“It’s kind of a cliché to say it’s a lonely process, but writing a novel – especially a really long one – is exactly that: extremely lonely work. Sometimes I feel like I’m sitting all alone at the bottom of a well. Nobody will help me, and nobody’s there to pat me on the back and tell me I’ve done a great job. The novel I produce may be praised by people (if it turns out well), but no one seems to appreciate the process itself that led to it. That’s a burden the writer must carry alone.”
Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan siitä miksi en kirjoita romaania. Ehkä kirjoitankin. Siis en tietenkään romaania vaan sen kirjan siitä miksi en kirjoita sitä. Fiktion kirjoittaminen tuntuu vaikealta ja ehkä siksi käytän mieluummin aikaani vaikkapa lukemalla siitä, kuinka joku kirjailija sitä tekee. Haruki Murakami on lempikirjailijoitani, ihailen tämän mielikuvitusta ja tyyliä, kummallisia maailmoja, joissa lopulta tapahtuu inhimillisiä asioita: rakkautta, haaveilua, elämää. Murakami jos kuka on todella omaperäinen, originaali. Vaikka sanookin omaperäisyyden olevan ”elävä ja kehittyvä ilmiö, jonka muotoa on pirullisen vaikea määritellä”.
Hän toteaa, että lohduttaa itseään saadessaan kielteisiä reaktioita kriitikoilta, että jää avoimeksi se mahdollisuus, että kriitikoiden reaktio täyttää myös yhden todellisen omaperäisyyden vaatimuksista. ”On parempi herättää vahva reaktio, vaikka se olisi negatiivinen, kuin saada aikaan pelkkiä mitäänsanomattomia kommentteja ja haaleaa ylistystä.”
Novelist as a Vocation on ilmestynyt jo pari vuotta sitten ja lojunut seuraavaksi-listalla pitkään. Kun lopulta aloin sitä lukea, se tuntui vähän teoreettiselta, kuivalta ja tylsältäkin. On tietysti niin, että Murakamissa odottaa fantasiaa ja sykettä. Tämä kirja on kuitenkin erilainen. Murakami ottaa kirjailijuuden kuitenkin vakavissaan, vaikka sanookin, että on tavallaan päätynyt kirjailijaksi vahingossa. Hän kirjoittaa myös siitä kuinka lahjakkuus pitää joskus kaivaa, se ei välttämättä automaattisesti puhkea kukkaan: ”Based on my own gut feelings – and I trust my gut – that won’t necessarily happen. If that talent lies buried in a relatively shallow place, it’s very possible it will emerge on its own. But if it’s buried deep down, you can’t discover it that easily. It can be the most abundant talent, but as long as there’s no one to actually pick up a shovel, say ‘Let’s dig here,’ and start digging, it may remain forever unknown, buried in the earth.”
Murakami käsittelee kirjassa kritiikkiä (aika monessa kohtaa ja hieman alkaa tuntua siltä, että tällä on edelleen traumaattinen suhde kritiikkiin ja kriitikoihin), omaa prosessiaan (kirjoittaa heti aamusta 5 tuntia tai kiintiönsä täyteen), muuta elämää (juokseminen on pakko) ja suhdettaan lukijoihinsa. Hän puhuu runsaasti siitä, että yhden romaanin kirjoittaminen on eri asia kuin olla kirjailija, elää kirjoittamalla. Se vaatii erilaisia taitoja tai ominaispiirteitä. Sinnikkyyttä, kestävyyttä.
Hän kertoo omana sääntönään tuottaa noin kymmenen japanilaista käsikirjoitussivua päivässä (mikä vastaa noin 1600 englanninkielistä sanaa). Tämä tarkoittaa tietokoneella noin kahta ja puolta sivua. Päivinä, jolloin hän haluaa kirjoittaa enemmän, hän lopettaa silti kymmeneen sivuun; kun taas ei tunne olevansa kirjoitustuulella, hän pakottaa itsensä silti täyttämään kiintiönsä jotenkin. Erityisen tärkeää on ylläpitää tasainen tahti, kun työskentelee suuren projektin parissa. Homma ei onnistu, jos yhtenä päivänä kirjoittaa paljon ja seuraavana ei mitään. Siksi hän toteaa työskentelevänsä kuin kellokortilla: ”kirjautuu ‘sisään”, kirjoittaa kiintiönsä ja ”kirjautuu ulos”.
Murakami on kirjoittanut juoksemisestaan oman kirjan, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (suom. Jyrki Kiiskinen) ja puhuu siitä tässäkin. Ensinnäkin se liittyy hänen elämänkatsomukseensa siitä, että elämä pitää elää täysillä. ”Täysillä eläminen” tarkoittaa sielua kannattelevan kehyksen – eli fyysisen kehon – rakentamista ja kehittämistä. Toisekseen juokseminen on eräänlainen pakko, jopa jonkinlainen tarkoitus itsessään elämälle: “For me as an individual, however, the act of running has its own significance. What I mean is, for me, and for the things I’m trying to accomplish in life, I’ve always had the sort of natural recognition inside that in some form or another it’s a necessary act.”
Murakami elää kurinalaista ja omien sanojensa mukaan ”tylsää” elämää, jossa keskiön muodostaa juoksemisen ja mielikuvituksen ylläpitäminen. Hän toteaa hienosti kuinka tehokkuus on helposti mielikuvituksen ja luovuuden este (ja samalla – näin uskon – ihmisen mielen ja sielun tappaja). Elämä ei myöskään voi olla liian leppoisaa, hän näkee sen synonyyminä luovuuden hiipumiselle.
”For novelists are like certain types of fish. If they don’t keep swimming forward, they die.”
Toisin sanoen itsensä pitää virkeänä ylläpitämällä tekemistä, toimintaa ja vauhtia.
Pohtiessaan omaa kirjoittamistaan ja sitä onko se hyvää vai huonoa hän antaa nyrkkisäännön, joka muuten pätee sisällön arvioinnin lisäksi myös oman tekemisen ja työn tarkoituksen arviointiin:
”Yksi nyrkkisääntö on kysyä itseltään: ‘Nautinko tästä?’ Jos et koe iloa tehdessäsi jotain, mikä vaikuttaa sinulle tärkeältä, jos et löydä siitä spontaania mielihyvää ja riemua, jos sydämesi ei hypähdä innostuksesta, on todennäköisesti jokin pielessä.
Silloin on palattava alkuun ja ryhdyttävä karsimaan turhia osia ja epäluontevia elementtejä.”
Alku oli vähän tökkivää, lopulta kirja oli tosi mielenkiintoinen ja antoi pienen kurkistuksen kirjailijan mieleen. Ja toimi loistavana itse kirjoittamisen lykkääjänä.
