Emily st John Mandel: Rauhallisuuden meri
”On nimittäin täysin perusteltua ajatella, että maailmanloppu on jatkuva, päättymätön prosessi.”
Emily St. John Mandel tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi romaanillaan Station Eleven, joka kuvasi pandemian jälkeistä elämää poikkeuksellisen hienovaraisesti – ja osoittautui oudon ennakoivaksi, kun Covid-19 mullisti maailman. En ole lukenut pandemiaromaania, mutta sen sijaan Mandelin toisen romaanin Lasihotelli luin, siitä muutama sana aiemmassa blogipostauksessa täällä. Pidin siitä ja siksi myös Rauhallisuuden meri kiinnosti.
Alku alkoi vähän takkuisasti. En ihan päässyt kiinni eri aikatasoihin, hahmoihin, jotka niissä liikkuivat tai siihen, kuka on keskeinen hahmo. Vasta yli 50 sivun jälkeen tartuin kirjaan ajatuksella ”kertaheitolla loppuun” ja se auttoi. Tämä on selvästi kirja, joka on hyvä lukea aika tiiviisti, jotta pysyy juonessa mukana. Loppua kohti piti uudelleen vilkuilla huolimattomasti luettuun alkuun.
Kirja on sci-fiä ja silti, kuten niin moni scifi on, tarina ihmisestä, aitoudesta, kaipuusta, yksinäisyydestä ja elämän merkityksestä.
Romaani alkaa vuodesta 1912, kun aristokraattiperheestä karkotettu Edwin St. John St. Andrew matkaa Kanadaan ja kokee metsässä selittämättömän näyn. Tämä näky – viulunsoitto, pimeys, outo tila – toistuu eri hahmojen elämässä eri aikakausina: 2000-luvun New Yorkissa, 2200-luvun kuusiirtokunnassa ja 2400-luvulla, missä aikamatkailija Gaspery Roberts alkaa selvittää ilmiön merkitystä. Kaikki tapahtumat kietoutuvat hiljalleen yhteen – tavalla, joka paljastaa, että vaikka ihmiset elävät eri aikoina ja paikoissa, heitä yhdistävät samat kysymykset: Mikä on totta? Mihin minä kuulun? Kuka olen?
Mutta myös aitouden kaipuu yhdistää. Kirjassa eletään erilaisissa siirtokunnissa, kupolin alla, avaruuden pimeydessä ja haikaillaan taivasta, metsää, toista ihmistä livenä. Hologrammikokouspäivän jälkeen (joka muistuttaa merkittävästi teams/zoompäivää), ihminen jää väsyneenä ja tyhjentyneenä, yksinäisenäkin pohtimaan:
”Ilmeisesti todellisuus onkin tärkeämpää kuin on luultu.”
Kirjailija pohtii kirjakiertueellaan maassa:
”On eräänlaista luksusta katsella kirkkaansinistä taivasta, joka ei ole kupoli.”
Yksi keskeisistä hahmoista onkin kirjailija Olive Llewellyn, joka on syntynyt kuussa ja kiertää maapalloa pandemiaromaaninsa julkaisun jälkeen. Hänen kokemuksensa muistuttavat Mandelin omaa nousua kirjalliseen kuuluisuuteen Station Elevenin myötä. Olive kohtaa kirjailijakiertueellaan lukijoita, jotka hämmentyvät monitasoisesta kertomuksesta ja odottavat yksinkertaisia vastauksia.
Romaani käsittelee pandemioita, aikamatkailua ja kuusiirtokuntia, mutta se ei ole teknologinen scifi-seikkailu. Se muistuttaa enemmän Kazuo Ishiguron Never Let Me Go -romaania, jossa tieteellinen kehys toimii taustana eksistentiaaliselle ja inhimilliselle pohdinnalle. Mandel ei keskity siihen, miten aikamatkailu toimii, vaan siihen, miltä tuntuu elää väärässä ajassa – tai väärällä puolella muistoa.
Toinen keskeinen hahmo on Gaspery Roberts. Hän syntyy 2400-luvulla kuun toisessa siirtokunnassa, kolkossa ja hylätyssä Yökaupungissa. Aikuisena Roberts työskentelee ensin hotellin ”tarkkailijana”, jonka tehtävänä on yksinkertaisesti olla läsnä ja huomioida, mitä ympärillä tapahtuu.
Hänen rekrytointiinsa liittyy kiinnostava pieni yksityiskohta, joka kuvastaa jo nyt todellisuutta, jossa ei pysty keskittymään mihinkään ja oleminen muodostuu sirpaleiseksi ja oikeastaan pelkäksi häiriötilaksi.
”’En epäile omia kykyjäni. Työ varmasti hoituu. En vain oikein – eikö kuka tahansa suoriutuisi siitä hommasta?’
’Et uskokaan, miten vaikeaa on löytää tarkkaavaista väkeä’, hän sanoi. ’Yleisesti ottaen ihmisten huomio herpaantuu herkästi.’”
Lopulta Roberts päätyy sisarensa johtamaan aikainstituuttiin – paikkaan, joka tutkii ja valvoo todellisuuden rakenteita. Roberts saa tehtäväkseen tutkia poikkeavaa näkyä, joka on toistunut eri aikakausien ihmisten kokemuksissa. Hän alkaa kyseenalaistaa instituutionsa rajoja ja riskeeraa kaiken auttaakseen kirjailijaa. Teko uhkaa aikajärjestelmän eheyttä, jopa vuosikymmeniä sitten tehdyissä aikamatkatarinoissa suurin ongelma oli se, että aikamatkaaja ei saa menneessä muuttaa tapahtumia sillä muutoin muuttuu myös nykyisyys. Roberts kipuilee siis valintojen äärellä: kuinka tehdä merkityksellisiä valintoja ajassa, joka ei koskaan pysähdy.
”Me tiesimme mitä tapahtuisi.” on yksi keskeinen ajatus liittyen pandemian/katastrofin tulemiseen: ”Meille oli yhä tärkeintä, että työt saatiin tehtyä. Jälkeenpäin ajateltuna järkyttävintä oli, miten vääriin asioihin me kaikki keskityimme.”
Ihminen on yllättävän pitkään silmät ummessa muutoksessa ja hätkähtää hereille vasta kun on ihan pakko.
Romaanin lukija on koko ajan kuin vähän liian nopeasti liikkuvan muutoksen keskellä (ja niinhän me tavallaan koko ajan olemmekin) ja joutuu pienistä puroista kasaamaan todellisuuskuvan, mitä oikein tapahtuu, kuka on hyvä ja kuka on paha ja mikä lopulta on elämän tarkoitus. Niin joutuvat Mandelin romaanihenkilötkin. Nämä hapuilevat eksyksissä, etsivät tarkoitusta, yrittävät ymmärtää jotain olennaista, mikä on koko ajan tavoittamattomissa.
Mandel pohtii kirjailija Llewellyn äänellä myös postapokalyptisten tarinoiden viehätystä:
”Minä itse arvelen, että emme hakeudu postapokalyptisten tarinoiden pariin siksi, että katastrofit sinänsä vetäisivät meitä puoleensa, vaan siksi että haluamme kuvitella, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaipaamme salaa maailmaa, jossa on vähemmän tekniikkaa.”
Voi olla niinkin. Itse ajattelen, että katastrofien jälkeisten tarinoiden viehätys johtuu myös siitä, että haluamme ajatella selviytyvämme, jotenkin, jos ei maassa niin kuussa. Ja toisaalta tekniikan muuttaessa maailmaa scifimmäksi se helposti etäännyttää meidät ”aidosta” maailmasta oli kyse sitten luontokokemuksesta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, jossa hengitetään samaa happea eikä tuijoteta toisiamme ruutujen kautta.
No, elämmekö me sitten simulaatiossa, kysymys, jota Roberts pyrkii ratkaisemaan.
”Jos joskus saadaan todistettua aukottomasti, että elämme simulaatiossa, uutiseen voi mainiosti reagoida olankohautuksella. Entä sitten. Myös simulaatiossa eletty elämä on elämää.”
Ottaen huomioon, että kirjan perusajatus on se, että kriisi ei ole poikkeus vaan ihmiskunnan pysyvä olotila: aina jossain jonkun maailma loppuu (mitä kuvataan hienosti hautausmaakohtauksessa) – ja silti elämä jatkuu, kirja on yllättävän ei-ahdistava. Surumielinen kyllä.
Kirjassa vilahtavat myös Lasihotellin hahmot.
Guardianin arvio kirjasta täällä, New York Timesin arvio täällä.
The Guardian: Summer Reading – the 50 Hottest Books to Read Now
Kesäloman hiipiessä moni lehti julkaisee mahtavia kesälukulistoja, joista voi bongata omaankin lomalukemistoon kiinnostavia kirjoja. Guardianin lista löytyy täältä.
Omalla listallani näistä teoksista ovat toistaiseksi ainakin:
Florence Knapp: The Names
Ocean Vuong: The Emperor of Gladness
Robert MacFarlane: Is a River Alive?
Miranda July: All Fours
Ethan Kross: Shift: Managing Your Emotions—So They Don’t Manage You
80-luvun puolivälissä istun luokkahuoneessa, alkamassa on kauppiksen valmennuskurssi aiheena matikka. Lyhytkokoinen hieman byrokraatin näköinen mies astuu luokkahuoneeseen kantaen isoa mankkaa, jonka hän nostaa opettajan pöydälle, työntää sisään kasetin ja huoneessa alkaa raikua Starship: Nothing’s Gonna Stop Us Now. Istumme jäykkinä miettien, että onko tämä nyt cool vai noloa. En ole siitä ihan varma vieläkään. Opettaja soitti kappaleen meille jokaisen valmennuskerran alussa ja viimeiseksi kurssin lopussa todeten, että nyt mikään ei voi estää meitä menestymästä kauppiksen pääsykokeissa. No, pääsin sisään. Edelleenkään en voi kuunnella tätä kappaletta muistamatta tunnetta siitä, että on voittamaton.
Kuunnellessani Ethan Krossin kirjaa Shift, ymmärrän, että opettaja tajusi shifterit.
Ethan Kross kertoo kirjassaan holokaustista selvinneestä isoäidistään, joka kysymyksiin menneestään tai siitä miksi ei halunnut puhua menneestä (why) vastasi aina, että ”Y (why) is a crooked letter”. Isoäiti piti tunteet itsellään paitsi kerran vuodessa, jolloin tämä päästi ne valloilleen holokaustin muistopäivänä.
Ethan Krossista tuli psykologi, joka työkseen kysyy miksi, ja tutkii tunteita. Hän on yhdysvaltalainen psykologi ja neurotieteilijä, joka toimii psykologian ja organisaatiojohtamisen professorina Michiganin yliopistossa ja johtaa Emotion & Self-Control Laboratorya, jonka tutkimus keskittyy siihen, miten ihmiset voivat säädellä ajatuksiaan, tunteitaan ja käyttäytymistään paremman psyykkisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Hänen kirjansa Chatter (keskittyy sisäiseen puheeseen) nousi bestselleriksi ja niin on käynyt myös uusimman Shiftin kanssa.
Ennen kaikkea Krossin näkökulmana on se, että tunteet eivät ole vihollisia, niitä voi oppia ohjaamaan viisaasti. Hän pyrkii kiistämään sen ajatuksen, että ”tunteille ei vaan voi mitään”. Kirjassa Shift, hän puhuu siitä, kuinka tunteita voi konkreettisesti ohjata.
Yksi kirjassa vahvasti korostuva ajatus on, että vaikeat tunteet ovat viestejä siitä, mikä on meille tärkeää, informaatiota. Pelko kertoo vaarasta tai epävarmuudesta, viha rajan ylityksestä, suru menetyksestä, kateus ehkä omista unelmista. Kun opimme tunnistamaan, mitä tunteet yrittävät meille sanoa, voimme reagoida niihin viisaammin.
Kross esittelee käsitteen ”emotional shifters”, tunnesäätelyn työkalut, jotka voivat olla joko sisäisiä tai ulkoisia.
Sisäisiä ovat esimerkiksi aistit, tarkkaavaisuus ja näkökulman vaihtaminen. Lempimusiikki, rauhoittava tuoksu tai kaunis maisema voivat auttaa katkaisemaan negatiivisen kierteen. Tarkkaavaisuuden siirtäminen pois kuohuvasta tunteesta voi antaa tilaa selkeydelle. Ja kysymys “mitä sanoisin ystävälleni tässä tilanteessa?” voi avata lempeämmän näkökulman myös itseä kohtaan.
Ulkoisia shiftereitä taas ovat ympäristö, ihmiset ja kulttuuri. Tila, jossa olemme, voi suoraan vaikuttaa tunnetilaan – samoin se, ketkä ovat ympärillämme. Myötätuntoinen ystävä voi joskus olla tärkein säätelykeino. Myös kulttuuri, jossa elämme – työpaikka, perhe, yhteisö – vaikuttaa siihen, miten tunteisiin suhtaudumme. Siksi on tärkeää valita tietoisesti, millaisessa tunnetodellisuudessa haluamme elää. Kross muistuttaa myös siitä, että yhden päivän aikana seilaamme monenlaisessa kulttuurissa.
Yksi kiinnostavimmista tekniikoista kirjassa on niin sanottu ”distanced self-talk” – puhu itsellesi kuin puhuisit läheiselle ihmiselle. Käytä toista persoonaa: “Sinä pystyt tähän.” Novak Djokovic käytti tätä tekniikkaa Wimbledonissa katsomalla itseään peilistä ja sanomalla: “You can do it.” Hän voitti ottelun – ja lopulta koko turnauksen.
Kross esittelee myös WOOP-menetelmän (Wish – Outcome – Obstacle – Plan), jonka on kehittänyt Gabriele Oettingen, psykologian professori New Yorkin yliopistossa ja Hampurin yliopistossa. Woop auttaa jäsentämään tunteisiin liittyviä tavoitteita ja esteitä konkreettiseksi toiminnaksi. Se on tehokas tapa siirtää tunnetilaa kohti toivottua muutosta.
Kirjan ehkä tärkein ajatus on, että tunnetaitoja ei saavuteta yhdellä tekniikalla, tempulla tai teorialla, vaan harjoittelulla. Tunteiden säätely on taito, jota voi kehittää.
Ja mitä isoäitiin tulee; Kross päätyi lopulta siihen, että isoäiti ei niinkään tukahduttanut tunteitaan, vaan osasi suunnata huomionsa viisaasti.
Shift on virkistävä näkökulma tunteisiin sillä se ei vaadi yltiöpositiivista ajattelua vaan ennemmin tunnetreeniä. Se ei pyri tekemään ihmisestä tunteetonta. Kross yhdistää kirjassa pätevän tutkimuksen, inhimillisen näkökulman ja konkreettiset harjoitukset.
