Kesäkuun kirja: Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni (suom. Arto Schroderus)

Kesäkuun kirjana oli Vivian Gornickin Toisissamme kiinni. Taisin mainitakin, että hankin kirjan myös äidilleni ja tyttärelleni, eräänlaiseksi reflektioksi yhteen hienoimmista ja hankalammista ihmissuhteista: äidin ja tyttären. Äitini kiltisti luki kirjan kanssani (ja piti kovasti), tyttärelläni on ollut kesällä muuta puuhaa, ymmärrettävästi.

Emme varsinaisesti äidin kanssa keskustelleet kirjasta, mutta silti oli aika kivaa lukea jotain yhdessä. Tuon jälkeen luimme vielä samaan aikaan Bernardine Evariston Tyttö, nainen, toinen -kirjaa, jatkoakin varmasti tulee. Yhdessä lukemisessa on jotain jännällä tavalla lähentävää: vähän kuin matkustaisi yhdessä molemmille vieraaseen paikkaan, tutustuisi yhdessä sen tapoihin, kulttuuriin ja kieleen, ja kokemuksen jälkeen voi joko puhua siitä tai vain olla tyytyväinen siitä, että on kokenut tämän ihmisen kanssa yhdessä jotain sellaista.

Gornickin Toisissamme kiinni on ainakin sen matkan arvoinen.

On helppoa samaistua kirjassakin pilkahtavaan ajatukseen siitä, että äiti on monella tavalla ärsyttävä. On vaikeampaa tajuta toisesta näkökulmasta itse olevansa se äiti. Ärsyttävä, vanhanaikainen, tapoihinsa kangistunut läheinen, josta ei pääse irti. Joskus jopa tämän (itsen) tapa seistä herättää ärtymyksen, tai kuten Gornick kuvaa: veri kihahtaa päähän. Siinä on jotain samuutta, joka ärsyttää. On jännää olla tässä äiti-tytär -jatkumossa tällä hetkellä keskellä, sekä äitinä että tyttärenä. Hienoakin. Ja samalla tavalla on hienoa, että jollain lailla, kuten Gornick, huomaan antautuvani myös sille, että toinen voi olla hemmetin ärsyttävä. Mitä sitten, olkoon.

”Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tapahtua kummia. Toisinaan veri ei kihahdakaan päähäni. Ärryn mutta pysyn tyynenä. Koska en joudu raivon valtaan, en tee iltapäivästä holokaustia. Vaikuttaa siltä, että tänään on yksi noista hetkistä. Käännyn katsomaan äitiäni, kiedon vasemman käteni hänen yhä vahvan selkänsä ympärille, painan oikean käteni hänen kyynärvarrelleen ja sanon: Äiti, jos kirja ei kiinnosta sinua, ei se mitään.”

Silti Gornick ei ole minusta erityisen armollinen äidilleen.

Aina jos miettii omaa äitiään, on tietysti subjektiivinen ja käsittelee ehkä eniten itse asiassa itseään; sitä miksi tuli sellaiseksi kuin tuli. Ja uskon, että aika usein itse asiassa vanhempi saa, ainakin jossain vaiheessa, häijymmän kohtalon kuin olisi tarpeen. Perhesuhteisiin liittyy paljon ihmisen mieleen jääviä vinoutumia, epäreiluuden kokemuksia ja vihaisuutta (tai surullisuutta) siitä, että vanhemmat ovat olleet niin epätäydellisiä. Kun tulee itse äidiksi, havaitsee asioita tietysti siitä toisesta näkökulmasta. Aika nopeasti tajuaakin, että perhana, me kaikki harjoitellaan näitä asioita ja harmillisesti oikeilla ihmisillä. Jokainen kuitenkin tekee parhaansa ja kaikkeen on aina joku syy.

Samalla tavalla joku tivahdettu lause saattaa jäädä toiselle mieleen vuosikymmeniksi ja aiheuttaa monenlaisia tunteita, kun taas sanoja ei ehkä muista sitä lainkaan. Joskus kivahdettu lause on vain sitä: ei mitään merkityksellistä, aitoa tai erityisen totta. Hetkellinen tunteenpurkaus, josta toiselle jää syvät jäljet. Ainoa tapa käsitellä näitä, on käsitellä niitä, jos mahdollista, näiden ihmisten välillä.

Kirjassa The Rainbow Comes and Goes on kiinnostava kohtaus, jossa käsitellään tätä asiaa. Anderson Cooper (poika) ja Gloria Vanderbilt (äiti) kirjoittavat kirjassa kirjeitä toisilleen. Kirjeissä käsitellään niin mennyttä kuin nykyaikaa, erityisesti kirjekokoelma tuntuu olevan tapa tutustua äitiin toisesta, aikuisen näkökulmasta. Sehän on myönnettävä, että voi olla, että lopulta ei tunne äitiään ”ihmisenä” kovin hyvin. Kirjassa Gloria Vanderbilt avaa ensimmäistä kertaa pojalleen tilannetta, josta on syvästi pahoillaan. Poika on ollut nuori ja paikalla kun äiti on kysyttäessä todennut, että se mitä vähiten toivoisi pojalleen, on se, että tämä olisi homo.

Anderson Cooper on homoseksuaali ja todennäköisesti kokenut itsensä sellaiseksi jo kuullessaan äitinsä kommentin. Äiti pyytää pojaltaan anteeksi ja toteaa, että on kantanut tämän kommentin aiheuttamaa syyllisyyttä vuosikymmeniä. Hän selittää myös, ettei tämä ollut kommentti siitä mitä hän hyväksyy vaan enemmän pelkoa siitä, kuinka vaikeaksi pojan elämä kenties menisi.

Yllättäen Anderson Cooper toteaa, ettei muista kommenttia eikä koko tilannetta lainkaan. Sen sijaan, hän toteaa: ja kertoo jonkun toisen asian, jonka äiti oli joskus sanonut, jonka epäreiluutta on itse kantanut vuosikymmenet. Äiti taas ei muista tätä lainkaan. Ihminen muistaa jostain mystisestä syystä jotain, mutta ei jotain toista. Ainoa tapa päästä niistä yli on puhua. Jos vielä on mahdollista, kannattaa itselle hankalat asiat käsitellä. Joskus kirja voi olla hyvä väline siihen.

Pienen sivupolun jälkeen takaisin Gornickiin.

Gornickin tyyli on suora, tylykin, mutta samalla herkkä. Tämä kuvaa tyttären ja äidin ihmissuhdetta rehellisesti.

”muutumme äidistä ja tyttärestä kahdeksi samalla tavalla rajoittuneeksi naiseksi, joita sitoo yhteen se, että he ovat viettäneet lähes koko elämänsä toistensa vaikutuspiirissä. Se tosiasia, että me olemme äiti ja tytär, tuntuu aina silloin vieraalta. Vaikka tiedän, että olemme toistemme peilikuvia nimenomaan siksi, että olemme äiti ja tytär, en silti katso meitä tyttären silmin.”

Rehellistä on myös vertailu. Gornick vertaa itseään äitiinsä (ja äiti tyttäreensä). Äidin puolison (Gornickin isän) kuoleman jälkeen äiti ryhtyi elämään täysillä leskenä:

”Leskeydestä äiti löysi korkeamman olemassaolon tason. Hän huomasi, että kieltäytymällä toipumasta isän kuolemasta elämään sai vakavuutta, josta hän oli keittiövuosiensa takia jäänyt paitsi. Hän pysyi omistautuneena tälle vakavuudelle kolmekymmentä vuotta. Hän ei milloinkaan kyllästynyt vakavuuteen, ei milloinkaan pitkästynyt tai muuttunut levottomaksi sen seurassa ja löysi yhä uusia tapoja pitää siihen yllä kiinnostusta, jonka se hyvin palvelleena kiistatta myös ansaitsi.”

Äidin suru on ollut kaiken valtaavaa ja ilmapiirin tukahduttavaa. Tytär on tullut imaistuksi tähän masennukseen, mutta löytää oman tien tekemisestä, työstä. 

”Nousin ja kirjoitin päiväkirjaani: ’Rakkaus on passiivisen, tuntevan elämän tehtävä, eikä tyydyttävään lopputulokseen pääse ilman ihannekumppania: tähän alkukantaiseen asetelmaan me olemme syntyneet. Työ on aktiivisen ja luovan elämän tehtävä, ja jos se raukeaa tyhjiin, ihminen oppii sentään jotain toimivasta minuudestaan. Rakkaudesta ihminen innostuu toden teolla vasta sitten, kun henkiseen elämään ei enää pääse kiinni.’”

Todellisuudessa kai molemmat ovat tärkeitä, kukin elämänsä aikana ja ehkä erityisesti lopussa pyrkii mieluummin ajattelemaan eläneensä juuri ”oikein” sen sijaan, että katuisi isoja elämänvalintoja siinä vaiheessa, kun asialle ei ole enää mitään tehtävissä. Kuitenkin äiti sanoo sydäntä raastavasti:

”’Kateeksi käy’, äiti tokaisee minulle. ’Kateeksi käy, että se eli elämänsä enkä minä elänyt omaani.’”

Gornickin suoruus on virkistävää siinä maailmassa missä kaikki ihmissuhteetkin tuntuvat suodattuvan sosiaalisen median positiivisuusfiltterin kautta. Parisuhteissa on vain onnellisia hetkiä, lapset ovat vain ihania ja vanhempiamme me kaikki vain kunnioitamme ja kiitämme. Kuitenkin ihmissuhteet ovat aina sotkuisia, silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun ne ovat onnellisia, ihania ja elämän tärkein asia. Sotkun lakaiseminen pois näkyviltä luo helposti ajatuksen, että muilla ei ole sotkuja. Siksi erityisesti nyt kirjallisuuden tapa katsoa asioita monesta näkökulmasta ja paljastaa pinnan alla olevia jännitteitä on tärkeää.

Kirjassa Us, Terrence Real puhuu ihmissuhteista jonkinlaisena liikkeenä: harmony, disharmony, repair. Realin mukaan jos näitä vaiheita ei tapahdu koko ajan, suhde on käytännössä kuollut. Ihmissuhde ei ole ainaista harmoniaa vaan lähentymistä ja loitontumista ja se kuinka korjaaminen tapahtuu ratkaisee onnellisuuden. Nimenomaan korjaamisen prosessi luo syvyyttä, läheisyyttä ja kestävyyttä. Vaikka Real puhuu eniten parisuhteista, sama asia liittynee myös äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Tämä on muuten paras parisuhde/ihmissuhdekirja pitkään aikaan. Kiinnostava näkemys siitä kuinka minä-keskeisyydestä päästään ihmissuhdekeskeisyyteen.

Toisissamme kiinni -kirjan loppu oli jotenkin vähän alakuloinen. Ehkä se johtuu vain siitä, että elämässä ei ehkä ole ”happy endingiä” vaan erilaisia nousuja ja laskuja. Lopulta näkökulmakin ratkaisee. Gornick ei yritäkään hakea mitään lopullista ”happily ever after” ajatusta. Kirjan lopussa tuli yhtäaikaa lohduttava että lohduton olo: elämä menee niin kuin se menee. On olosuhteita ja ihmissuhteita ja ihminen räpeltää siinä keskellä sinkoutuen joskus vähän sattumaltakin jonnekin. Tästä jostain yrittää sitten tehdä hyvän elämän?

Lopussa äidin ja tyttären välille on syntynyt kuitenkin jonkinlainen rauha, tyyneys ja lämpö. Välttämättä ei tarvitse sanoa ”rakastan sinua” vaan tapa kommunikoida on sinällään rakkaudellinen:

”’Sinä muistat!’ Hän hymyilee minulle autuaana. ’Kappas vaan. Hän muistaa. Minä en muista. Hän muistaa.’

’Minä säilytän nyt sinun elämääsi, äiti.’

’Kyllä, niin säilytät, niin säilytät. No niin. Missä me oltiinkaan?’”

Kuukauden kirja – kesäkuu 2022

,

Jos haluat käydä kirjoista keskustelua kanssani, tervetuloa Instagramiin: @kirsipiha. Toistaiseksi kuukauden kirja -palsta on vielä lomalla.

Voin kuitenkin paljastaa, että itse luen kesäkuussa Vivian Gornickin kirjan Toisissamme kiinni. Annoin kirjan myös äidilleni, joten keskustelua äiti-tytärsuhteesta voisi olla tiedossa Instassa 30.6. alkaen. Erityisesti tämän kirjan tiimoilta haastaisin siis äidit ja tyttäret keskinäiseen keskusteluun. Joskus ihmissuhteista on helpompi puhua kirjan kautta.

Lokakuun kirja – Sofi Oksanen: Norma

Muistathan, että keskustelussa kuukauden kirjasta voi esiintyä juonipaljastuksia. Eli kirja kannattaa lukea ensin. Ja muistathan, että Sofi Oksanen on luvannut osallistua jossain vaiheessa keskusteluun, eli kysymykset mukaan keskusteluun!

Kun aloitan Sofi Oksasen Norman on kokemus hämmentävä: se ei vaikuta Sofi Oksasen kirjalta ollenkaan! Mistä tässä oikein on kysymys? Etelä-Suomen Sanomat toteaa arviossaan, että Normassa Oksanen ”uusii tyylinsä täysin”. Näinkin voi sanoa. Jos en tietäisi, että tämä on Sofi Oksasen kirja, huomaisinko sen mistään? Itse asiassa kyllä. Kahdesta asiasta. Siinä yhdistyy taianomaisuus vakavaan asiaan. Ja toisaalta. Oksanen puskee esiin pienissä yksityiskohdissa, siinä kuinka asiat tuoksuvat, maistuvat, kuinka hiki pisaroi tai pelko haisee. Oksanen on poikkeuksellisen taitava luomaan tunnelman, joka imee siksi, että se tulee niin vahvasti iholle. Ihan kuin olisi paikalla tarinassa itse.

Kirja on silti hämmentävä kokemus. Ensimmäiset 100 sivua mietin, että onko tämä nyt sitten hyvä tai merkityksellinen kirja? Hiuksia? Äh. Tyttäreni kanssa joskus muutamia vuosia sitten katsoimme Next Top Model -tv-ohjelmaa, jossa Tyra Banks laittoi tytöt muodonmuutokseen ja pitkähiuksiset naiset itkivät leikattuja kutrejaan. Se tuntui hassun turhamaiselta, sehän on vain tukkaa. Sofi Oksanen kuitenkin kutoo tarinaan vakavankin pohjan: mitä itse asiassa voi olla hiustenpidennysten taustalla, kuinka naisia hyväksikäytetään kohdunvuokraajina, kuka kerää uhrauksista rahat ja kuinka vapaaehtoista tämä itse asiassa on? Ja tiedänkö sitä kun pyydän kampaajaltani hiustenpidennyksen?

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ha se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

No. Miten sitten seuraavat parisataa sivua vetivät? Hyvin. Itse asiassa jo ensimmäiset 100 sivua vetivät hyvin. Kirja on erittäin mukaansatempaava, sen lukaisee nopeasti mielellään. Se on kuin koukuttava Netflix-sarja, josta on pakko katsoa kaikki jaksot samalla istumalla. Henkilöt ovat kiinnostavalla tavalla todella uskottavia vaikka päällisin puolin koko tarina on omituinen satu naisesta, jonka hiukset kasvavat yli metrin vuorokaudessa ja joka voi ennustaa ihmisten kohtaloita näiden hiuksista…

Moni kirjailija, joka yrittää yhdistää vakavaa yhteiskunnallista sanomaa tarinaansa epäonnistuu. Muistan aikoinaan sen kuinka John Grisham pilasi itsensä minulta juuri tästä syystä. Vakava sanoma varastaa tarinan, siitä tulee pääosa, sitä tungetaan väkisin ja perinpohjaisesti selitellen lukijan mieleen. Pitäessään lukijaa yksinkertaisena, dekkarista tulee helposti paasaava pamfletti. Oksanen ei sorru tähän. Vaikka tarinassa on sanomaa, se ei varasta tarinaa. Perustarina on sittenkin jännittävä kertomus naisesta, joka on poikkeuksellinen ja joka pelkää omaa poikkeavuuttaan maailmassa, jossa poikkeavuutta kaihdetaan tai käytetään hyväksi. Tarina myös kerrotaan kiinnostavalla tavalla, se avautuu kerros kerrokselta ja lopulta päättyy semionnelliseen ratkaisuun. Ainakin hetkeksi Norma löytää jotain turvaa ehkä rakkauttakin.

Hesarin jutussa (video) Norman julkistamistilaisuudesta Oksanen kertoo kuinka tarina syntyi kun novelli lähti käsistä. Aluksi piti tulla lyhyt tarina, moderni satu Tähkäpäästä. Siitä kuitenkin syntyi nopeasti kokonainen moniulotteinen romaani. Ja jos rehellisiä ollaan, pidän sitä aika rohkeana, että Oksanen ottaa pääjuoneksi hiukset, ”naisellisen” aiheen. Joka kuitenkin paljastuu kiinnostavammaksi kuin turhamaiseksi pinta-asiaksi.

Tässä vielä Hesarin arvio, Turun Sanomien arvio ja Aamulehden arvio Normasta. Hesarin Suvi Aholan kirjoitus tuntui vähän kuin pettyneen fanin arviolta. Aina kun jostain taiteilijasta, on kyse sitten muusikosta tai kirjailijasta tulee meille tärkeä, me alamme käyttäytyä omistavasti. Samalla kun haluamme, että kirjailija ”uusiutuu” eli ei kirjoita samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen, me haluamme, että hän säilyy ”tuttuna” eli ei muuta tyyliään meille tuntemattomaksi. Itse pidin tätä tyylikäännöstä virkistävänä. En siksi, että en olisi pitänyt ”vanhasta” Sofi Oksasesta vaan siksi, että on kiehtovaa nähdä kuinka monenlaiseen tyyliin kirjailija pystyy.  Sekä Sofi Oksanen että Norma ovat jo ilmiö. Sen todistaa jo tällaiset jutut, joita harvoin näkee kirjallisuudessa: 10 yksityiskohtaa Normasta. Vähän kuin pikakurssi Normaan…

Mitä tulee poikkeavuuteen ja siihen kuinka me ihmisinä toisiamme kohtelemme, tämä kohta oli puhutteleva:

”Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse.”

Kuten aina kun lähtee oikein pohtimaan kirjaa, tästäkin löytyisi niin paljon vielä sanottavaa eri näkökulmista, tarinasta itsestään ja kaikesta muustakin. Mutta tässä ensimmäiset ajatukset.

Mitä piditte kirjasta?

Lokakuun kirja

Noniin. On aika ryhdistäytyä myös tässä kuukauden kirja-asiassa. Lokakuun kirjaksi valikoitui Sofi Oksasen uusi kirja Norma. Tältä odotan paljon, kuten Sofilta aina. Keskustelu (jos kanssani siihen ryhdytte) kirjasta alkaa lauantaina 31.10.

Toukokuun kirja John Williams: Stoner

Varoitus: Muistathan, että tässä ”kuukauden kirja” -keskustelussa saattaa esiintyä juonenpaljastuksia, joten jos kirja on kesken tai aiot lukea sen myöhemmin, olet keskustelussa omalla vastuullasi.

Aina silloin tällöin tulee kohdalle kirja, joka on niin paljon, että siitä on vaikea sanoa mitään. John Williamsin Stoner on sellainen. Sinänsä se on kiinnostavaa. Lähtökohtaisesti on vaikea kuvitella löytävänsä mitään samaistumisen mahdollisuutta Missourin yliopistossa ikänsä työskennelleen miehen kanssa, joka eli 1900-luvun alkupuolella. Sellaisen ihmisen, jota kuvataan päällisin puolin enemmänkin tunteettomana kivi-ihmisenä. John Williams on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan Stonerin elämään niin paljon tunnetta ja ajatuksia kuoren sisään, että on helppo tajuta kuinka ihmiset ovat ehkä sittenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Kuka meistä ei esimerkiksi olisi joskus kokenut itseään erikoisella tavalla kummalliseksi, sisäinen ja ulkoinen maailma niin erilaisia. Tai ainakin ehkä toivonut, että ulkopuoliset ihmiset itse asiassa eivät näe kaikkea sitä mikä sisällä möyrii: ”Joskus hän katsoi itseään peilistä, katsoi kaitoja kasvoja ja kuivaa ruskeaa kuontaloa ja kosketti teräviä poskipäitään – hän näki takinhihoista monta tuumaa ulkonevat ranteensa – ja mietti, näyttikö hän muista yhtä naurettavalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.”

Stonerin sisäinen maailma on syvä ja raastavakin verrattuna siihen kuinka tyyneltä hän vaikuttaa. Päällisin puolin Stoner ei vaikuta kovin tunteikkaalta tai hänen elämänsä mitenkään jännittävältä. Vaan todelta.

Tässä kirjassa on yhtä aikaa niin paljon: Ihmisen nuoruus, kuinka löytää kutsumuksensa. Ihmisen rakastuminen, parisuhde, onni ja onnettomuus, lämpö ja kylmyys. On työura, ammatti, kutsumuksen toteuttaminen. Ja mikään ei oikein mene kuten on suunnitellut.

Kirjan aikana ja sen jälkeen kysyy itseltään monta kysymystä (ehkä omaankin elämään liittyen):

Elikö Stoner onnellisen elämän? Elääkö kukaan? Mitä onnellisuus on?

Olisiko Stonerin pitänyt muuttaa elämäänsä? Miksi hän alistui paitsi huonoon parsisuhteeseen myös kurjaan kohteluun yliopistossa?
Oliko Stonerin yliopiston tiedekunnan vaihtaminen kutsumuksen seuraamista vai sattumaa? Kumpi on onnellisempaa?

Mitä on velvollisuus?

John Williams osaa poikkeuksellisen terävästi ja silti ymmärtäväisesti kuvata ihmissuhteiden välisiä jännitteitä ja ihmisen henkistä pienuutta, joka sopivissa olosuhteissa nousee meissä kaikissa esiin. Joskus vain sisäisesti, mutta siellä se joka tapauksessa on. Williams pystyy aika pienin ja joskus lakonisin vedoin tuomaan Stonerin vahvasti henkiin ihmisenä, joka kokee asiat syvästi vaikka ei aina pystykään niitä ilmaisemaan. Stonerissa ihmisenä kiehtoo jotenkin samanaikainen alistuminen ja sinnikkyys, kutsumuksen tai rakkauden seuraaminen ja toisaalta epäideaalin tilanteen hyväksyminen.

Entä sitten tämä kummallinen alistuminen: ”Kuukauden kuluttua Stoner tiesi, että avioliitto oli epäonnistunut; vuoden päästä hän menetti toivon, että tilanne kohentuisi.” Toivoton liitto. Ja silti missään vaiheessa hän ei ollut lähtemässä mihinkään. Ei edes vaikka löysi rakkautta ja intohimoa muualta. Miksi? Velvollisuudesta? Vaikka avioliitto tuntui eräässä vaiheessa kuin sodankäynniltä välillä lapsi välikappaleena.

Yksi hienoimpia kirjan kohtia on kohta, jossa Stoner odottaa vanhempiaan valmistujaisiinsa. Hän on kertomatta mitään vaihtanut maataloustiedeopintonsa kirjallisuuteen eikä siis näin ollen aio ryhtyä tilan jatkajaksi. Hän makaa edellisenä iltana sängyssään: ”Hän ajatteli asiaa, joka hänen olisi kerrottava vanhemmilleen, ja oivalsi ensimmäisen kerran päätöksensä peruuttamattomuuden ja melkein toivoi, että olisi voinut pyörtää sen. Hän koki itsensä riittämättömäksi sen tavoitteen rinnalla, jonka oli holtittomasti valinnut, ja tunsi vetoa siihen maailmaan, jonka oli hylännyt.”

Kuka meistä ei olisi jonkun elämän ison valintatilanteen jälkeen kokenut valtavaa halua palata takaisin jonnekin. Jonnekin mitä ei tietenkään enää ole. Oma valinta on aina raskauttava, siitä pitää vastata itse vaikka mihin joutuisi.

Kirja on myös hienosti suomennettu (suom. Ilkka Rekiaro) ja sisältää kiinnostavia sanoja, joita ainakaan itse en pystynyt aina selittämään vaikka sanan tavallaan tajusinkin. Mikä on esimerkiksi ”kiveliö”? ”William Stonerin tulevaisuus näytti lupaavalta, varmalta ja vakaalta. Se ei ollut tapahtumien, muutoksien eikä mahdollisuuksien virtaa vaan edessä avautuva kiveliö, joka odotti häntä tutkimusmatkalle.”

Kirja alkaa neutraalilla toteamuksella: ”William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910.” Kirja myös päättyy ilman erityistä tunnepurskahdusta: ”Sormien ote höltyi, ja kirja valui ensin hitaasti ja sitten nopeasti pysähtyneen ruumiin päältä ja putosi huoneen hiljaisuuteen.”

Ja silti näiden kahden virkkeen välissä on niin paljon tunnetta, että päällimmäiseksi jää ajatus: toivottavasti William Stoner koki elämänsä onnelliseksi. Ja ehkä kokikin.

Vai mitä mieltä olet? Ja oliko se edes kirjan oleellinen kysymys? Mitä kaikkea tästä kirjasta vielä löytyi, jota en ehkä edes huomannut?

 

Toukokuun 2015 kirja: John Williams: Stoner

”Suurin amerikkalainen romaani, josta et ole koskaan kuullut.” toteaa The New Yorker John Williamsin kirjan Stoner kannessa. Ehkä on siis syytä myös lukea ja tietää mistä oikein on kyse. Kirja on alunperin kirjoitettu jo vuonna 1965, jolloin se sai hyviä aikalaisarvioita, mutta ei juurikaan myyntiä. Nyt, 20 vuotta kirjailijan kuolemasta kirja on kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys.

Ohessa kiinnostava, kirjailija Bret Easton Ellisin, artikkeli Williamsin toisesta kirjasta Butcher’s Crossing.

Keskustelu (jos sellaista on syntyäkseen) kirjasta alkaa täällä 31.5. postauksesta.