Emily St. John Mandel: Lasihotelli (suom. Aleksi Milonoff)
“’Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin eräsrä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä, joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”
Milloin ihminen tekee valinnan, joka johtaa siihen missä on, millaista elämää elää? Voiko valintoja muuttaa? Missä vaiheessa ihminen tietää ylittäneensä hyvän ja pahan rajan? Voiko yhtä aikaa tietää ja ikään kuin olla tietämättä?
“I am aware of a border but I can’t tell which side I’m on.”
Tästä kirjasta muistan tunnelman, aavemaisen, sumuisen tunnelman. Saaren yksinäisyyden, eristyneisyyden. Ihmisen pienuuden globaalin mullistuksen äärellä ja keskellä. Maailma ja yksittäisen ihmisen elämä tuntuvat olevan hyvin herkässä ja oudossa tasapainossa. Kuin tehty helposti särkyvästä lasista.
