”Kun täällä yksin mietin, en tunne runojeni vaikutusta.”
Pysähdyn lauseeseen pitkäksi aikaa. Ajatukseen, joka viestittää, että mikään mitä ihminen saa aikaan ei tunnu miltään, jos se ei kohtaa toista ihmistä. Kuinka moni (liian moni) joutuu ajattelemaan ”kun täällä yksin mietin, en tunne elämäni vaikutusta, merkitystä.” Meillä on iso jano kokea olevamme jollain tavalla merkityksellisiä, että elämällämme on merkitystä. Siihen vaaditaan toki tekoja, mutta myös niiden tekojen huomaamista, kosketusta toiseen. Arvostustakin. Sanoja. Olemmeko liian säästeliäitä näiden osalta? Väitän, että olemme.
Kipeimmät, ja toisaalta hienoimmat, tämän kirjan keskusteluista liittyvät Eeva Kilven surullisen vähätteleviin ajatuksiin omasta vaikutuksestaan maailmassa ja toisaalta siihen iloon, jota tämä kokee palautteesta. Se kuin puhaltaa henkeä tähän hauraaseen ”pieneen urheaan naiseen”.
Ennen kaikkea, tämä kirja on rakkauskirje Eeva Kilvelle. Se on ja sen pitääkin olla kirjoitettu kirjoittajan äänellä. Se on kaunis ja kohdettaan kunnioittava. Se on rakastava ja ihaileva. Se on syvää ystävyyttä, halua katsoa ihmistä silmiin, nähdä siellä kauneutta ja toisaalta halua olla tälle aidosti läsnä. Verrattuna vaikkapa biofiktioon, pidän tästä tavasta kirjoittaa paljon. Biokfiktiossa ei aina tiedä mikä on kohteen ja mikä kirjoittajan ääni. Tässä ne erottuvat selkeästi, äänet ovat erilaisia, mutta ne soivat yhdessä.
Jotenkin tämä kirja sopii myös todella hyvin itsenäisyyspäivään. Itsenäisyys on myös huolenpitoa toisistamme, mutta myös luonnosta. Isänmaasta.
Lisää kirjasta löytyy aikaisemmasta kirjoituksesta täällä.
