa itse asiassa välittää tunteen aika hyvin:

”Nykyään lihateollisuuden ajatteleminen tuottaa mielessäni lähinnä turtaa, lasittunutta surua ja parantumatonta sivullisuuden tunnetta, koska lihansyönti, sen ideologia ja politiikkaa ovat kaikkialla läsnä. En voi paeta. Kuvittele vakaumuksellista ateistia, joka joutuu elämään päättymättömässä jumalanpalveluksessa, kulttikuvien ympäröimänä, tauottomassa virrenveisuussa. Ja että häneltä aina odotetaan kärsivällistä, tahdikasta käytöstä, pidättäytymistä natsikortin käytöstä.”

Nylén puhuu viimekädessä vastuusta. Siitä kuinka sitä ei pääse karkuun varsinkaan tässä ”maallistuneessa” maailmassa:

”Maallistuminen pitää ymmärtää oikein, vastuun räjähdysmäisenä lisääntymisenä: kaikki on meidän käsissämme, ei enää taivaassa. Ajatellaan ilmastonmuutosta: koko pirun planeetta on meidän käsissämme. Emme voi vedota kohtaloon, ainakaan ennen kuin olemme taistelleet sitä vastaan.”

Polku kohti parempaa ihmisyyttä on teoriassa helppo ja yksinkertainen vaan käytännössä hankala:

”Minun pitäisi tulla paremmaksi ihmiseksi, mutta en minä osaa sellaista tehdä. Jos ostoskeskuksen kulmalla olisi keräyskontti, johon ihmiset voisivat viedä omat ylimääräiset etuoikeutensa, ei sitä usein tarvitsisi tyhjentää. Tai jos olisi älypuhelinsovellus, jolla voisi alentaa omaa yhteiskunnallista statustaan, ei se nousisi ladatuimpien ohjelmien listalle eikä tekisi koodaajistaan miljardöörejä. Mutta ei ole sellaista konttia. Ei ole sellaista sovellusta. Voimme vain laskea ja tiedostaa omat etuoikeutemme. Mutta ei se paljon mitään merkitse. Minun hiukan hurskaampi mieleni ei ketään lohduta. Se ei mitään korjaa. Hyvä omatunto on huono päänalunen.”

Eläminen on hankalaa ja tunteet mutkistavat sitä edelleen:

”En oikein pidä tunteista. Ylipäätään. Ne epäilyttävät minua monin tavoin.
Mieluummin eläisin ilman tunteita. Kunpa olisin katukyltti tai pakasteherne.”

Esseet käsittelevät niin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta (ottaen tähän mukaan myös eläinten oikeudet), ihmisen taitavaa tapaa perustella tekemiään ikäviä asioita rationaalisesti kuin toisin toimiminen olisi mahdotonta, Baudelairea

(”Baudelairella oli liikaa ajatuksia ja liian vähän sielunvoimia. Hän olisi tarvinnut toisia päästäkseen toisista eroon, pois umpikujastaan.”), lukemista ja alkoholia: (”Humalassa voi olla hauskaa, mutta parasta juopottelussa ilman muuta on sitä seuraava luhistuminen ja tilinteko tapahtuneesta, krapula.”)

Kenties juuri tuossa krapulan ylistyksessä tuleekin jonkinlainen malli Nylénin ajattelulle. Tarvitaan jonkinlainen romahdus, luhistuminen ja tilinteko. Alkoholihumalan osalta se tulee automaattisesti. Muun toiminnan osalta me pystymme sivuuttamaan sen liian helposti.

Nylén käsittelee myös taiteilijuutta omakohtaisestikin. Onko jollain vain kohtalona tehdä taidetta? Riippumatta siitä saako siitä elannon vai ei. Miten taide oikein syntyy?

”Sillä löytö- ja lainatavaraa on kaikki taide. Runottaret, Jumala tai tavalliset ihmiset ovat kylväneet maailman täyteen taidetta, jota ei löydetä etsimällä vaan sillä merkillisellä menetelmällä, joka on puoliksi kärsivällisyyttä, puoliksi hajamielisyyttä. Siksi taiteilijalla on teokseensa pikemminkin löytäjänvastuu kuin omistajan- tai edes tekijänoikeus. Ja vaikka hän on velvoitettu pyrkimään vilpittömästi totuuteen, ei hänen ehdotuksensa teoksen merkitykseksi milloinkaan ole kuin yksi monista.”

Nylénin lukeminen on palkitsevaa mutta poikkeuksellisen vaativaa ja hidasta. Ajatuksia pitää pohtia, kääntää, epäillä, soveltaa ja armottomasti tarkastella suhteessa omaan toimintaan. Lopputuloksena ei ehkä ole parempi ihminen sillä toiminta on vaativampaa kuin toiminnasta lukeminen. Mutta ainakin asioita on pakotettu tarkastelemaan eri perspektiivistä. Jonkinlaista armoa ehkä jää kaipaamaan vaikka ei ehkä kirjan luettuaan tiedäkään onko sen ansainnut.

Sopii lahjaksi sellaiselle, joka ei pelkää kyseenalaistaa omaa ajatteluaan.

Ai niin. Jos sattumalta Antti Nylén seuraa teitä twitterissä, älkää postatko kuvia lihallisista aterioistanne. Ellette halua, että teidät un-followoidaan. Periaatteellinen ihminen on periaatteellinen myös käytännössä.

Joulukalenteri 2016, 13. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

13.  luukun takaa paljastuu: Alex Nieminen & Riikka Sukula: Vege – tuoreita makuja kotikeittiöstä (Readme.fi, 2016)

img_5324

Tänä vuonna havahduin siihen, että tekisi mieli syödä kasvispainotteisempaa ruokaa enemmän. Kuitenkin joka kerta kasvisruokani oli joku pasta. Oli aika laajentaa kasviskeittiötä ja avuksi hankin Alex Niemisen ja Riikka Sukulan Vege-kirjan.

Vuodessa kirjasta on otettu useita painoksia ja itsekin olen joutunut ostamaan uuden (neljännen) sillä Nieminen & Sukula ovelasti lisäävät reseptejä uusiin painoksiin…

Kirja on jonkinlainen italialais-aasialainen kasvismakumaailman yhdistelmä, reseptejä on salaateista pizaan, ristottoihin, pastoihin ja pääruokiin. Kuvat ovat paitsi kauniita myös amatöörikokkaajalle avuksi sillä niistä voi tarkistaa ainakin sen, miltä annoksen piti näyttää. Ohjeet eivät ole vaikeita vaan oikeasti sellaisia, että ne voi ilman vuosikausien kokkaamiskokemusta saada onnistumaan.

Omia lempireseptejäni kirjassa ovat mm. kasvischili, paahdetut munakoisot, parsakaali-sitruunapasta, falafelit ja vegeborssikeitto. Lisäksi sitruunakakku on todella helppo ja herkullinen.

Kivaa tässä kirjassa on se, että kuten kirjoittajat esipuheessa kertovat, tämä ei ole tofu- ja soijaproteiinikirja vaan ruuat tehdään kunnollisista hyvistä satokauden raaka-aineista. Tämä ei siis ole vegekirja vegeille vaan vegekirja ihan jokaiselle.

Mahtava ja varmasti tykätty lahjakirja. Itse paketoin sen veljeni perheelle. Shhh…

 

Joulukalenteri 2016, 12. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

12. luukun takaa paljastuu: Tim Harford: Messy – How to be creative and resilient in a tidy-minded world (Little, Brown, 2016)

img_5313

Tim Harford antaa Marie Kondolle kyytiä ja hyvä niin. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Olen ihan yhtä kova siivoamaan kuin naapurikin, ehkä jopa kovempi. Siivoaminen on jonkinlaista mielen asettamista järjestykseen ja nautin siitä, että tavaroilla on omat paikkansa. Kun kaikki ryhtyvät huutamaan mariekondoa, alan kuitenkin epäillä josko siisteys kuitenkaan on ihan uskonnon veroinen asia…

Tim Harford ei kuitenkaan puhu paitojen viikkaamisesta tai siitä kuinka tavaroiden pitää tuottaa iloa. Mutta saman asian toisesta puolesta kyllä.

”It’s now widely recognised that cognitive diversity is a recipe for creativity and an antidote to groupthink.”

Otetaan esimerkki. Hän kertoo kirjassa tutkimuksesta, jossa tehtiin kahdessa ammattilaistiimissä investointipäätöksiä. Toinen tiimi oli ns. kiva tiimi. Tiimin jäsenet viihtyivät yhdessä, läppä lensi ja kaiken kaikkiaan oli hyvä tiimihenki. Aamulla oli kiva tulla töihin, tiimi oli motivoiva ja kannustava. Toisessa tiimissä oli epämukavaa. Tiimissä työskentely ei tosiaankaan tuottanut iloa ja siitä näkökulmasta Marie Kondo olisi jo heittänyt tiimin ulos. Mutta. Jos tarkasteltiinkin tuloksia, epäviihtyisä tiimi teki selvästi parempaa tulosta. Miksi? Siksi, että kivassa tiimissä haluttiin, että asiat ovat ”siististi”. Ei haluttu sotkea asioita riitelemällä. Konfliktitilanteet vältettiin olemalla samaa mieltä. Tiimin henki ja se, että oli harmonia oli tärkeää. Toisessa tiimissä taas ei vältetty ”sotkua”, joka syntyy erimielisyydestä. Riitoja syntyi ja niiden kautta tiimi pääsi aina parempaan lopputulokseen.

Harford antaa monta sellaista esimerkkiä, joissa diversiteetti, monimuotoisuus on hyvä asia lopputulokselle, mutta jota me ihmiset ennakkoluuloisesti kaihdamme, koska monimuotoisuus vie aina epämukavuusalueelle. Paidat eivät ole siististi viikattu kuten itse halusi ja käsitys siitä mikä tavara tuottaa iloa onkin – no – monimuotoinen.

Harford perustaa sotkuteoriansa siis sille, että vain ja ainoastaan konfliktoimalla omaa ajatteluaan, tiimin ajattelua, yrityksen ajattelua voi syntyä jotain uutta. Toimimalla siististi saadaan aikaan harmoniaa, joka ei itse asiassa kehittymisen näkökulmasta olekaan hyvä asia.

”As long as you’re exploring the same old approaches, Brian Eno explains, ’you get more and more competent at dealing with that place, and your clichés become increasingly clichéd’. But when we are forced to start from somewhere new, the clichés can be replaced with moments of magic.”

No pitääkö nyt sitten sotkea ne siistit vaatekaapit ja heittää Marie Kondo roskiin? Ehkä ei. Mutta jos minulta kysytään, Harfordin opit ovat kyllä melko paljon kiinnostavampia ja omaperäisempiä mielenkiintoisen elämän näkökulmasta kuin ahtaan ajattelun siivoamisvimmaisuus. Iso ajatus on yritysten näkökulmasta monimuotoisuuteen kannustaminen silloinkin kun se tuntuu hankalalta.

”I will stand up for messiness not because I think messiness is the answer to all life’s problems, but because I think messiness has too few defenders. I want to convince you that there can sometimes be a certain magic in mess.”

Malcolm Gladwell sanoo kirjan kannessa, että ”Every Tim Harford book is a cause for celebration”. Ja tämä kyllä ainakin on ajatuksia herättävä kirja. Sopii niin sille, joka ei saa työpöytäänsä tai autoansa koskaan siistiksi kuin sillekin, joka kaipaa jo vapautusta mariekondolaisuudesta. Erinomainen bisneslahja mutta myös elämän inspiraatioksi.

Joulukalenteri 2016, 11. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

11. luukun takaa paljastuu: Mark Levengood: Vasten auringon siltaa (suom. Maija Kauhanen) (S&S, 2016)

9789515237835Mark Levengoodin kirja on hyvä lahja sellaisellekin, joka ei jaksa lukea paksuja romaaneja, ei rakasta faktaa eikä oikein pitkiä kertomuksiakaan. Levengood on näkökulmasta riippuen kevyt tai syvempi. Näennäisen kevyen pinnan alla on usein teräviä havaintoja suomalaisuudesta, joille voi ensin nauraa ja sitten jääkin ehkä pohtimaan miksi meistä tällaisia on tullut. Ja toisaalta mikä tässä on hienoa, ainutlaatuista ja säilytettävää ja mikä jo ennakkoluulojen raskauttamaa ja pois heitettävää. Levengoodin huumori on yhtä aikaa armollista ja pistävää. Kun nauraa itsensä kautta saa anteeksi ja lukijankin on helpompi ilman puolustautumista sulattaa asioita ja samaistua, oppiakin ehkä.

Levengoodista oli viimeisimmässä Anna-lehdessä mainio haastattelu, jossa hän mm. kertoo: ”Juuri nyt odotan Aasiasta tilaamaani lamppua – sellaista, joka syttyy pönttöön, kun WC-kannen nostaa. Yllätän lampulla perheenjäseneni.” 

Tätä samaa ilon lähettilyyttä on tämä kirja täynnä.