Terhi Rannela: Kirjeiden lumo
”Viehätyn siitä, että kirjeissä ja päiväkirjoissa kirjoittaja on läsnä tässä ja nyt. Kirjeessä pelkästään minua varten, miten ylellistä näinä aikoina, kun viestit kohdistetaan yhtä aikaa sadoille tai jopa tuhansille vastaanottajille.”
Tämä kirja tupsahti esille hauskasti juuri tänään, sillä olemme huomenna Hannu Mäkelän kanssa Kanneltalossa klo 15 puhumassa myös kirjeiden kirjoittamisesta. Nimittäin kirjastamme Pimeän yli, jossa kirjoitimme toisillemme pimeästä valoon ja vielä tietämättä sitä etukäteen koronan ensimmäisen aallon läpi. Toiselle kirjoittaminen tuntui silloin vielä tärkeämmältä. Ajatusten, huolien jakaminen toisen kanssa. Myös huoli toisesta ja toisen perheestä. Yhteisestä selviytymisestä.
Molemissa tapauksissa kirjoitukset olivat julkisia, joten on selvää, että ystävinä kommunikoimme myös kirjeiden yli ja vain keskenämme. Silti väitän, että kirjeissä avasimme itsestämme jotain, opimme toisistamme jotain ja jaoimme elämää ja kokemuksia. Itselleni molemmat kokemukset olivat todella tärkeitä.
Kirjeet, harvoin enää kirjoitetaan. Whatsapp-viestit ovat syrjäyttäneet pitkät käsin kirjoitetut kirjeet. Siinä ehkä häviää jotain. Jos ei muuta niin arkistoihin ei jää aarteita. Kuten vaikkapa ne käsin kirjoitetut kirjeet, jotka löysin mummin kaapista. Isoisäni sota-ajan kirjeet kotiin rakastetulleen. Mieletön aarre meille lapsenlapsille.
Ja on kirjoittaminen itsellekin tärkeää, se antaa elämälle hahmon, ehkä jopa narratiivin.
”Jos päivien ei ole tarkoitus lipua tyhjänpäiväisinä ohi, on tärkeää kirjoittaa. Miten muuten pyydystää vapaana liitelevän perhosen?” Vita Sackville-West
