”’Todellinen minä asuu korkean muurin ympäröimässä kaupungissa’, sinä sanoit.
’Joten se, joka on tässä näin, ei ole todellinen sinä?’ esitin itsestään selvän kysymyksen.
’Niin, se, joka on tässä näin, ei ole todellinen minä. Pelkkä sijainen. Vain jotain hiipuvan varjon kaltaista.’”
Joskus kirja jysähtää tajuntaan. Tässä kirjassa minulle kävi niin. Ajatus muurista, jonka sisälle kätkemme itseämme, suojellen jotain haurasta ja omaa, tuntuu omalta. Tuli tunne, että hitto, tämä kirjailija tajuaa minua.
”Uskon, että maailmasta ei löydy ainuttakaan ihmistä, joka ei piilottelisi sydämessään salaisuuksia. Niin on tehtävä, jos tässä maailmassa tahtoo selvitä hengissä. Vai mitä sanotte?”
Jos pitäisi valita suosikkikirjani Murakamin tuotannosta, se olisi mahdoton tehtävä. Murakami on taianomainen, hämmästyttävä, mystinen. Ja samalla oikeastaan kirjoittaa aina tarinaa rakkaudesta.
Ehkä tiiliskivi, kolmen osan 1Q84 on suosikkini. Tai ehkä yksi aikaisimmista, joita luin, käsittämättömän tuntuinen Kafka Rannalla. Tai ehkä sittenkin Sputnik rakastettuni? Komtuurin surma? Mahdotonta. Siksi suosikkini on aina uusin Murakami, tällä kertaa siis Kaupunki ja sen epävakaa muuri.
”Mikä oli todellista, mikä epätodellista? Vai oliko tässä maailmassa lopulta edes olemassa muuria, joka erottu toisistaan todellisen ja epätodellisen?
Muuri saattaa olla olemassa, minä ajattelin. Ei, kyllä se on varmasti olemassa. Mutta muuri on äärettömän epävakaa. Tilanteen ja ihmisen mukaan se muuttaa lujuuttaan ja muotoaan. Kuin elävä olento ikään.”
Murakami ei ole helpoin luettava. Tämä ei sovi ihmiselle, joka haluaa siistiä, selkeää ja selitettävissä olevaa. Murakamin tarinaan kannattaa sukeltaa reippaasti sisään. Samalla tyyli ei ole vaikea, jokainen poimii todennäköisesti ne metaforat tarinan sisältä, jotka kokee omakseen. Lukukokemus voi olla ihmisestä riippuen hyvin erilainenkin. Kieli on mielettömän värikästä ja kuvaavaa:
”Istuuduin jakkaralle, vapautin tietoisuuteni ruumiin muodostamasta häkistä ja annoin sen juosta mielin määrin pitkin ajatusten avaraa ruohoniittyä. Kuin irrottaisin hihnan koiran kaulapannasta ja antaisin sille joksikin aikaa vapauden.”
Murakami kuvaa kaikissa kirjoissaan jotain ihmisen järjen ja tunteen välistä konfliktia ja teosten tyyli alleviivaa sitä. Lukija joutuu miettimään mikä on ”totta”, mitä kirjailija oikein yrittää sanoa.
”Miten kuvaisin sitä tuntemusta? Ehkä voisi sanoa, että sydämeni tuntui yrittävän edetä omin luvin aivan eri suuntaan kuin tahtoni. Sydämeni vaikutti vastoin tahtoani haluavan syöksähdellä ennalta-arvaamattomasti sinne tänne kuin ensimmäistä kertaa keväiselle niitylle päässyt nuori jänis. Enkä minä kyennyt hallitsemaan sen vapaata, vaistonvaraista liikehdintää. En saattanut käsittää, mistä tuntematon jänis oli sisälleni ilmestynyt ja mitä sen saapuminen merkitsi. Miksi tahtoni ja sydämeni liikkuivat keskenään niin yhteensopimattomasti?”
Upea kirjailija.
Kaupunki ja sen epävakaa muuri on tarina, jonka Murakami on aloittanut jo vuonna 1980. Hän kirjoitti tarinan japanilaiseen lehteen, sitä ei koskaan käännetty eikä julkaistu kirjana. Hän on todennut, että koki tarinassa olevan jotain itselleen tärkeää, mutta ei ollut varma mitä se on. Niinpä koronan aikaan hän palasi tarinaan ja kirjoitti sen uudelleen kirjaksi, joka on nyt tässä.
”Suljin silmäni ja mietin aikaa. Joskus ennen – esimerkiksi silloin, kuin olin seitsemäntoista – aika oli jotakin loputonta. Kuin valtavassa patoaltaassa lainehtiva vesi. Siksi sitä ei ollut tarvis ajatella. Nyt asia oli kuitenkin toisin. Aika oli rajallista. Mitä enemmän ikää karttui, sitä tärkeämpää ajattelu oli. Sillä aika kulki eteenpäin väsymättä.”
