Ystävä kysyi minulta tänään, että mistä saan aikaa lukemiseen. Tylsä vastaus: vähemmän somea (ja läppäriltä sarjoja). Some on kuitenkin kinkkinen juttu. Kesän tullessa yhä useampi julistaa pitävänsä sometauon. Aika moni palaa hetken päästä takaisin.
Kuka uskaltaisi heittäytyä aitoon elämään ihan kokonaan? Ja mitä se edes on?
Kirjailija Matt Haig postasi noin kuukausi sitten lähtevänsä Instagramista. Haig on kirjailija, jonka kirja Keskiyön kirjasto (suom. Sarianna Silvonen) on ollut mieletön myynti- ja lukumenestys. Jos et ole lukenut Haigin kirjoja suosittelen ainakin tuota Keskiyön kirjastoa, Kuinka aika pysäytetään sekä Syitä pysytellä hengissä kirjoja. Kirjassa Huomioita neuroottiselta planeetalta hän käsittelee yhä nopeatempoisempaa maailmaa, jossa keskittymiskyky on koetuksella. Samoihin asioihin hän vetoaa postauksessaan, jossa ilmoittaa lopettavansa Instagramin käytön.
”Kuten olen jo pitkään luvannut, lähden pois sosiaalisesta mediasta. Se ei enää anna enempää kuin ottaa. Neljä vuotta sitten lopetin Facebookin, 2 vuotta sitten lähdin Twitteristä ja molemmat päätökset olivat hyväksi mielenterveydelleni. Nyt on vääjäämättä Instagramin vuoro.”
Hän toteaa, että sosiaalisesta mediasta on ”naurettavan vaikeaa lähteä” ja toisaalta perustelee, että juuri siksi pitääkin poistua. Instagram on addiktiivinen alusta. Moni saa siitä mukavaa maustetta elämäänsä, mutta monelle se myös tuottaa enemmän ahdistusta kuin iloa. Haig kertoo olevansa yksi jälkimmäisistä. Hän toteaa Instagramista, että ”Se on kiihtyvästi addiktoiva. Meillä on minimaalinen mahdollisuus vastustaa algoritmeja. Kohta käytämme sanontaa ’hukkui instagramiin’ samalla tavalla kuin käytämme sanontaa ’hukkui viinaan’. Some lopettaa asioiden tekemisen, työn ja leikin. Se pysäyttää muutoksen. Nyt aktivisti tarkoittaa ihmistä, joka huutaa ihmisille Twitterissä.”
Haig kertoo lopettaneensa jo aikaisemmin alkoholin ja huumeiden käytön. Instagramista poistuminen on hänen mielestään vielä vaikeampaa.
Ja niin se ehkä onkin. Kuten Haig kirjoittaa, me olemme sosiaalisessa mediassa koska me elämme ja hengitämme sosiaalisessa kontekstissa. Inhimillinen yhteys muihin on meille elintärkeää. Some luo kuitenkin monesti illuusion yhteydestä, jota ei lopulta olekaan: ”Mutta emme voi koskaan olla oikein tyytyväisiä niihin (ystävyyksiin), joita solmimme somessa. Olemme tutkimustenkin mukaan yksinäisempiä kuin koskaan.”
Some myös vaatii meiltä jotain mitä me emme ihmisinä ole: loogista tarinaa. Sen sijaan ihminen aitona ja elävänä on sotkuinen ja sekava kimppu asioita ja tarinoita, jotka harvoin sopivat keskenään yhteen. Me olemme tunteidemme ja demoniemme kanssa painiskelevia inhimillisiä olentoja, emme alustoja tai brändejä. Kun ajattelee olevansa brändi ja kun vielä oma elinkeino on siitä kiinni, joutuukin ehkä ahtaaseen vankilaan, jossa pelkää tulevansa paljastetuksi virheellisenä ja puutteellisena pettymyksenä niin seuraajilleen kuin kaupallisen yhteistyön maksajille.
Tutkija Anne Lembke on tutkinut tällaista virtuaalista identiteettiä ja toteaa, että se tekee meistä varsin haavoittuvaisen, pelokkaan ja paljaan. Ihminen ei ole tottunut jakamaan itsestään niin runsaasti tuntemattomille ihmisille. Professori Lembke kertoo Wired-lehden haastattelussa olevansa huolissaan ”endeemisestä itseinhosta ja häpeästä” liittyen virtuaalisiin identiteetteihimme.
Haig toteaa Instapostauksessaan somesta myös, että” Some uhraa yksilöllisen luovuuden ryhmäajattelun alttarille. Se antaa kiusaajille legitimiteetin. Se tekee vaikeaksi muuttua. Jos sinulla on jonkinlaisia näkemyksiä, houkuttelet seuraajiksesi ihmisiä, joilla on samanlaisia näkemyksiä. Meistä tulee pelkkiä kaikukammion kaikuja.”
Samasta on puhunut myös toimittaja ja kirjailija Johann Hari kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky (suom. Timo Korppi). Hän totesi halunneensa pitää taukoa somesta sillä huomasi, että kun viettää siellä tarpeeksi aikaa alkaa ajatella samoja ajatuksia kuin kaikki muutkin. Oma ajattelukyky laiskistuu ja syötteet uusille ajatuksille muodostuvat latteiksi. Niin myös sen perusteella ajatukset.
Haigilla on Instagramissa yli 700.000 seuraajaa ja tämä käyttää sitä, kuten meistä moni muukin, myös itsensä ”markkinointiin” ja ”myymiseen”; haluaahan hän, että kirjoja luetaan. Postaus Goodbye, internet, Hello life keräsi vajaassa viikossa yli 75.000 tykkäystä (minä olen yksi niistä) ja 2.700 kommenttia. Kommentoijat tuntuvat kannustavan Haigia, kuin tämä olisi rohkea löytöretkeilijä, joka on lähdössä tuntemattomiin maanosiin, kauas meistä, jonnekin missä on ”aitoa” ja ”todellista”. Hän itse toteaa, ettei some ole yhtä hienoa kuin syödä vesimelonia auringossa: ”En halua ottaa kuvaa vesimelonista, en halua ajatella mitä voisin sanoa siitä. Haluan syödä vesimelonin ja tuntea lämpimän tuulenvireen ja elää tässä arvokkaassa hauraassa ja katoavassa hetkessä.”
Sitä lukiessani tunnen lämpimän kesätuulen, näen kesämökin järvenpinnan ja ajattelen, ah, jos voisikin nauttia tuosta ilman, että pitää ottaa kuva koska hetki on niin täydellinen…
Haig ei sulje tiliä vaan käyttää sitä edelleen mainoskanavana. Todennäköisesti niin, ettei itse sukella sen syvyyksiin vaan antaa jonkun muun tehdä postaukset. Hän sanoo myös saattavansa palata itsekin jonain päivänä takaisin.
Lyön vetoa, että palaa.
Totuushan on se, että vesimelonikin maistuu paremmalta, kun sen jakaa muiden kanssa.
Haig on kuitenkin harvinaisen oikeassa, kun puhuu somen addiktoivasta vaikutuksesta. Eikä edes tarvitse olla addiktiivinen persoonallisuus. Somea ei turhaan verrata huumeisiin. Kun tutkittiin lähes 7000 amerikkalaisen opiskelijan joukkoa, todettiin, että me tipahdamme eräänlaiseen ”kaninkoloon”, ansaan, jossa mieluiten katselemme samanlaisia videoita putkeen; se luo turvallisuuden ja tuttuuden tunnetta, turruttaa ja tuntuu siksi rentouttavalta, vaikka ei tietysti sitä todellisuudessa ole. Jos opiskelijoiden videoiden katselua edes keskeytettiin välillä, nämä saivat itsensä repäistyksi turruttavasta tuijottamisesta ja viidennes ei enää palannut takaisin. No, 4/5 palasi…
Sosiaalisen median logiikka perustuu siihen, että ”talo voittaa aina”, toisin sanoen se vetää puoleensa pidemmäksi aikaa kuin kuvittelet aloittaessasi ensimmäisen videon katselun tai ajattelet tsekkaavasi vain hetken twitter-keskustelua pitäessäsi tauon työssä. Sosiaalinen media luo vertailun lisäksi myös vastakkainasettelua ja väärinymmärrystä. Nopeassa ja niukkamerkkisessä kommunikaatiossa ei luoda turvallista yhteyttä tai luottamusta vaan räiskitään sinne tänne.
Ja sitä saa mitä mittaa. On vaara, että alamme arvottaa omaa arvokkuutta inhimillisinä ihmisinä numeroilla. Mitä enemmän tykkäyksiä, sen parempi/tärkeämpi/arvokkaampi ihminen. Ja päinvastoin.
Eikö osa siitä Haigin postauksen tykkäämisestä olekin pientä kateutta? Että tuo saa nyt keskittymiskykynsä ja mielenrauhansa takaisin. Että tuo pääsi irti huumeista kun me muut vielä rimpuilemme ja kehitämme ”mukahallintaa” erilaisin säännöin vain rikkoaksemme niitä kaikkia vuorotellen.
Näyttelijätär Kate Winslet voitti parhaan pääosanäyttelijättären Bafta-palkinnon hiljattain ja käytti koko puheenvuoronsa varoittaakseen sosiaalisen median vaaroista erityisesti nuorille ja vedotakseen poliitikkoihin ja niihin, joilla on valtaa, jotta somen haitallinen sisältö saataisiin kuriin. ”We want our children back” hän totesi. Winslet voitti palkinnon draamasarjasta I am Ruth, jossa näyttelee äitiä, jonka tytär (jota näyttelee tämän oikean elämän oma tytär) kärsii sosiaalisen median takia mielenterveysongelmista.
Ongelma on kuitenkin isompi kuin ”vain” haitallinen sisältö. Ongelma liittyy vertailuun ja sitä kautta mahdottomiksi kasvaviin odotuksiin siitä millainen ihmisen tai elämän pitäisi olla. Puhumattakaan sitten tahallisista häiriköistä, joiden ainoa tehtävä tuntuu olevan tuhota pieninkin ilon pilkahdus maailmasta.
Ja silti… Inhimillisesti on vaikeaa irtautua jostain missä muut ihmiset jatkavat iloa, eloa, jakamista ja yhdessä elämän ihmettelyä. Mutta jos haluaa lisää aikaa lukea, on pakko sanoa, että Instaskrollauksesta luopuminen on kyllä niitä kaikkein nopeimpia ja lopulta helpoimpia tapoja saada lisää aikaa…
Muutama ajatus siitä mikä tekee sosiaalisesta mediasta miellyttävämmän.
Säännöt. Itseäni auttaa se, että määrittelen itselleni omien arvojeni kautta mihin haluan käyttää aikaani. Kun aikaa on kuitenkin rajallisesti, tajuan, että somessa skrollaaminen ei ole elämän näkökulmasta huippusijoitus. Säännöt voi vaihdella tilanteen mukaan ja voi niitä rikkoakin. Kunhan muistaa laajemmalla perspektiivillä käyttää aikansa sellaiseen, josta elämän kokemus rikastuu. Omat sääntöni tällä hetkellä:
- Twitterissä vain tiistaista torstaihin
- Instaskrollaaminen 10 min kerrallaan
- Iltaisin (ainakin joskus!) puhelin pois, ostin halvan vanhanaikaisen Nokia-puhelimen, jonka numeroa ei tiedä kuin 5 ihmistä
- Puhelin aina pois ruokapöydältä ja makuuhuoneesta
- Jos edelleen ongelmakäyttöä, kännykän käyttäminen vain seisten
Vähemmän skrollaamista, enemmän sisältöä. Poistan itse säännöllisesti kaikki ne, joita en jaksa enää katsoa (tai no, mykistän, etteivät he huomaa : )). En jaksa samaa naamaa, joka joka päivä kertoo vain itsestään tai joka päivä antaa elämänohjeita. En jaksa seurata enää sellaisia, joita katson vain inhotakseni enkä hurskastelijoita, jotka äimistelevät kaikkea sitä mitä joku/jotkut tekevät väärin. Skrollaamiselle asetan ajastimen. Nuorten somen käyttöä on tutkittu paljon ja erään tutkimuksen lopputulema oli se, että jos käyttää aikansa vain muiden seuraamiseen, lähtee usein huonomielisenä pois. Jos taas osallistuu itse, mieli pysyy parempana. Itse yritän olla paikkaamatta tylsiä hetkiä tai pakenematta vaikeita ajatuksia somehaahuiluun. Se on vaikeaa.
Tee sitä mikä sopii vaikkei se olisi trendikästä. Tiedän esimerkiksi, ettei blogi ole seksikkäin kommunikoinnin väline, mutta minkäs teet, tykkään kirjoittaa. Kirjoitan mieluummin kokonaisia ajatuksia kuin pari lausetta. Kontekstoin mieluummin kuin heitän täsmäpommin areenalle. Haluan mieluummin vinkata useampaa kirjaa tai artikkelia liittyen aiheeseen kuin pelkästään tarjoilla irtsareita. Omien ajatusten sanoittaminen on itselleni tärkeää ja sitä on tehtävä sellaisella tavalla, joka sopii itselle. Sitä paitsi itsehän olen sitä mieltä, että pidempi ilmaisu tekee vielä comebackin! (Ja tämän lauseen luit jos jaksoit tänne asti, ja olet ehkä silloin samaa mieltä?) Kaikissa kanavissa ei ole pakko olla.
Ja totta on, että luen kyllä mieluummin Matt Haigin kirjoja kuin tämän Instapostauksia, eli anna mennä vaan Matt!
