Michel de Montaigne: Esseet I, II ja III (suom. Renja Salminen)
”Mikään ei kutkuta, jollei se samalla nipistä.”
Viime vuoden syyskuussa olin kirjoitusretriitillä Ranskassa ja sattumalta huomasin, että Michel de Montaignen linna on parin tunnin ajomatkan päässä. Viinitilamatkailun sijaan päräytin siis matkalla Bordeaux’n kentälle Château de Montaignen kautta. Käsitykseni mukaan linna on uudelleen rakennettu 1800-luvun lopulla sattuneen tulipalon jälkeen, joten ihan samoilla käytävillä emme samoilleet pienen turistiryppään kanssa linnakierroksella. Kierroksen kieli oli tietysti ranska ja ilman mitään tulkkausta luovutin jossain vaiheessa kuuntelemisen ja keskityin fiilistelemään. Vaikka linna oli ”uusi”, pystyi sitä silti ajattelemaan, että tuossa tornissa Michel-ystäväni kirjoitteli esseitään, luoden samalla uuden kirjallisuuden lajityypin. Hienot tilukset, näkymät ja puitteet tällä kyllä pohdinnoilleen oli.
(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)
Michel de Montaigne toteaa Esseitä I puheessa lukijalle:
”Lukijani, tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja. Se ilmoittaa sinulle heti alusta alkaen, että ainoa tarkoitusperäni siinä on ollut yksityinen ja henkilökohtainen. En ole ajatellut sinun hyötyäsi enkä omaa kunniaani, voimani eivät riitä sellaiseen yritykseen. Olen omistanut sen omaisteni ja ystävieni yksityiskäyttöön, jotta he menetettyään minut (kuten pian tulee tapahtumaan) voisivat löytää siitä joitakin minulle ominaisia luonteenpiirteitä ja jotta heidän mielessään siten säilyisi ehyempänä ja elävämpänä muisto minusta.”
Montaignen esseet suomennettuna käsittävät kolme paksu teosta, yhteensä sellaiset 1500 sivua elämänfilosofiaa. Kuten Montaigne esipuheessaan toteaa, teksti on henkilökohtaista. Ikään kuin kirjoittaja itsekin vasta etsisi ohjenuoraa, kokeilisi hapuillen eri filosofian ajatuksia ja sovittaisi niitä omaan elämäänsä. de Montaigne siteeraa Ciceroa, Platonia, Sokrates’ta ja päälle kertoo mitä mieltä ajatuksista on. Aiheina käsitellään kaikki maan ja taivaan väliltä, tavoitteena on luoda jonkinlainen ajatusmaailma siitä, millaista on olla hyvä ihminen.
Suomentaja toteaa Esseitä I:n alussa seuraavaa:
”Hän (Michel de Montaigne) on jyrkkä yhdessä ainoassa suhteessa: persoonallisuuden kehitys on asetettava opillisen ja teoreettisen kasvatuksen edelle. Hän haluaa kehittää ihmisessä hyvettä, joka merkitsee oikeanlaista elämäntaitoa, yksilön oikeutta kasvaa täyteen mittaansa, henkistä energiaa ja kykyä nauttia elämästä. Vastakohtana on pedantismi, perinteeseen sidottu henkinen rajoittuneisuus, jota edustaa keskiajan skolastinen filosofia. Oppilaan täytyy oppia ajattelemaan kriittisesti, tekemään itsenäisiä valintoja. Ranskassa oli Rabelais jo neljäkymmentä vuotta aikaisemmin esittänyt samoja ajatuksia, mutta Rabelais’n päämäärä oli laaja ensyklopedinen tietomäärä, kun Montaigne puolestaan hylkää tiedon keräämisen itseisarvona, liiallinen tietomäärä tukahduttaa älyn, kuten liika määrä öljyä sammuttaa lampun. Ihanteena on pikemmin terävä kuin tietorikas pää.”
Vaikka teksti on jännällä tavalla epätasaista, viisaudet välillä latteuksia ja välillä timantteja, tai ehkä juuri siksi, tämä on todella herkullista (ja hyödyllistä!) luettavaa. 1500-luvulla ihminen on kamppaillut samojen asioiden kanssa pyrkiessään kohti hyvää elämää.
”En hallitse kovinkaan hyvin omaa luonnettani ja mielialojani, sattuma määrää enemmän kuin minä itse.”
Montaigne taistelee tottumusta vastaan. Vaikka tottumus on helppo tie, tulee elämästä toistoilla tylsä.
”Sillä tottumus on todellakin julma ja petollinen koulumestari. Se saa meissä jalansijan vähin erin, vaivihkaa, ja vaikka se alussa on hiljainen ja huomaamaton, ajan mittaan se asettuu ja juurtuu meihin, ja paljastaa meille ennen pitkää hirmuvaltiaan raivokkaat kasvot, joita vastaan meillä ei ole lupa edes nostaa katsetta.”
Ystävyys on kaikki kaikessa:
”Ystävyys on yhteiselämän täydellisin muoto, sillä yleensä kaikki ihmissuhteet, jotka syntyvät ja kehittyvät nautinnon tai voiton, yksityisen tai yleisen hyödyn tavoittelusta ovat sitä vähemmän kauniita ja jaloja, ja sitä vähemmän todellista ystävyyttä, mitä enemmän niihin sekoittuu muita syitä, tarkoitusperiä ja hyötynäkökohtia kuin itse ystävyys.”
Ystävyydestä on tehty myös oma pieni kirjanen, siitä enemmän täällä.
Välillä helmien joukossa on kevyitä (mutta tosia) ajatuksia:
”Pöytäseuraksi valitsen mieluummin hauskan kuin viisaan miehen, vuoteessa kauneus on tärkeämpää kuin hyve, keskustelukumppanilta vaadin taitavuutta jopa ennen rehellisyyttä”.
Montaigne tuntuu myös modernilta ajattelijalta:
”Mikään intohimo ei horjuta selkeää arvostelukykyä yhtä voimakkaasti kuin viha. Kukaan ei epäröisi rangaista kuolemalla tuomaria, joka olisi vihan vimmassa langettanut tuomion rikolliselle. Miksi on sallitumpaa vanhemmille ja koulumestareille piiskata lapsia ja kurittaa heitä raivon vallassa? Se ei ole enää ojennusta, vaan kostoa. Rangaistuksen on oltava lapselle lääke; ja sietäisimmekö me lääkäriä, joka olisi kiukkuinen ja suuttuisi potilaaseensa?”
Inspiroidun tätä lukiessani miettimään, että ehkä jokaisen pitäisi kirjata ylös omia ajatuksiaan ihmisyydestä ja ihmisen elämään kuuluvista asioista samalla ajatuksella kuin Michel de Montaigne. Jotta omat läheiset ”voisivat löytää siitä joitakin minulle ominaisia luonteenpiirteitä ja jotta heidän mielessään siten säilyisi ehyempänä ja elävämpänä muisto minusta.” Eihän niitä julkaista tarvitse. Ja voisihan se selkeyttää itsellekin sen minkä filosofian ja arvomaailman varassa sitä elääkään.
”Tiedän hyvin, että tulen usein puhuneeksi asioista, joita alan mestarit ovat käsitelleet paremmin ja totuudenmukaisemmin. Kokeilen näissä esseissä vain omia luontaisia kykyjäni, en hankittuja, ja jos joku saa minut kiinni tietämättömyydestä, hän ei aiheuta minulle vahinkoa, sillä tuskinpa olen vastuussa mielipiteistäni muille, kun en ole niistä vastuussa itsellenikään ja kun en ole itsekään niihin tyytyväinen.”
