Viikon luettavat vko 40

Kirsi3.10.2016Aiheet: Yleinen

Bruce Springsteen: Born to run (suom. Ilkka Rekiaro) Otava, 2016

Tämä on omaelämäkerta, jota Springsteen kirjoitti seitsemän vuotta. Kirja on jaettu kolmeen osaan: 1. Varttuminen, 2. Born to run ja 3. Elävä todiste. En ole varsinaisesti mikään Springsteen-fani, mutta kirjaa kehuttiin erityisen rehelliseksi ja sellaiset elämäkerrat ovat aina kiinnostavia. Ja onhan Springsteen toki tarinankertoja, joten voisi kuvitella kirjan olevan ainakin kiehtova tarina kulissien takaa.

Ensimmäinen huomioni on se, että olisi pitänyt hankkia kirja alkuperäiskielellä. Suomennos tuntuu kömpelöltä, käännös muuttaa tarinan sävyä, se ei kuulosta Springsteeniltä. Suomentaja ei myöskään ehkä ole ihan tuttu Springsteenin musiikin kanssa sillä kolme osaa ovat kaikki alkuperäisessä versiossa kappaleiden nimiä ja jaksottavat siis paitsi ajallisesti myös temaattisesti kirjaa musiikin kautta. Suomentaja on kuitenkin suomentanut näistä ensimmäisen ja kolmannen, mutta jättänyt toisen jakson nimen englanninkielelle. Ilmeisesti koska ei ole tajunnut näiden olevan kappaleita… Eli 1. jakso Growin up, 2. Born to run ja 3. High hopes. Kun vertaan lukemaani miehen vieressä lukemaan alkuperäiskieleen, on vahva suositukseni, että jos luet tämän, ota englanninkielinen versio.

Suomennoksen vaivaannuttavuudesta huolimatta tarina on hieno ja mies tuntuu matkallaan oppineen paljon. Springsteen puhuu musiikin lisäksi avoimesti ihmissuhteistaan, masennuksestaan, hankalasta suhteestaan isäänsä. Ehkä isoimman vaikutuksen kuitenkin teki komittoituminen ja sisu. Kun kerran päätti ryhtyä muusikoksi, sitten ryhtyi muusikoksi, opetteli, kiersi, soitti, perusti bändejä, lauloi vaikka ei osannut, rupesi showmieheksi. Lahjoihinsa hän tuntui uskovan koko ajan:

”Jos ihmisellä ei ole lahjoja, hän ei pääse tahdonvoimalla tavoitteeseen. Mutta jos hänellä on lahjoja, silloin tahto, kunnianhimo ja määrätietoinen pyrkimys altistaa itsensä uusille ajatuksille, vasta-argumenteille ja tuoreille vaikutteille vahvistavat ja tukevat hänen työtään ja auttavat häntä pääsemään lähemmäksi päämäärää.”

Kirja ei ole siloteltu ja editointi olisi voinut tehdä sille hyvää. Joskin se olisi muuttanut sen vähemmän rosoiseksi eli vähemmän Springsteeniksi. Täyteläinen kokonaisuus – show – oli se mitä tässä ehkä tilattiinkin.

Springsteen sanoittaa myös hienosti, vaatimattomastikin yksilön vastuuta:

”Miten toimia tällä nimenomaisella historian hetkellä. Olin äärettömän pienellä tavalla vastuussa siitä, mitä täällä tapahtui. Tässä oli minun paikkani, minun hetkeni, minun tilaisuuteni saada ääneni kuuluviin vaikka kuinka heikosti. Jos päästäisin tilaisuuden sivu suun, joutuisin vastaamaan siitä niille lapsille, joita olin alkanut maalailla mielessäni.”

Huumoria ja sarkasmiakin löytyy kun hän puhuu tähteydestä ja lapsistaan:

”… kuka lapsi välittäisi nähdä 50 000 fanin hurraavan vanhemmilleen? Ei kukaan.”

Hienoin kaari ehkä tulee vaikeasta isäsuhteesta:

”Me kunnioitamme vanhempiemme muistoa kantamalla heidän parhaita puoliaan ja laskemalla kaiken muun maahan.”

Guardianin artikkeli, 5 asiaa, jotka elämäkerrasta oppi on täällä.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (suom. Kristiina Drews) Gummerus, 2016

Michael Cunningham on ehkä kuuluisin kirjastaan Tunnit, josta tehtiin myös elokuva, josta Nicole Kidman voitti oscarin roolistaan Virginia Woolfina. Villijoutsenet ja muita kertomuksia kertoo vanhat sadut nykyhetkeen tai toisesta näkökulmasta. Esimerkiksi Villijoutsenet kertoo ajasta sen jälkeen kun 11 veljeä saivat ihmisen ruumiinsa takaisin, mutta yhdelle jäi villijoutsenen siipi. Perinteinen satuhan päättyi tähän. Kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Mutta kuinka elää jos toisen käsivarren tilalla on siipi? Kaikissa näissä saduissa on siis näkökulma, joka avaa sadun toisella tavalla ja tuotuna nykyaikaan kertomus onkin karskimpi, rumempikin kuin satu. Niin julma kuin satu olikin.

Kristiina Drewsin suomennos on erinomainen.

Anja Snellman: Lähestyminen, Wsoy, 2016

”Voi miten ihmisen identiteetti on hauras ja tilapäinen, hapuileva ja sattumanvarainen.”

Kirjassa terapeutti yrittää auttaa addiktia ja tämän kautta avaa vanhoja haavojaan niin syntymättömästä lapsestaan kuin menneisyydestään perheen äitinä. Kirja seilaa Helsingin ja Kreetan väliä ja jos tästä kirjasta jotain voi sanoa niin sen, että tämä on aistikas. Kreeta, sen tuoksut, maut aina merestä ruokiin, on vahvasti läsnä. Lähestymisen teema on kiehtova, kuinka me lähestymme, mutta emme aina pääse rantautumaan sinne minne kuvittelemme. En ole koskaan ollut mikään ”irtipäästäjä”, mutta tämän kirjan jälkeen jopa sana ”tuuliajoilla” alkoi tuntua pikemminkin kiinnostavalta ja merkityksiä täynnä olevalta seikkailulta kuin vaaralliselta irrallisuudelta.

Emma Seppälä: Elä onnellisemmin (suom. Sanna Lönnfors), Harper Collins Nordic, 2016

Kerrottuani, että olen lukenut tämän kirjan kollega kysyi minulta, että millainen kirja oli? Kannattaako lukea? Hämmennyin. Olen tosiaan lukenut tämän viime kesänä englanniksi ja muistin ainoastaan, että jollain tavalla petyin. Ei mitään mielikuvaa kirjasta. Hankin siis suomennoksen ja luin uudelleen. Ja muistin heti miksi petyin.

Kirja on sinänsä ihan ok kirja onnellisuudesta perustuen tutkimuksiin. Nämä siteeratut tutkimukset vain ovat aika monessa kirjassa, joten varsinaisesti mitään erityisen uutta kirjassa ei ollut. Seppälällä ei ole oikein ole näkemystä vaan kirja on ennemmin tutkimusten kooste ja vielä kiusallisesti yhdessä luvussa siteerataan oikeastaan vain yhtä tutkimusta, ei siis vaikkapa verrata näitä. Kirjassa on myös vähän ärsyttävä ”onnellisuuskirjasävy”, jota voisi kuvailla siten, että ”kun olet onnellinen, olet onnellinen, miksi siis et vain olisi onnellinen?” Suhtaudun varsin nihkeästi näihin onnellisuuden lähettiläisiin, joilla ei tunnu olevan elämän varjoisammasta puolesta mitään kokemusta ja jotka kuvittelevat sen olevan vain ”päättämistä vaille onnellista”. Mutta jos haluat pikakurssin onnellisuus siis tulee siitä, että 1. lakkaat jahtaamasta tulevaisuutta ja elät nykyhetkessä, 2. Vähennät kierroksia, 3. Säännöstelet energiaasi, 4. saat enemmän aikaan tekemättä mitään (aina yhtä uskottava lupaus…), 5. nautit onnellisesta parisuhteesta itsesi kanssa ja 6. olet ystävällinen.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, kaikki näistä ovat paitsi tutkitusti totta ja tärkeitä myös varmasti toimivia. Kirjan sävy on vain ehkä omalle mielenlaadulleni liian ”pirtsakka”…. Paras lausekaan kirjasta ei ole Seppälän oma vaan Alibaban perustajan:

”Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee, riippumatta epäonnistumisesta tai menestyksestä, kokemus itsessään on tietynlaista menestystä.” Jack Ma, Alibaban perustaja, Kiinan rikkain mies.

Pirtsakasta toisenlaiseen onnellisuuden eepokseen eli:

Tommi Melender: Onnellisuudesta, WSOY 2016

Melender ei anna oppeja. Melenderillä ei ole kuuden kohdan reseptiä onnellisuuteen. Eikä Melender toista pinnallisia onnellisuuslauseita. Ja hyvä niin. Melender suhtautuu onnellisuuteen varauksellisesti, paikoin voisi sanoa jopa vihamielisesti. Pohtien mitä onnellisuus oikein on ja onko se edes hyvä asia. Välillä Melenderin vihamielisyys onnellisuutta kohtaan alkaa saada ideologian tunnuspiirteitä, jolloin huomaa itse siirtyvänsä nyökyttelystä epäilyyn. Onko se nyt NIIN paha, että me tavoittelemme onnea, että me joskus jopa teeskentelemme sitä? Miksi onnellisuus on meille niin iso uhka?

Toisaalta ymmärrän Melenderiä sillä onnellisuuden vaatimus esitetään usein tahoilta, jotka eivät tunne toisenlaisen ihmisen mieltä kuin omansa. Ja aina jos ihmistä ja ihmisyyttä tulkitsee vain oman mielensä kautta mennään pieleen.

Ja silti Melenderkin haluaa olla onnellinen – kuten me kaikki muutkin. Esseet pohtivat tätä monipuolisesti kirjallisuuden ja elämän kautta. Silti sanoisin, että kiinnostavimmat esseet tässä kirjassa koskevat kirjalijuutta, kirjailijan motiiveita, kunnianhimoa, kilpailua. Melenderissä parasta on joskus karkeakin rehellisyys. Se, että näyttää asiat sellaisina kuin ne näkee, ei siloteltuna pintana.

Hesarin artikkeli aiheesta täällä. Tommi Melenderin Image-blogi löytyy täältä.

Viikon 5 luettavaa viikko 36

Kirsi11.9.2016Aiheet: Kirja-arviot, Yleinen

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä (suomentanut Jaana Kapari-Jatta, Teos Helsinki 2013)

Miksi lukea?

”Mutta kuka lukee päämäärän vuoksi, olipa se miten toivottava hyvänsä? Eikö joitakin asioita tehdä vain koska ne ovat hyviä sinänsä ja eikö joitakin vain mielihyvän takia? Ja eikö lukeminen kuulu juuri näihin? Minä ainakin olen joskus uneksinut, että kun tuomiopäivä viimein koittaa ja suuret valloittajat, juristit ja valtiomiehet saapuvat penäämään palkintojaan – kruunujaan, laakereitaan, ikuiseen marmoriin lähtemättömästi kaiverrettuja nimiään – silloin Kaikkivaltias kääntyy Pietarin puoleen ja sanoo hiukan jopa kateellisena nähdessään meidät, jotka saavumme kirjat kainalossa: ”Katso, he eivät tarvitse palkintoja. Meillä ei ole heille mitään. He ovat rakastaneet lukemista.”

Virginia Woolfin lukeminen on kuin pulahtaisi avantoon. Yhtä aikaa virkistävää ja saa haukkomaan henkeään. Terävä, analyyttinen, ilkeä, suora. Woolfin lukemisen sivujuonteena tuntuu siltä, että juuri kukaan muu ei kirjoita mitään lukemisen arvoista. Tässä kokoelmassa ehkä hienoimpia esseitä ovat ne, jotka käsittelevät kirjallisuutta. Lukemista, kirjoittamista, venäläistä kirjallisuutta, klassikoita, Proustia. Woolf käsittelee useita kirjailijoita ja klassikoita, mutta ei lukijana pidäty vain tuttuihin hyviksi koettuihin klassikoihin:

”Uusista kirjoista on vaikea tietää, mitkä ovat todellisia ja mitä ne kertovat meille ja mitkä ovat keinotekoisia kirjoja, jotka murenevat palasiksi kun ovat maanneet vuoden tai pari. ”

Sitten hän puhuu kirjakuohunnasta, siitä kuinka kannattaa olla ennakkoluuloton, mutta myös pyrkiä tunnistamaan hyvä ja huono, olla armotonkin:

”Meidän pitäisi tarkkailla tätä kuohuntaa iloisin mielin, käydä aikamme ideoiden ja visioiden kimppuun, ottaa niistä se minkä voimme käyttää, tappaa se mitä pidämme arvottomana.”

Kirjailijana hän suhtautuu myös lukijan rooliin vakavasti:

”Useimmiten kirjoja lähestytään sumein ja hajanaisin mielin, kaunokirjallisuutta pyydetään olemaan totta, runoutta olemaan sepitettä, elämäkertaa imartelemaan, historiaa vahvistamaan ennakkoluuloja. Olisi hyvä, jos ennen kuin alatte lukea luopuisitte ennakko-odotuksista. Älkää sanelko kirjailijallenne ehtoja vaan yrittäkää tulla häneksi. Olkaa hänen työtoverinsa ja avustajansa. Jos olette heti alkuun haluton, varautunut ja kriittinen, estätte itseänne saamasta kirjasta irti niin paljon kuin olisi mahdollista. Mutta jos avaatte mielenne niin avaraksi kuin pystytte, lähes huomaamattoman hienovaraiset merkit ja vihjeet heti ensimmäisten virkkeiden mutkissa saattavat teidät yhteyteen ihmisen kanssa, joka on aivan erilainen kuin kukaan muu.”

Eikö tämä oikeastaan koske kaikkea? Jos on lähtökohtaisesti jo ennakkoluuloinen, haluton, varautunut ja kriittinen ei ehkä saa elämän mistään osa-alueesta irti sitä mitä toivoisi?

Keri Smith: The Wander Society

Kirja lähtee liikkeelle Walt Whitmanista ja päämääränä on päämäärätön harhailu. Keri Smith törmäsi kirjakaupassa Walt Whitmanin välityksellä The Wander Societyyn (joka siis on olemassa, tietoa löytyy täältä) ja ryhtyi harhailemaan. Kirja on jännästi kirjoitettu ja kiistatta innostaa ajatukseen (päämäärättömästä) kävelemisestä ja ympäristön tarkastelemisesta kiireettömästi ilman tavoitteita. Loppu on ehkä vähän lapsellista, mutta idea säilyy mielessä innostavana. Kaivoin hyllystä Henry David Thoreaun Waldenin uudelleen luettavaksi. Ehkä kävelenkin…

On the verge of insanity – Van Gogh and his illness

Amsterdamin van Gogh -museossa on parhaillaan perusnäyttelyn lisäksi näyttely van Goghin mielen sairaudesta. Näyttely oli kiinnostava monella tavalla, mutta ehkä erityisesti ”missioltaan”: Van Gogh ei ollut nero siksi, että oli sairas vaan siitä huolimatta kykeni mittavaan ja omalaatuiseen tuotantoon. Usein mielisairautta glorifioidaan jonkinlaisena ylimaallisena luovuuden edellytyksenä. Näyttely ja tämä näyttelystä tehty kirja haluaa ponnekkaasti kertoa van Goghin tarinan avulla, että van Gogh oli nero maalaajana ja sairaus itse asiassa esti tätä maalaamasta. Kirja käy läpi van Goghin elämää, maalaustaiteen kehittymistä ja sairaskertomusta aina lapsuudesta korvan irtileikkaamiseen ja siitä loppujen lopuksi itsemurhaan.

Näkökulma tuntuu tärkeältä. Niin van Goghin kuin Virginia Woolfin osalta (joka myös päätyi itsemurhaan) sairaus ei ollut edellytys luomiselle eikä luovuuden sivuvaikutus vaan asia, joka esti sen toteutumista. Kuinka upeita romaaneja meillä Woolfilta vielä olisi ja maalauksia van Goghilta?

”I wouldn’t exactly have chosen madness…but once one has something like that one can’t catch it any more. However, in addition there will still perhaps be the consolation of being able to continue to work on some painting.” Vincent van Gogh

Pieni ajatus vielä sattumasta ja päättäväisyydestä. Ollessaan 27 vuotias van Gogh päätti ryhtyä maalaustaiteilijaksi. Kerrotaan, että tätä ennen kukaan ei pitänyt häntä kovin lahjakkaana. Van Goghin ensimmäiset teokset olivat todella tummia ja synkkiä, kuten hollantilaiseen maalaustaiteeseen tuolloin kuului. Muutto Pariisiin ja hän kohtasi impressionismin. Jälki muuttui selvästi, monetmaisia ja manetmaisia töpsötyksiä, pastelleja, värimaailma kirkastui. Muutto Etelä-Ranskaan ja van Gogh löysi oman tyylinsä; rohkeat värit, paksut ääriviivat, päälletunkevan tavan tulkita niin peltoa kuin auringonkukkiakin. Van Gogh kuoli 37 vuotiaana. Kymmenessä vuodessa hän siis teki koko tuotannon (yli 1000 maalausta sen lisäksi piirroksia yms). Päättäväsiyydellä on iso voima. Ja toisaalta, jos hän olisi pysynyt Hollannissa, olisiko maailma polttavia auringonkukkia vajaa?

Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala 2016)

”Senja pyyhkii kyynelet kasvoiltaan ja juoksee eteiseen, kompastuu maton reunaan, horjahtaa mutta ei kaadu. Kaikki on hyvin, tietenkin on.”

Näin alkaa Helmi Kekkosen kirja Vieraat. Ja tietenkään kaikki ei ole hyvin… Olen tykännyt Kekkosesta aina ensimmäisestä novellikokoelmasta lähtien. Kekkosella on oma ”utuinen” tunnelma kaiken yllä, runolliseltakin tuntuva kieli ja hyvä tapa kirjoittaa niin, että tarina vetää sisäänsä. Vieraat on hyvä kirja ihmisistä, odotuksista, pettymyksistä ja toisen ihmisen ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä. Ainoa mikä kirjassa vähän häiritsi oli sen ”asetelmallisuus”. Viimeistään lopussa asiat kiertyivät jotenkin liian tarkoitukselliseen ja jollain lailla ”siistiin” loppuun. Elämä ei kuitenkaan ole sellaista. Se on sotkuista ja sattumanvaraista. Mutta tämä oli vain pieni miinus muuten erinomaisessa kirjassa.

Helsingin Sanomien tämän päivän haastattelu Elisabeth Rehnistä on suositeltavaa luettavaa. Rehn sanoo suorat sanat, ei kaunistele, mutta ei synkistelekään. ”Olemmeko me pikkuisen pelkureita?” hän kysyy, ihan aiheellisesti. Persoonallinen, viisas ja aiheesta kärttyinenkin, ihana Elisabeth Rehn.

Ohessa vielä The Wander Societyn manifesti. Elämänohjeeksikin soveltuva.

Lohtukirja

Kirsi23.12.2015Aiheet: Yleinen

Eilen oli vuoden lyhin päivä, jolloin auringonvaloa oli vähiten vuorokaudessa. Guardian päätti sen ”kunniaksi” listata kirjoja, jotka tuovat valoa tai joihin tukeutua pimeässä. Jäin miettimään omiani. Alakuloisena tai muuten vain pimeänä hetkenä tekee mieli kirjojen osalta tukeutua vähän samaan kuin ruuassakin tuolloin: lohturuoka = lohtukirja. Silloin ei yleensä puhuta mistään uudesta kirjasta, korkeintaan tutun kirjailijan uusimmasta kirjasta. Uusi on aina tuntematonta maastoa, joka vaatii energiaa tutkimiseen. Tuttu ja turvallinen on lohtukirja.

Maikkarin Huomenta Suomi pyysi minua muutama viikko sitten kirjavieraaksi ja ohjelmaan piti listata itselleen tärkeitä kirjoja. Valitsin sinne nämä ja tajusin nyt, että samalla kyse on lohtukirjoistani. Miksi?

Hannu Mäkelän Hevonen joka hukkasi silmälasinsa on kirja, jonka olen saanut lapsena. Hannu Mäkelän Herra Huu:n sain isältäni, mutta vuonna 1977, jolloin Hevonen ilmestyi isä oli jo kuollut. Siitä huolimatta (tai siitä syystä) Mäkelästä tuli minulle tärkeä kirjailija ja tämä kirja on filosofinen kertomus Hevosen seikkailusta ja lopulta paluusta kotiin. Hevonen filosofoi mm. näin: ”Kun on oikein surullinen eikä kukaan tiedä siihen syytä, voi tapahtua mitä vain.” Ja jotain kärsivällisyysopetusta sisältää tämäkin lause: ”Joskus vain on vähän ikävää, mietti hevonen.”

Anne Lamottin Bird by Bird on kirja niihin hetkiin kun tuntuu siltä, että mistään ei oikein tule mitään ja kaikkea on liikaa, jotta siitä voisi selviytyä. Lamott kertoo siinä veljensä tarinan: 10-vuotiaalla pojalla oli 3 kuukautta aikaa tehdä koulutehtävä, joka liittyi lintujen tunnistamiseen ja raportin kirjoittamiseen. Kuinka ollakaan, poika päätti lykätä sitä mukavampien tehtävien pauloissa kunnes raportin dead line oli seuraavana päivänä ja valmiina ei ollut riviäkään. Kun hän keittiön pöydän ääressä itki tehtäväänsä antoi isä neuvon: tässä ei auta mikään muu kuin edetä ”Take it bird by bird buddy”. Kirja on myös eriomainen kirjoittamisen opas.

Virginia Woolf on kiehtova, älykäs ja syvä kirjailija, jonka koko tuotanto on yhtä juhlaa. A writer’s diary on kirja, joka on koottu hänen kuolemansa jälkeen ja jos haluaa yhtään tietää mitä kirjailija ajatteli tai millaisessa elämän- ja mielentilassa kirjaansa kulloinkin kirjoitti, tämä on todella kiinnostava kirja. On myös hämmentävää huomata kuinka näin lahjakas kirjailija voi olla epävarma tuotoksestaan.
”I have a sense that life, real life, is hidden behind a curtain, roaring with laughter at our efforts to get to know it.” Näin sanoo José Saramagon kirjan seikkailijahahmo ystävälleen, joka elää turvallista kotielämää. Saramago on lempikirjailijoitani. Tämän kirjailijan kirja ei välttämättä tuo valoa perinteisellä tavalla eikä Saramago missään tapauksessa ole mikään positiivisen ajattelun lähettiläs. Sen sijaan hän avaa ihmisen mieltä ja elämää rehellisellä tavalla. Skylight on hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jota ei aikoinaan kustannettu, ja jota Saramago sittemmin ei enää halunnut antaa julkaistavaksi eläessään. Onneksi käsikirjoitus kuitenkin säilyi ja näki päivänvalon vaikka sen varjopuoli onkin se, ettei Saramago enää elä.

Mutta valokirjana on yksi yli muiden: Lassi Nummen Runoilijan kalenteri. Kirja käsittää Lassi Nummen kirjoituksia, eräänlaisia pakinoita, elämän havainnointia vuosilta 1959-1960. Nummella on valoisa mieli ja kiinnostunut elämänasenne ja sen huomaa jokaisesta kirjoituksesta ja se tarttuu. Jo maailma tuntuu pahalta paikalta, tämä kirja auttaa aina. Jotain Nummen tavasta ajatella kertoo esimerkiksi tämä kirjan sitaatti:

”Jos alkaisi ajatella, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää, ei muuta ehtisi tehdäkään, kuin ajatella sitä, miten paljon oikeastaan olisi nähtävää, kuultavaa ja tehtävää.”