Tässä postauksessa ihailen ja inhoan, arvostelen ja listaan ajanhallintaoppaita, tunnustan kuoleman pelon voimakkaana motiivina ja pohdin elämän merkitystä ja merkityksiä. Innoittajina Joel Haahtelan Jaakobin portaat, Oliver Burkemanin Neljätuhatta viikkoa ja Kai Alhasen John Deweyn kokemusfilosofia.
”Panin kirjanmerkin takaisin oikeaan kohtaan ja ajattelin, että elämän ja kuoleman välissä oli lopulta vain kirjanmerkki emmekä tienneet oliko se kirjan alussa vai loppupuolella, tarinan se kuitenkin aina katkaisi kesken.”
Joel Haahtela: Jaakobin portaat
Tämä Joel Haahtelan lause tuli mieleeni, kun huomasin, että sosiaalisessa mediassa kiertää jälleen SE ruudukko. Ruudukon tarkoitus on herättää, ravistaa, järkyttää huomaamaan, kuinka vähän elämässä on enää elettävää jäljellä. Jotta voisi tarttua hetkeen; carpe diem ja mitä näitä nyt onkaan.
Ruudukko on siis viikkoruudukko, johon voit laittaa oman syntymäaikasi ja se näyttää eletyt viikot, ja mikä tärkeintä, viikot, joita elämässä on jäljellä. Olettaen, että elät ”keskivertoikäiseksi”. Varmaa on, että mitä vanhempi olet, sitä enemmän se järkyttää ja se on tarkoituskin. Siitä muodostuu ns. eksistentiaalinen epämiellyttävä totuus, jota olet ehkä yrittänyt väistellä.
Jos haluat kokeilla, täältä löytyy. Omani näyttää tältä:
Lopulta elämä on kuitenkin kuin kirja, johon se kirjanmerkki työnnetään johonkin väliin, aina se jää kesken. Jokin näissä ”ravisuttavissa” herätyksissä ja niihin liittyvässä aikapaniikissa häiritsee tai tympii. Niihin tuntuu liittyvän aina jotenkin ajatus, että elämän voi elää ”oikein” tai ”väärin”. Haahuilu on väärin, tehokkuus on oikein. Kaiken tekemisen pitäisi olla hyödyllistä tai johtaa johonkin. Ymmärrän kyllä, ettei se ole välttämättä tarkoitus. Tarkoitushan kai on muistuttaa meitä elämään sellaista elämää kuin haluamme sen sihaan, että ajattelemme, että sitten joskus elämme kuten haluamme kunhan ensin sitä tai tätä. Samalla tähän sisältyy kuitenkin sisäänrakennettuna ajatus siitä, että on olemassa jokin ”unelmaelämä”, jonka saa, kun vain osaa tehdä oikeita valintoja väärien sijaan.
Haahtela toteaa Jaakobin portaissa näin: ”Sitten aloin ajatella aikaa ja minusta tuntui, ettemme osanneet arvostaa sitä kovinkaan paljon, ajasta oli tullut jotain mikä meidän piti voittaa.”
Lopulta taustalta löytyy pelko, kuoleman pelko, väittää Oliver Burkeman.
Burkeman on kirjoittanut kirjan Four Thousand Weeks – Time Management for Mortals (suomennettuna löytyy Neljätuhatta viikkoa – Miten käytät loppuelämäsi päivät?), joka on paras ”ajanhallintakirja”, jonka tiedän. Ehkä juuri siksi, että se ei yritä opettaa meille ajan- vaan mielenhallintaa. Aikaa ei voi hallita ja yrittämällä tehdä kaikki mahdollisimman tehokkaasti, jotta ehtii tehdä kaiken sen mitä haluaa tehdä, johtaa helposti hysteeriseen elämään, jossa ei lopulta ole läsnä lainkaan. Kun on niin paljon tekemistä ei ehdi kokea koko elämää?
Burkemanin ajatus lähtee elämän absurdista lyhyydestä (keskimäärin 4000 viikkoa, josta kirjan nimi) ja siitä kuinka se tuottaa ahdistusta ihmiselle. Ylioppilasjuhlaviikonloppuna on helppo muistaa, kuinka ihanalta lakkijuhla itsestä tuntui: ensinnäkin oli vihdoin vapaa! Toiseksi, kaikki oli auki, mikä tarkoitti, että kaikki oli mahdollista. Paskamainen juttu siinä oli vain se, että jossain vaiheessa oli pakko valita joku polku, mikä taas johti siihen, että jotain toista ei voinut valita.
Tätä ahdistusta mahdollisuuksien toisaalta rajattomasta määrästä ja valinnan niitä rajoittavasta pakosta sitten yritämme lääkitä tunkemalla viikkoihimme mahdollisimman paljon kaikkea. Ja samalla pelkäämme, että jokin merkityksellinen asia lipsahtaa ohi. Itsehän pidin ylioppilasjuhlien jälkeen välivuoden. Valinta oli sittenkin liian vaikeaa. Lopulta elämässä silti parhaat asiat ovat tulleet sattumien muodossa, niihin on vaan pitänyt uskaltaa tarttua, kun ne sattuvat kohdalle.
Merkityksellisen elämän jahtaamisesta on tullut elämän pääasia sen sijaan, että löytäisimme merkityksen siitä mitä on. Sosiaalinen media lisää tuskaa sillä se esittelee meille valtavan määrän vaihtoehtoisia tapoja vaikkapa nyt viettää sunnuntai-iltaa sen sijaan, kuinka sitä vietämme. Toisten elämät tuntuvat unelmilta, oma tylsältä. Ja aika kuluu…
Samaistun Burkemaniin siinä, kuinka tämä kertoo olleensa (ehkä on vieläkin, vaikka pyristelee) ajan- ja elämänhallinnan oppaiden suurkuluttaja. Itse olen aloittanut joskus teininä Wayne Dyerin Hyväksy itsesi, uskalla elää -kirjasta (On muuten kiinnostavaa kuinka ankara kirja itse asiassa on. Nykyiset self helpit korostavat armollisuutta, nämä vanhemmat vaativat ryhdistäytymään ja korostavat itsekuria.) ja sen jälkeen on ollut menoa.
Kuinka elää hyvää ja merkityksellistä elämää on kiinnostava projekti ja luen mielelläni kuinka muut asiaa lähestyvät oli kyse sitten siitä, että viikossa on 168 tuntia ja kuinka niitä mitataan (Laura Vanderkam: 168 Hours – You Have More Time Than You Think, loistava kirja tämäkin!) tai kuinka löytää kadonnut keskittymiskyky (Cal Newport: Deep Work, erinomainen!, Newportin uusinkin muuten oikein mallikas: The World Without Email), puhumattakaan sammakonsyönnin jalosta taidosta (Brian Tracyn klassikko: Eat the Frog, tässä yksi asia, joka voi todella muuttaa jos ei elämää niin työpäivän ja häijyn prokrastinaatiotavan). Luen niin Essentialism-kirjan kuin Effortless-kirjan Greg McKeownilta ja yritän kesyttää joka suuntaan laukkaavan mieleni ja keskittyä oleelliseen.
Nautin näistä kirjoista ja kun ystäväni poika halusi lukea self helpiä, ystäväni tiesi mihin tulla hakemaan. Täältä löytyy!
Mutta erityisesti en enää pyri maksimaaliseen tehokkuuteen ja ensisijaisesti yritän päästä irti optimointi-tavastani. Samalla tunnistan itsessäni voimakkaasti kuoleman pelon motiivina merkityksellisen elämän tavoittelussa. Mutta huomaan myös erilaisista projekteista, tavoitteista ja suunnitelmista saatavan energian. Buddhalaisuuden näköulmasta haluaminen luo ihmiselle kärsimystä sillä se muodostaa kuilun sen välillä mitä on ja mitä haluaa ja kuilussa ei kukaan ole onnellinen. Yrittäessämme kuroa näitä erilaisista haluista muodostuvia kuiluja umpeen, koemme elämän jatkuvasti epätäydellisenä. Itse ajattelen, että halu on myös mahtava motivaatio eteenpäin. Ehkä oleellista olisi, ettei jäisi ”jumiin” omiin suunnitelmiin niin, että elämästä tulee jäykkä suoritus eikä joustava ja ilmava kokemus elämisestä.
Burkeman toteaa, että ylipäänsä tehokkuuden pakkomielle on moderni addiktio, jolla yritämme välttää ajatuksen siitä, että elämä on lyhyt ja lopulta – noh, turha sitä kai on kaunistella – kuolee. Me täytämme tehokkaasti vuorokauden kaikki tunnit, jotta meidän ei tarvitsisi tehdä valintoja ja voimme elää siinä illuusiossa, että jos vai olemme hiukan tehokkaampia, liitymme 5AM-kerhoon ja käymme kaikki saapuneet sähköpostit läpi, voimme saavuttaa kaiken, olla onnellisia ja elää merkityksellistä elämää.
Sen sijaan tosiaan kannattaisi kysyä, että mitä haluan viikoillani todella tehdä ja tehdä valintoja, toisin sanoen myös jättää asioita tekemättä ja yrittää välillä vähän hengähtääkin, nauttia olemassa olevasta. Eli kysyä mikä todella on merkityksellistä itselle. Ja toimia sen mukaan.
Kirjoitan parhaillaan merkityksellisyydestä kirjaa, joka ilmestyy Alma Talentin kustantamana lokakuussa, joten tämä asia ja sen tutkiminen on täyttänyt omat viikkoni tämän kevään. Mitä enemmän aihetta tutkin sitä varmempi olen teoriastani, että merkitys syntyy sosiaalisessa kontekstissa ja merkityksellisyys liittyy muihin ihmisiin, siihen, että koemme olevamme tarpeellisia. Se, että voimme jakaa iloja ja murheita, tuo kokemuksillemme merkityksellisyyttä. Se, että koemme olevamme jatkumo elämässä, luo merkitystä ”tavalliseen” elämään sen sijaan, että olisi pakko suorittaa sankaritekoja. Eivät saavutuksetkaan ole mitätön osa merkitystä: kun kokee osaavansa jotain, saavuttavansa jonkin tavoitteen, jonka eteen on tehnyt työtä tai kokeilee uusia asioita, hämmästyy ja kokee, se luo merkitystä. Taide luo merkitystä ja ymmärrystä, myös jonkinlaista kokemusten jatkumoa, kirjallisuus ilman muuta itselle vahvasti.
Ja kyllä itselleni jo pelkästään uteliaisuus siitä mikä tekee elämästä merkityksellistä luo merkitystä. Mutta onhan se myönnettävä, että kivempaa sen jakaminen vielä on, joko kirjan, keskustelun tai yhdessä pohtimisen muodossa. Samalla tavalla kuin uuden ruokareseptin kokeilu jo sinällään on kutkuttavaa ja onnistuminen palkitsevaa. Mutta ruuan jakaminen jonkun kanssa, joka kiittää ja kehuu, luo vielä vahvempaa merkityksellisyyttä.
Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey tarkastelee merkitystä hetkissä: mitä jos merkitys syntyykin siitä, kuinka osaa suhtautua hetkiin, tapahtumiin, kokemuksiin eikä niinkään kokemuksesta itsestä. (Kai Alhasen kirja John Deweyn Kokemusfilosofia on muuten hieno kirja kokemuksesta, merkityksestä ja sen syntymisestä sosiaalisessa kontekstissa)
Eli merkitys ja merkityksellinen elämä syntyy kurottamisesta kohti muita ihmisiä. Tavalla tai toisella.
No mitä tekemistä tällä sitten on aikapommin, Burkemanin tai sen viikkoruudukon kanssa? Ehkä sitä, että yrittämällä tunkea viikkoihin mahdollisimman paljon, virittää itselleen vain aikapommin, joka jossain vaiheessa räjähtää: kaikkea ei voi tehdä ja yrityksessä saattaa polttaa itsensä loppuun. Sen sijaan voisi tehdä juuri tässä hetkessä jotain, jossa kurottaa toiseen. Eli ei yrittäisi kysyä: kuinka viettäisit ensi viikon jos tietäisit sen olevan viimeinen, vaan yrittäisi nyt vaan pysähtyä hetkeksi elämään sitä viikkoa.
Haahtela luo rauhaisan sataman hektisen elämän keskelle Jaakobin portaissa:
”Joskus tuli hetkiä, jolloin kaikki elämän aikana kertynyt väsymys ja kuorma saavuttivat meidät, tulivat äkisti todeksi, ja juuri silloin me tarvitsimme armahtavaisia paikkoja ja kauniita harhoja, jotka sanoivat: unohdetaan menneet ja aloitetaan alusta, mitään kiirettä ei ole, tässä lasi vettä, ole hyvä.”
