”Ja vaikka en saakaan tätä nyt sanoiksi niin tarkasti ja selvästi kuin toivoisin, huomaan että muistamisen tarkoitus on ymmärtää yksinkertaisetkin asiat ensimmäistä kertaa.” (Petri Tamminen: Sinua sinua)
”Me sitä vastoin olemme kuin vain vatsoja, suolia ja sukuelimiä. Ne meillä ovat vain mielessä, niistä nousevat meidän pelkomme ja halumme. Sitten mielistelemme ja pelkäämme ihmisiä, joilla on niihin valtaa.” (Seneca Juhana Torkin kirjassa Järkevä onni)
Ensin on ehkä hyvä todeta, että en ole stoalaisen filosofian ylin ystävä. En ole niitä, jotka ylistävät stoalaisia ajattelijoita yli muiden. Stoalaisuudessa on paljon hyvää, sen pyrkimys hyveelliseen elämään ja riippumattomuuteen ulkoisista tekijöistä tiellä mielenrauhaan on jalo, arvostettava ja kannatettava. Senecalla, Epiktetoksella (joka on muuten suosikkini stoalaisista, Ojennusnuorasta muutama sana täällä) ja Marcus Aureliuksella, muutamia mainitakseni, on kirkkaita ja syvällisiä pohdintoja ihmisen elämästä ja tavoiteltavasta elämäntavasta.
”Älä usko, että sellainen ihminen voi olla onnellinen, joka on riippuvainen siitä että elämässä asiat ovat hyvin. Hän etsii iloa itsensä ulkopuolelta, ja siksi hänen turvansa on hatara. Ilo, joka tulee, myös menee. Toisenlaista on sisältä kumpuava ilo: se on kestävää ja luotettavaa, se kasvaa ja säilyy läpi elämän.” (Juhana Torkki: Järkevä onni)
Mikä siinä stoalaisuudessa sitten mättää?
Stoalaisuus on ankara filosofia. Se tuntuu korostavan ihmisen typeryyttä ja pyrkii lääkitsemään erehtyväistä pahanmakuisella lääkkeellä. Se tuntuu ylimieliseltä ja ylhäältä alaspäin ihmistä katsovalta filosofialta. Samalla se sisältää kutakuinkin samat viisaudet kuin vaikkapa buddhalaisuus. Buddhalaisuus kuitenkin tuntuu katsovan ihmistä ymmärtäväisesti, houkuttelevan mielenrauhan tielle sen sijaan, että piiskaa tätä. Stoalaisuus tuntuu olevan oikein elämistä, buddhalaisuus siihen pyrkimistä. Siksi stoalaisen mielestä keskeneräinen ihminen on typerä, buddhalaisen filosofian mielestä meissä kaikissa kasvaa sisällä lootuksen kukka.
Ja en minä säikähdä oman kuolevaisuuteni pohtimista. Olen tehnyt sitä 7-vuotiaasta asti, kun isäni kuoli. Eikä minua kiinnosta leppeät armollisuuspuheet silloin kun tarvitaan toimintaa ja tekoja. En etsi helppoa ja vaaleanpunaista elämää. Stoalaisuuden pitäisi teoriassa sopia omaan ankaraan luonteeseeni erinomaisesti. Ja silti – en lämpene.
Stoalaisuuden tulkinta tässä on toki kaikki omaani. Ihminen lähestyy filosofiaa omista lähtökohdistaan. Jos on jo valmiiksi ankara itselleen, ei ehkä kaipaa lisää keppiä stoalaisilta…
Niin buddhalaisuudessa kuin stoalaisuudessakin ylimpänä tavoitteena mielenrauha. Ihminen on lähtökohtaisesti sekava paketti, mielenrauha on hieno pyrkimys, en usko, että kovin moni saavuttaa sen täydellisen muodon, nirvanan, paitsi kuoltuaan.
Siinä missä en tunnustaudu stoalaisuuden ylimmäksi ystäväksi, sen sijaan olen Juhana Torkin ystävä. Ihmisenä, ajattelijana, kirjoittajana. Torkki on varmasti Suomen paras puhevalmentaja, jonka valmennuksen ytimessä on esiintymisen merkityksellisyys, tunne, joka kuulijoissa herää ja toisaalta toiminta, johon ehkä haluaa yleisön johtaa. Toisin sanoen, Torkki ei keskity käsien asentoon, paitojen väreihin tai siihen, että ensin pitää muistaa kertoa vitsi, vaan johonkin syvempään.
Samalla filosofialla hän esiintyy itse – ja ajattelee ja kirjoittaa.
Torkin kirja stoalaisuudesta, Järkevä onni, on siis kirjana hyvä jopa erinomainen. Stoalaisuuteen skeptisesti suhtautuvana toki löydän siitä moitittavaa, mutta se ei liity Torkin ajatuksiin vaan itse aiheeseen. Torkki kirjoittaa syvällisellä ymmärryksellä, ja tuo silti konkreettisesti ja ymmärrettävästi stoalaisuuden filosofiaa arkeen. Tekstistä huomaa, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa. Tämä ei ole kirja, jossa pinnallisesti heitellään lauseita, joita kirjoittaja ei ole sisäistänyt. Tämä on ns. diippiä shittiä. Ja sellaisenakin helposti käsitettävää.
”Suurin stressisi aiheuttaja olet sinä itse. Olet rasittava itse itsellesi etkä tiedä, mitä haluat. Olet parempi tietämään mikä on oikein, kuin elämään sen mukaan. Tiedät mistä onnellisuus löytyy, mutta sinulla ei ole rohkeutta kulkea sitä kohti. Annat arvoa sille, mistä olet luopumassa. Kun pyrit kohti tavoitteitasi eli mielenrauhaa, vetää sinua takaisin sen elämän loiste, josta yritit vetäytyä, ikään kuin olisit ollut putoamassa johonkin likaiseen ja hämärään.”
Päästään siis siihen, mitä yhteistä on stoalaisuudella ja Petri Tammisella.
Ei oikein mitään.
Petri Tamminen ymmärtää ihmistä ristiriitaisena kokonaisuutena, joka ei aina (usein!) itsekään tiedä mitä haluaa. Se on yksi niistä syistä, jotka tekevät Petri Tammisesta suosikkikirjailijani.
Tammisen uusin kirja Sinua sinua on kiinnostava myös siksi, että se hieman poikkeaa Tammisen aikaisemmista. Jälleen päähenkilö on hukassa itsensä kanssa ja yrittää saada tolkkua elämästään. Mutta Sinua sinua -kirjassa Tamminen ei olekaan yksiselitteisesti ”hyvis”. Siinä missä Tammisen päähenkilö aina joutuu kamppailemaan nolouden, sosiaalisten tilanteiden tai ristiriitaisten tunteidensa kanssa, uusimmassa päähenkilöstä muodostuu myös toisella tavalla ristiriitainen kuva. Tamminen uskaltaa näyttää itsestään puolen, josta lukija ei välttämättä pidä. Hän ei olekaan käyttäytynyt ihan herrasmiesmäisesti ihmissuhteissaan. Jos tyttäreni seurustelisi nuoren Petri Tammisen kanssa saattaisin neuvoa häntä kuten Tammisen päähenkilö itse tyttöystäväänsä:
”Olen kaupassa. Pakene sinä sillä välin. Ja palaa kahden vuoden päästä. Jos vielä muistat minut. Juuri nyt en ymmärrä rakkaudesta mitään, ja kaikki on sen vuoksi surkeaa. Haluatko sinä katsella sitä surkeutta läheltä vai kaukaa?
Palaan viideltä.”
Suhteiden välimaastossa heiluva päähenkilö lähtee tekemään tiliä menneestä, rakkaudesta ja itsestään.
”Palata onnen tapahtumapaikoille: Kuin kastelisi kauan sitten kuollutta kukkaa. Ja minkä onnen? Senkö jonka olisi muistanut, jos ei olisi alkanut muistella?”
Tamminen kulkee ihmisen rinnalla, itsensäkin, ja yrittää saada selkoa ihmisen mielen sotkuista, ristiriitaisista toiveista ja odotuksista, kaipuusta hyväksyntään ja rakastamisesta. Seneca sanoisi Tammisesta pomminvarmasti, että tämä on typerä ihminen. Ja tavallaan Tamminen sanoo niin itsekin, mutta hellästi tarkastellen. Ihminen on herkkä ja nimenomaan herkkyys suhteessa muihin, tekee elämän hankalaksi. Herkkyys toisen arvostelulle, ihailulle, tuomitsemiselle. Sisäinen erilaisuuden ja yksinäisyyden tunne eivät ole ”typeriä” vaan inhimillisiä ominaisuuksia. Kiinnittyminen ulkopuolisiin asioihin kuten vaikkapa ihmisiin, ei ole typerää vaan kaunista.
Tamminen tarkastelee kaikkea vähän hullunkurisesti, mutta ei koskaan sarkasmilla. Elämä on totinen juttu, vaikka sitä ei aina kannatakaan ottaa ihan tosissaan.
”Minusta alkoi tuntua, että Mari ei muistanut yhteistä nuoruuttamme ja sen surkeaa päätöstä lainkaan; hän muisti tämän nykyisen hyvän elämänsä. Jota kieltämättä olikin paljon enemmän kuin sitä meidän yhteistä nuoruuttamme.”
Kuten aina, Tammisen kirja on täynnä lauseita, joita kirjoitan ylös.
”Kai minä epäilin, että hän pilkkaa minua. Niin kuin ne yläasteen luokkatoverit, joiden minusta käyttämiä pilkkanimiä en kehtaa vieläkään ääneen lausua. Edes yksin pimeässä. Vaikka tiedän, että juuri salailu säilöö sanojen tehon.”
”Alituisesta valppaudesta täytyy olla jotakin hyötyä. Valppauteen käytetty energia ei voi noin vain haihtua. Jotakin sen täytyy tuottaa, vaikka sitten huonolla hyötysuhteella. Se saattaa säästää pikkuvahingoilta, naarmuilta ja viiltohaavoilta.”
”Paluulennolla huomasin että olen taas minä. Paluumatkat oikein yllyttävät minuuteen. Kuin löytäisi sohvan alta pelinappulan ja muistaisi, mihin peliin se kuuluu.”
Ne eivät ole elämänohjeita. Ennemminkin elämäkokemuksen jakamista. Huomaan ”valaistuvani” niistä enemmän kuin monesta armottomasta Senecan sivalluksesta. Kun tekee näkyväksi ihmisen mielen sisäisen sotkun, tekee ihmisistä vähemmän yksinäisiä. Sillä kaikilla meillä on jonkun sortin mehiläispesä päässä.
Palataan kuitenkin vielä hetkeksi Torkkiin ja stoalaisuuteen. Torkki selittää filosofiaa kaunistelematta mutta silti nostaen sieltä nykyelämään ajankohtaisia asioita, jotka saavat ajattelemaan.
”Omia ajatuksia on hyvä tarkastella nöyrästi ja itsekriittisesti. On tärkeää olla valmis vaihtamaan niitä, jos uutta evidenssiä ilmaantuu.” Miksi ihmisen ajattelu sitten ”kramppaa”? ”Takana voi olla virheellinen käsitys, että johdonmukaisuus on tärkeämpää kuin totuuden etsiminen.”
”Hyvää ei ole eläminen, vaan hyvin eläminen. Viisas ihminen elää niin kauan kuin täytyy, ei niin kauan kuin voi. Viisasta kiinnostaa, missä hän elää, keiden kanssa, miten ja millaisia asioita tehden. Hänen huomionsa keskittyy elämän laatuun, ei sen määrään.”
”Tyhmyyteen liittyy kaikkien muiden huonojen asioiden lisäksi tämä: tyhmä ihminen on koko ajan ryhtymässä elämään.”
Lopuksi hän käsittelee vielä stoalaisuutta yritystoiminnan kautta:
”Onko mahdollista kuvitella yritys, joka ymmärtää Marcus Aureliuksen tavoin olevansa vain kosmoksen yksi osa, jonka on elettävä hyvässä ja kunnioittavassa suhteessa kaikkiin muihin maailmankaikkeuden osasiin? Onko mahdollista kuvitella yritys, joka ei näe itseään kaikesta muusta irrallisena voitontekokoneena ja jolle raakut, nuo universumin kokonaisuutta hiljaisesti palvelevat eläimet, ovat aidosti tärkeitä, eivät vain silloin kun ne uhkaavat yrityksen imagoa?”
Torkki pohtii myös sitä millaista ihmisen elämä olisi, jos ei tarvitsisi tehdä työtä. Olisiko se niin tavoiteltavaa kuin miltä ulospäin näyttää? Taloudellinen riippumattomuus, sellainen vauraus, että voisi vain lekotella, olla tekemättä mitään. Kukaan ei odota teams-palaveriin eikä deadlinet pauku ikävästi. Hän ottaa esimerkiksi Servilius Vatian, joka on saavuttanut tällaisen aseman. Seneca toteaa, että ”En koskaan kulkenut Vatian huvilan ohi sanomatta: tässä lepää Vatia.” Torkki pohtii, että ”Senecan lausahdus on muodoltaan hautakaiverrus.”
Tekemättömyys on samalla merkityksettömyyttä. Allekirjoitan tämän. Ihminen tarvitsee työtä, projekteja, tarkoituksen.
Torkissa ja Tammisessa on yhteistä se, että kumpikaan ei varo vaikeita aiheita tai tunteita. Torkki käsittelee mm. itsemurhaa ja toisaalta pyrkimystä elämään ikuisesti stoalaisesta näkökulmasta. Tamminen käsittelee ihmisen tunteita, joille on vaikea keksiä rationaalista syytä ja joiden vaikutus koko inhimilliseen kokemukseen on järisyttävä.
Tammisen ja stoalaisuuden vertaaminen toisiinsa on tietysti mielivaltaista ja Seneca sanoisi varmasti tästäkin: typerää. Molemmilla on oma tehtävänsä. Stoalaisuus pyrkii antamaan elämälle jonkinlaisen viitekehyksen, systeemin, joka auttaa kohti mielenrauhaa. Tamminen pyrkii ymmärtämään ihmistä sisäpuolelta, että miksi se on niin vaikeaa. Molemmat tarkastelevat sitä, mikä inhimillisessä elämässä on arvokasta ja merkityksellistä. Toinen on ankara. Toinen on kärsivällisempi.
Luulen, että Tamminenkin allekirjoittaisi stoalaisuuden ydinajatuksen ja pyrkii siihen:
”Toimi joka tilanteessa niin, että toimintasi on hyveen mukaista.”
Samalla hän ymmärtää ihmisen elämän tasapainoilun:
”Jokaisen ihmisen jokainen teko on pyrkimystä tasapainoon.”
