”’Sen havaitseminen että elää’, Aristoteles toteaa, ’kuuluu itsessään nautinnollisiin asioihin.’ Filosofian tehtävänä on syventää tätä nautintoa. Sen tulee antaa käsitteellisiä keinoja havaita oman elämän ainutkertaisuus ja ne mahdollisuudet, mitkä tästä ihmeestä käsin meille avautuvat.”
Esa Saarisen ajattelun kirjasarjan kolmasosa on tavallaan selkeää jatkoa kahdelle edelliselle ja muodoltaan ja tyyliltään hyvin samankaltainen. Toisaalta se on myös erilainen. Se on vihaisempi. Se on vaativampi. Se tuntuu jo hätähuudolta. Että emmekö me ihmiset nyt tajua missä mennään ja kuinka kyse on sinusta?!?
Saarinen on näennäisesti lempeä, käyttää hassuja sanoja, asettaa itsensä helposti itseironiseen asetelmaan, mutta tosiasiallisesti Saarinen on kuolemanvakava. Sanat eivät ole hassuja vaan ne pyrkivät laajentamaan näkökulmia, maisemia, joita ylipäänsä voimme nähdä ja saavuttaa. Saarinen rakastaa suomen kieltä, mutta ei antaudu sen vangiksi vaan rakentaa sitä, jättää siihen oman kädenjäljen. Kannustaa löytämään omia sanoja, sellaisia, joilla kuvata oman mielen laajempia horisontteja ja korkeampia huippuja. Miksi jäädä uomakipittäjäksi valmiiden sanojen maailmaan.
Samalla toki lukukokemus on osin mahdottoman mutkikas. Sanoihin voi jäädä kiinni. Ehkä se on tarkoituskin. Pysähtyä hetkeksi. Pohtia, ajatella siis.
”Toissijainen työkalu ne ovat, sanat, ja silti monesti välttämättömiä virtaavuuksien kuljettajina.”
Esa Saarinen ajattelee nykyelämää, elämäntapaa, jossa tärkeämpää on ottaa kuva tilanteesta Instagramiin kuin elää tilanne syvästi hetkessä. Hän pohtii sitä kuinka politiikasta on tullut melkein hupia, osin tarkoituksellisesti, jotta emme huomaisi sitä tosiasiaa, että kyse on vakavista asioista: ”Capitol Hill ei ollut vain vekkulien sattumien sarja. Saksan kansa nosti Adolf Hitlerin valtaan… Kyseessä on ihmisilmiö…” Kyse on sinusta. Siis minusta. Jokaisesta minusta ja sinusta.
Aloitin tämän kolmannen osan lukemisen leppoisasti. Ajattelinhan kirjan nimen mukaan tämän olevan trilogian (kenties tämä sarja ei ole trilogia vaan jatkuu edelleen) kolmas osa: Hymy. Ennakko-oletukseni oli, että Saarinen kertoo meille, kuinka hymy toiselle voi auttaa tätä näkemään hyvän itsessään ja miksei muissakin. Hymy yhdistää meitä, poliittisista näkökulmista riippumatta. Hymy on halpa ja vaikuttava vuorovaikutuksen parantaja. Ja harvinainen. Eikö liian usein tule suhtautuneeksi asioihin ja ajatuksiin ”uomakipittäen” toisin sanoen, niistä on jo olemassa mielipide, mitä sitä muuttamaan. Eikö liian usein tässä kaoottiselta ja vihaiselta tuntuvassa maailmassa turvaudu ironiaan, pilkkaan, ivaan?
”On kirkkaasti tiedostettava, kuinka hanakasti näennäisjärkevä pikkunäppäryyssirkkeli heilahtaa, kun sana tai lauseyhdelmä poikkeaa porukan totutusta ja todeksi kuvitellusta oman kuplan kaikukammiossa.”
Ja mikä sen hinta on, itselle, muille ja yhteiselle? Onko liipasinherkkyys kohtalo vai valinta?
”Aikaa puntaroida ja pohtia ja asettaa asioita yhteyksiinsä voi olla enemmän tai vähemmän, mutta geneerisesti keskeistä on se tosiasia, että aina siellä on joku rako ihmisen ajatella ajatteluaan vielä ennen kuin vedät liipasimesta.”
Ja kyllä. Esa Saarinen tulkintani mukaan haluaa muistuttaa myös tästä. Kirjan sävy sen sijaan yllätti. Saarinen uskaltaa olla avoin ja rehellinen tavalla, joka on oikeastaan aika harvinaista. Saarinen pohtii myös omaa elämäänsä, egoaan ja kädenjälkeään. Sitä mitä elämällä tehdä ja mikä merkitys sillä on.
”Haluan edelleenkin saada aikaan. Oma viihtymiseni päivästä toiseen on relevantti ainoastaan suhteessa johonkin tarpeeksi merkitykselliseen tekemiseen, mikä edesauttaa parempaa elämää.”
Siitä päästään vihaiseen Saariseen. Tulkinta on toki omani. Ajattelen, että Saarinen kyllä nyt yrittää ravistaa meitä raivoisammin, turhautuneenakin. Kohtalo on omissa käsissä ja vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa se ei tarkoita sitä, että mihinkään ei voi. Kuten niin monta kertaa aikaisemmin Saarinen ei saarnaa, ainakaan sellaisella perinteisellä ennalta-arvatulla tavalla. Hän pikemminkin ajattelee ääneen ja toivoo, tai sanoisin, että tässä kirjassa jo vaatii (!), että lukija käyttää päätään ja velvollisuuttaan ajatella paremmin ja toimia paremmin. Sitä kautta myös elää paremmin. Ja kyllä, se voi alkaa hymystä. Ei ainakaan mikään mahdottoman mutkikas tehtävä? Mitä jos elämä olisikin ”rakastelua hetkessä”?
”Ettei vain kuvattaisi aaltoliikettä partikkelisanastossa tai pyörittäisi kuluttajatrivialissa esinemaailmassa palvelutiskeillä. Vaan rakasteltaisiin elämän kanssa sinä hetkenä, kun saat sukeltaa ahventen sekaan tai antaa hymysi luottamuksen toisen tueksi kohti korkeuksia.”
Se vaatii ajattelun ajattelua, itsen reflektointia ja vuorovaikutuksessa avoimena olemista. Onhan niin, että ”Ihminen on radikaalisti vapaa, mutta uomakipitys on latistuksen mankeli.”
Saarisen sanoja käyttääkseni maailmassa, jossa elämme, on helpompaa ”pysyvyyskököttää” ja toimia ”mielipidehyrräpohjaisesti”.
Jos kuitenkin haluaa täyden ja hyvän elämän, jos haluaa ”havaita oman elämän ainutkertaisuus ja ne mahdollisuudet, mitkä tästä ihmeestä käsin meille avautuvat” ehkä helppoon ei kannata nojautua?
