“I said I was sure that through careful listening you could solve any problem that might arise. If you really listened. The great questions of life. Everything. And if you couldn’t find it on people’s conversations you could try listening to birdsong. Or the sound of the wind. You will always find your way to something.”
Sukelsin tähän seitsemän kirjan sarjaan suoraan osasta 2. En tiennyt mistä tähän tilanteeseen, jossa päähenkilö on jäänyt jumiin marraskuun 18. päivään, oli päädytty. Tarinan edetessä selvisi, että päähenkilö on Tara Selter, antiikkikirjakauppias ja hänellä on aviomies kotona Ranskassa (tosin aloin miettiä, olisiko mies kuollut ja se syynä Taran aikasilmukkaan). Tara on jäänyt kiinni yhteen ja samaan päivään. Kun kaikki on marraskuun 18. päivää, kuinka rakentaa elämää?
Ballen kirja ei ole mikään Groundhogday (joka sinänsä on yksi lempielokuvistani). Aikasilmukasta ei tunnu olevan pääsyä kasvamalla henkisesti tai oppimalla jotain elämästä, ihmissuhteista tai hyvyydestä. Siinä mielessä tämä aikasilmukka on armoton, sattumanvarainen, julma, kohtalo.
Tara yrittää liikkua ajatellen, että pystyy jotenkin hyppäämään tulevaan.
“This is how I pass my days: I throw myself into the crowd, I let myself be carried along. I am in motion, I go with the current, but in the end, once I have followed the streams, once I have boarded the buses and trains and alighted from them again, once I have emerged from the metro or landed on the pavement at a bus stop, I lose momentum. I slow down, stop. There seems to be something wrong with the mechanism that my motion is supposed to trigger. A spark is ignited, but I stall, slow down, pull into the side. I drive onto the hard shoulder, I cannot keep up so I head for quieter streets. And that’s all right. I’m not lost, I simply find a bench where I can stop and sit down for a while, or I start to walk back, I head for the hotel and by the end of the day my pace has slowed down completely, I go to bed and the next day I find fresh streams of people to throw myself into.”
Sen sijaan Tara ryhtyy mestarihavaitsijaksi, selkeäsilmäiseksi arjen, sään, ohikulkijoiden puoliksi lausuttujen keskustelujen ja muistojen pienten yksityiskohtien kirjaajaksi. On the Calculation of Volume on rakenteeltaan numeroitu päiväkirja (aloitamme Taralle jo 121. marraskuun 18. päivästä), joka syöksyy Georges Perecin kutsumaan infraordinaryyn – tavanomaisuuden ja arkisen hämmästelyyn: todellisuuden ravisuttavaan kohtaamiseen, joka tuntuu aidosti uudelta. Kirjat voivat olla täynnä toistoa, mutta ne eivät ole pelkkää kertausta.
Ei onnistu. Tara herää aina samaan 18. marraskuuta päivään. Tässä voi huomauttaa, että Ballen aikasilmukka on irrotettu maantieteestä eli Tara ei herää samassa paikassa jokaisena marraskuun 18. päivänä. Muitakin omituisuuksia on, jotkut esineet katoavat, toiset eivät. Kaavaa ei tunnu olevan.
Uusi suunnitelma alkaa muotoutua. Hän vierailee perheensä luona ja pyytää heitä viettämään joulua vaikka onkin marraskuun 18. Hän kohtaa sattumalta meteorologin ja ryhtyy rakentamaan elämäänsä vuodenaikojen vaihtelua matkustamalla pohjoiseen ja etelään löytääkseen paikkoja, joissa on hänen vuodenaikoihinsa sopivat lämpötilat.
“She did not believe, however, that the seasons could be regarded as meteorological phenomena. Temperature and precipitation were meteorological phenomena, she said. Cold and heat, cloudbursts and drought. But seasons? She saw them more as a psychological phenomena. Memory concentrates. Accepted stereotypes. Conglomerates of experiences and feelings, perhaps.”
Tässä on mielestäni kirjan isoin havainto. Lopulta niin moni asia elämässä on ihmisen rakentamaa illuusiota: päivät, kellonajat, vuodenajat, avioliitto jne. Lopulta kaikki elämässä on yhtä ja samaa päivää, jos elää samoissa rutiineissa tehden samoja asioita päivästä toiseen. Jos ei uskalla hypätä silmukasta ulos, ottaa riskiä, liikkua epämukavuuteen. Aikasilmukka on eräänlainen pysähtynyt välitila, jossa saattaa itsekin olla sitä huomaamatta?
On the Calculation of Volume esittääkin lopulta aikasilmukan ehkä varoituksena? ”Jos minulla on tulevaisuus”, Tara pohtii ”minun on rakennettava se itse.”
“Suddenly I see that this is how my life will be, year after year. That my seasons book is my manual, my travelling companion, my guide. That what I am building is my future. If I am to have a future I must have years, and if I am to have years, I must have seasons. Without seasons, no time. If I want seasons, I will have to build them myself. If I am to have a future, I will have to build it myself. I put the pieces together, little fragments of season and I write it all down in my manual: the ingredients of the seasons.”
Kakkosen jälkeen kävin hankkimassa myös kirjasarjan ykkösen, joka on suomennettu Kosmoksen ja Sanna Mannisen toimesta. Siinä tulee vähän taustaa siitä, kuinka tilanteeseen on jouduttu ja kuinka toisen jumiutuminen toiseen aikaan etäännyttää parisuhdetta. Tavallaan nautin kuitenkin enemmän siitä, että tulin tarinaan II-osasta, keskeltä. Välitilaan.
Hesarin arvio kirjasta täällä. New York Timesin arvio täällä.
