Kadonnutta keskittymiskykyä etsimässä

Henry David Thoreau tuhlasi aikaansa. Tämä vietti Waldenissa tuntikausia seuraten päivän kulkua; lintujen heräämistä, auringon nousua, keskipäivän paahdetta, tuulen virettä, heinikon kuiskintaa, veden pintaa, auringon laskemista. Tunnustan, että itselleni luonnossa oleminen on useimmiten riuskan kävelylenkin tekemistä, usein äänikirja korvissa. Kesällä pääsen tällaiseen ”ajan tuhlaamiseen” saaressa. Paitsi jos puhelin on koko ajan taskussa ja läppäri työntää sarjoja sarjan perään katsottavaksi. Ja on pakko myöntää, että yhä useammin näin.

Merkityksellisen elämän näkökulmasta läsnäolon kokemus on oleellinen, ehkä se oleellisin, asia. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy toisten ihmisten kanssa ja kautta. Ihmissuhteiden laatu vaikuttaa suoraan oman elämän laatuun. Laatu vaatii läsnäolemista. Jatkuva kännykän vilkuilu syö niin ystävyys- kuin parisuhdettakin. MIT:n Sherry Turklen (Reclaiming Conversation) mukaan jopa pelkkä kännykän pitäminen pöydällä pinnallistaa käytävää keskustelua ja luo hätäisen tunnelman: keskeytys on koko ajan mahdollinen.

“Mieleeni tuli, pitäisikö oman aikamme motto määritellä näin: yritin elää, mutta huomioni kääntyi muualle.” Näin tiivistää Johann Hari ajan kuvan kirjassaan Kadonnut keskittymiskyky. Hän haastattelee kirjassaan myös professori Joel Niggiä, johtavaa lasten tarkkaavaisuusongelmien tutkijaa, joka toteaa, että ”joudumme kysymään, onko ihmiskuntaan kehittymässä uusi ”patogeeninen ilmiö” – elinympäristö, jossa kestävä ja syvempi keskittyminen on jatkossa erittäin vaikeaa meille kaikille.”

Vauhdissahan on oma hurmansa. On mahtavaa olla yhdistyneenä koko maailman kanssa koko ajan. On superhauskaa inspiroitua koko ajan kaikesta uudesta ja kiiltävästä, liikkuvasta ja pyörivästä. On kiinnostavaa seurata muiden ihmisten elämää sosiaalisen median kautta, sitä kuinka kukin meistä haluaa itseään ”esittää”. Ihminen on sosiaalisesti virittynyt olento ja siksi on vaikeaa hypätä tuosta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta pois – jäänkö paitsi jostain?  

Otimme riskin ja lähdimme mieheni kanssa etsimään kadonnutta keskittymiskykyä meditaatioretriittiin Villa Mandalaan ja pistimme vielä homman HC:ksi eli laitoimme puhelimet viikonlopuksi kiinni.

Lopputulos: Aikaa. Tai ainakin ajan tuntua. Avaruutta. Levollisuutta. Läsnäoloa.

Toki ”tutkimusympäristö” oli ihanteellinen, ohjelma oli ohjattua ja yhteinen sopimus piti kurissa. Silti. Sunnuntai-iltana oli huikean energinen olo ja puhelin ei kauheasti houkuttanut. No, nyt torstaina voin todeta, että pään sisällä oleva avaruuden tila on täyttynyt kaikenlaisella tarpeellisella ja tarpeettomalla ja itselle tehty lupaus siitä, että kesken päivän pyrkii palautumaan lyhyellä meditaatiolla, piti maanantain. Tämä ei ollut ensikosketus meditaatioon tai palautumisen logiikkaan ja verkottumattoman kokemuksen muistijälki on vahva ja sen haluaa toistaa. Pienin askelin siis.

Olisi houkuttavaa ajatella, että kyseessä on vain kermaperseiden henkistymisprojektit, mutta ehkä ei olekaan. ”Tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn pettäessä pettää myös ongelmanratkaisukyky.” toteaa Hari. Tai kuten tarkkaavaisuusfilosofi tohtori James Williams Oxfordin yliopistosta Harin kirjassa toteaa: ”Jos haluamme tehdä jotakin, jolla on missä tahansa ympäristössä merkitystä – elämänalueesta riippumatta – meidän on voitava keskittyä olennaisiin asioihin. Jos emme siihen pysty, on todella vaikeaa tehdä yhtään mitään.”

Väitän, että olemme pulassa niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin jos/kun emme oikein pysty keskittymään. Ja väitän myös, että jos puhuisimme ratkaisu- ja toimintakyvystä sen sijaan, että puhumme keskittymisestä, kiinnittäisimme asiaan enemmän huomiota. Myös organisaatiotasolla. Keskittyminen tuntuu olevan vähän kuin jokaisen oma ongelma, sen sijaan se, että yhteisö ei pysty ratkomaan haasteita, joita nopeasti muuttuva maailma työntää eteen, on yhteinen kohtalonkysymys.

Robert Waldinger ja Marc Schulz ovat tiivistäneet massiivisen, lähes 100 vuotta kestäneen (ja edelleen käynnissä olevan) Harvardin onnellisuustutkimuksen tulokset kirjaansa The Good Life.

On tullut ilmi, että keski-iän kolesteroliarvot eivät olekaan parhaita indikaattoreita siitä kuinka ihminen vanhenee: tyytyväisyys ihmissuhteisiin on. Tutkimuksen mukaan ihmiset, jotka ovat olleet viisikymppisinä tyytyväisimpiä ihmissuhteisiinsa ovat henkisesti ja fyysisesti terveimpiä 80-vuotiaina. Waldinger ja Schulz puhuvat sosiaalisesta kunnosta, jonka merkitys on vähintään yhtä suuri kuin fyysisen kunnon. Tarvitsemme siis jonkinlaisen ihmissuhde-Ouran…

Hyvät ihmissuhteet vaativat läsnäoloa. Kirjoittajat toteavat, että älypuhelin ja sosiaalinen media varastaa huomiomme pois läheisistä silloinkin, kun olemme fyysisesti lähellä. Kirjoittajat korostavat myös satunnaisten kohtaamisten merkitystä. Nekin tapahtuvat yhä useammin älypuhelimeen kumartuneina…

“Attention is the actual stuff of life” nämä toteavat.

Löytyykö keskittymiskyky sitten vain retriiteistä? Ei. Itse asiassa retriittejä oleellisempaa on harjoittaa parempia läsnäolotapoja arjessa. Retriitti voi kuitenkin olla uteliaisuutta positiivisesti herättävä sysäys johonkin sellaiseen.

Hari toteaa, että keskittymiskyky vaatii voimaa, jota meillä kaikissa kuitenkin sisäisesti on. Se on vähän kuin muskeli, jota pitää muistaa harjoittaa. Hari puhuu kirjassaan monipuolisesti läsnäolotavoista ja -taidoista. Yksi niistä on lukeminen. Lukeminen vaatii keskittymiskykyä, ympärillä olevan maailman poissulkemista ja syventymistä. Läsnäoloa. Läsnäolon tilaa voi tapailla myös luonnossa, sen vaikutukset mieleen ovat tutkitusti myönteisiä. Meditaatiotakin on monenlaista, mantroja ja suitsukkeita ei tarvita, jos ne häiritsevät.

Keskittymiskyvyn puutteessa meistä tulee Harin mukaan ”itsemme tynkiä, jotka kuitenkin sisimmässään aistivat, että meistä olisi voinut tulla jotakin muuta”. Tunnistan tämän. Kyse ei ole niinkään suorituksista ja sitä kautta merkityksen tunteesta vaan puhtaasta läsnäolemisen kokemuksesta. Kokemuksesta, jossa haahuilee, tuhlaa aikaa, ei vain ”vie mennessäs, tuo tullessas” -tapaista ohjelmoitua toimintaa. Hari kehottaa kysymään itseltään, että ”Mitä itsellesi merkityksellistä voisit tehdä nyt?” Tämä toimiikin hyvin someskrollaamisen kynnyksellä. Mutta mitä jos antaisi itselleen ei-tekemisen lahjan? Kysyisi itseltään, kuten meditaatioguru Jon Kabat-Zinn kehottaa: ”olenko hereillä nyt?”

Ei sen kummempaa. Mutta hitto, että se onkin vaikeaa…

Kolme konkreettista inspiraatiota läsnäolon kyvyn kehittämiseen:

Jon Kabat-Zinnin masterclass: Make Your Peace a Priority

New York Timesin toimittajan Kevin Roosin artikkeli vuodelta 2019 siitä kuinka tämä pääsi puhelinaddiktiostaan, artikkelissa mainitaan myös tiedejournalisti Catherine Pricen kehuttu kirja (jota en ole itse – vielä – lukenut): How to Break Up With Your Phone.

Florence Williamsin kiinnostava podcast The 3 Day Effect, jossa tämä hakee tieteellistä selitystä sille, kuinka luonto tekee hyvää aivoille, mielelle ja niin, myös sille keskittymiskyvylle.

Lopulta hyvä ja huono uutinen on sama: kaikki on kiinni omien korvien välistä.

Avainsanat:

Merete Mazzarella ja elämä

Olen sanonut tämän aikaisemminkin: kun Merete Mazzarellan uusi kirja ilmestyy, kaikki muu saa pysähtyä hetkeksi. Ihmisellä pitää sentään olla prioriteetit kunnossa. Mazzarellan ajattelussa on moninaisuutta, uteliaisuutta, rohkeutta ja aitoutta. Mazzarella kirjoissa yhdistyvät Mazzarellan omat ajatukset kaikkeen siihen mitä hän on lukenut ja oppinut. Joskus hieno sitaatti löytyy häneltä itseltään joskus joltain muulta. Mutta aina kokonaisuus on ajatuksia herättelevä ja omia totuuksia ravisteleva. Mazzarella osaa pilkkoa elämän erilaisia tapahtumia (isovanhemmuus, tyttärenä oleminen, vanheneminen, eläkeikä, puolisona oleminen, avioliitto, eroaminen jne) ilman, että ahtaa niitä siiloon vaan pystyy katsomaan kaikkea jonkinlaisen kokonaisuuden kautta. Se antaa samalla perspektiiviä omaan elämään että luo samaistumisen tunnetta iästä riippumatta. Niin uudessakin kirjassa Elämän tarkoitus (suom. Raija Rintamäki) Tammi 2017.

Alussa Mazzarella puhuu suoraan siitä kuinka kiusallista puhuminen elämän tarkoituksesta on.

”’Mistä sinä kirjoitat nykyään?’, kysäisi eräs kaukainen sukulainen.

Epäröin, menin hämilleni, sillä olin juuri aloittanut jotain uutta, tiesin tuskin vielä itsekään mistä kirjoitin, siinä vaiheessa vasta hapuilin, oikeastaan pohdiskelin tarinaa, joka oli koskettanut minua. Se käsitteli – ehkä hieman yllättävästi – puhveleita, tai jos tarkkoja ollaan, biisoneita.

’No jaa, taisin luiskahtaa sellaiseen pieneen aiheeseen kuin elämän tarkoitus’, vastasin kepeästi ja toivon mukaan torjuvasti.”

Ja toisaalta:

”En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämän tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä.”

Mutta:

”Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.”

Mazarellan tausta pohjoismaisen kirjallisuuden professorina ja sitä kautta saavutettu laaja lukeneisuus on kirjojen parasta antia. Mazarella avaa meille kirjallisuuden ja kirjalijoiden kautta laajemman keskustelun kuin vain lukijan ja Mazzarellan. Mazzarella ei myöskään tuputa omia mielipiteitään vaan pohdiskelee avoimesti asioita. Loppujen lopuksi päätelmät ”totuudesta” tai tässä tapauksessa elämän tarkoituksesta pitää tehdä itse. Myös siitä, uskooko elämällä olevan mitään tarkoitusta. Hän siteeraa Viktor Franklia, joka toteaa:

”Viime kädessä ei ole ihmisen asia kysyä, mikä on elämän tarkoitus vaan hänen on oivallettava, että elämä kysyy sitä häneltä. Ihminen voi vastata vain ottamalla vastuuta.”

Tuntuu siltä, että Mazzarellalle keskustelu ja pohdiskelu yhdessä lukijan kanssa on tärkeämpää kuin julistaminen. Hän siteeraa Kerstin Ekmania kirjassaan Herätä minut eloon: ”Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu, on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille.” Juuri näinä aikoina tämä on ehkä hyvä muistaa.

Kun puhutaan elämän tarkoituksesta on vaikea ohittaa kuolemaa. Ja miksi oikeastaan ohitettaisiinkaan. Mazzarella puhuu äitinsä kuoleman jälkeisestä ajasta, kun järjestelyjen kiihkeä vaihe, joka antaa tietyn merkityksen ja järjestyksen suruaikaan, on ohi ja alkaa eläminen ilman kuollutta, läheistä ihmistä:

”Entä sen jälkeen kun hautajaiset ovat ohi?

No, voin puhua vain omasta puolestani, mutta näin oli äidin hautajaisten jälkeen. Päivät kuluivat. Askel askeleelta tulin tuntemaan, että hän oli kuollut, ei vain yhdessä paikassa vaan kaikissa paikoissa joissa liikuin: kotona, töissä, päivällisillä ystävien luona.

Maalla, missä hän oli viihtynyt parhaiten.

Välillä ajattelin: nyt sujuu paremmin. Mutta olin tuskin ehtinyt ajatella ajatusta loppuun, kun suru iski uudestaan, ikään kuin takaapäin ja tsunamin voimalla. Saattoi tuntua siltä kuin olisin juuri ensimmäistä kertaa kuullut, että hän oli kuollut. Mieleen tuli kaiken aikaa asioita, jotka halusin ehdottomasti kertoa hänelle, usein sellaista mitä kukaan muu ei ymmärtäisi tai jaksaisi kuunnella. Tai mistä haluaisin kuulla hänen mielipiteensä tai pystyin tarkalleen kuvittelemaan, mitä hän sanoisi.”

Lukiessani tätä oivalsin, että samalla tavalla itse asiassa käsittelee ihmissuhteita, läheisiä sellaisia, jotka päättyvät muusta syystä, vaikkapa avioeroa. Sitä käsittelee vielä pitkään, eroten entisissä yhteisissä lomakohteissa, ravintoloissa, joissa yhdessä käytiin ja niissä hetkissä kun miettii vaikkapa kaupassa, että tuosta se toinen tykkäisi ja tajuaa, ettei enää osta yllätyksiä tälle ihmiselle tai niissä hetkissä kun mielessä on jokin vitsi tai sanonta, joka oli ns. sisäpiirijuttu ja jota kukaan muu ei ymmärtäisi koska taustalla ei ole samaa historiaa.

Mikä sitten on elämän tarkoitus?

Yllätys, yllätys, Mazzarella ei vastaa lukijan puolesta. Se työ pitää tehdä itse. Mutta kertoo mihin itse uskoo:

”Uskon avoimena pysyttelyyn elämän moninaisuuden edessä, siihen ettei ikinä torju mitään kiinnostuksen kohdetta tai tiedon muotoa, ja ennen muuta: ettei ikinä kerskaile tietämättömyydellään tai kiinnostuksen puutteellaan, oli kyse sitten urheilusta, populaarimusiikista tai tietokonepeleistä.”

Ja vielä amatööriyden ylistys:

”Haluan enemmän kuin mielellään olla amatööri ja diletantti, sillä amatööriys tarkoittaa rakkautta siihen mitä tekee, ja diletantti-sana liittyy nautintoon. Ellen uskoisi amatööriyteen, en olisi ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, sillä kuten sanottu, se on syntynyt tietämättömyydestä ja uteliaasta etsimisestä.”

Syy miksi niin pidän Mazzarellasta saattaa olla myös se, että koen voimakasta samaistumista. Jos minulta kysytään mikä on elämän tarkoitus sanoisin uteliaisuus ja oppiminen. Ei oppineena oleminen vaan nimenomaan jatkuva oppiminen ihmisistä, elämästä, asioista ja vaikka niistä tietokonepeleistä ja jotta se ei ole työtä vaan elämää, se edellyttää itsensä uteliaana pitämistä.

 

 

Viikon 5 luettavaa viikko 6, 2017

  1. Petri Tamminen: Suomen historia, Otava 2017

5722246

1950

”Näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.”

Olen Petri Tammisen kirjojen, ja haastattelujen perusteella myös miehen itsensä, suuri ihailija. Kun Tamminen ilmestyy, hankin sen ja luen yleensä samantien. Jostain syystä olin epäilevä Suomen historian kohdalla. Tarina siitä kuinka Tamminen on kerännyt tarinoita ympäri Suomea ei jostain syystä innoittanut. Tamminen on itse erinomainen tarinankertoja, eikö joku muu voisi hoitaa muiden tarinoiden keräämisen ja Tammiselle jäisi aikaa omiinsa?

No, hankin kuitenkin kirjan ja hyvä niin.

Suomen historia on hieno kirja suomalaisista. Kirja kulkee sata vuotta suomalaisten kanssa erilaisten kohtaloiden ja maailmantapahtumien keskellä. Tamminen osaa näiden hyvin valittujen tarinoiden kautta kertoa Suomen historian ihmisen kokoisena. Pienten anekdoottien kautta suuret tapahtumat tulevat samaistuttaviksi. Se mitä pieni tyttö muistaa evakkomatkasta voi olla vähän muuta kuin mitä yleinen historia siitä kertoo.

Kuten pitääkin, kirjassa on tarina myös Nokiasta. Tarinasta voi päätellä, että se on jonkun entisen nokialaisen kertoma ja se sisältää maailman muutoksen keskellä painiville opetuksen:

”Mutta tuleeko hyvästä painijasta hyvä balettitanssija, vaikka se tietäisi, että kohta laji muuttuu?”

Yksi hienoimmista tarinoista on tämä:

”Sotalapset

Me oltiin siskon kanssa niin pieniä vielä, että Suomen kieli unohtui meiltä Ruotsissa nopeasti. Kun palasimme sodan jälkeen kotiin Kajaaniin, puhuimme vain ruotsia. Äiti ei ymmärtänyt meitä eikä me äitiä. Istuttiin siskon kanssa kammarin pöydän alla ja itkettiin. Lopulta äiti keksi, että mennään apteekkiin. Apteekkari osasi ruotsia. Ne ensimmäiset kuukaudet käytiinkin sitten melkein joka päivä apteekissa. Hymyiltiin jo ovelta kun nähtiin apteekkari, ja apteekkari hymyili, kun se näki meidät.”

Hieno kirja, liikuttava, juuri subjektiivisuutensa kautta kaunis.

2. Paul Kalanithi: When Breath Becomes Air

IMG_5926

 Juuri kun elämän piti alkaa, se rupeaakin loppumaan. Kirja on vuonna 2015 kuolleen Paul Kalanithin oma kertomus elämästään ja ennen kaikkea kuolemastaan. Juuri valmistumaisillaan oleva neurologi saa syöpädiagnoosin ja joutuu miettimään kaikesta luopumista juuri silloin kun kaiken piti alkaa. Kalanithi kertoo avoimesti kuinka tiukilla avioliitto oli jo ennen diagnoosia ja kuinka toivo ja epätoivo vuorottelevat sairauden aikana. Pariskunta päättää vielä hankkia lapsen, joka ehtiikin syntyä ennen isänsä kuolemaa. Tyttärellä ja isällä oli yhteistä aikaa vain 8 kuukautta. Tämä kirja ei pääty onnellisesti, mutta on hieno karuudessaan. Kirjasta on myös suomenkielinen versio Henkäys on ilmaa vain (suom. Ilkka Rekiaro), Bazar 2017.

Paulin vaimon haastattelu löytyy täältä. ”It is fantastic to watch him developing a legacy through the positive reaction.”

3. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (suom. Antti Valkama) Tammi, 2106

IMG_6095

”Jos luovuttaa kesken kaiken, ei ikinä pääse perille oikean ratkaisun luo.”

 Outo ja kaunis tarina jo ikääntyneestä professorista, joka muistaa vain 80 minuutin päähän ja tämän taloudenhoitajasta sekä taloudenhoitajan 10 vuotiaasta pojasta. Ja ennen kaikkea siitä mitä matematiikka on. Kuinka numeroiden takana on paitsi logiikkaa myös kauneutta. Kuinka kaikki ratkaisut ovat ikään kuin olemassa, mutta ne löydetään vasta kun löydetään matemaattinen yhtälö. Kuinka jokaisesta numerosarjasta voi tehdä enemmän kuin vain numerosarjan. Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää matematiikkaa vaan kertomus erilaisista tavoista kokea maailma. Muistilla ja ilman, matematiikalla ja ilman, nuorena ja vanhempana.

4. The New Yorker: The Books we’re turning to now

Näyttökuva 2017-02-06 kello 8.35.55

Kirjat ovat usein se, johon paitsi pakenemme todellisuutta myös paikka josta haemme ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta. New Yorkerin lista siitä mitä kirjoja tällä hetkellä ihmiset lukevat kertoo paljon ja on sinänsä jo listana kiinnostava. Itsekin ostin Tukholman lentokentältä viikonloppuna yhden maailmanselitystä yrittävän opuksen: Aaron James: Assholes – A Theory of Donald Trump.

IMG_6070Ei siitä ehkä kattavaa selitystä vielä saanut, jonka takia siirryinkin tämän viikon luettavien listan vitoseen.

5. Time: The Great Manipulator

Näyttökuva 2017-02-06 kello 8.35.06

Mies kaiken takana? Armoton, kylmähermoinen manipulaattori kaaoksen ja ideologian takana? Mies, joka vetelee naruista ja ohjaa Trumpin politiikkaa? Erinomainen ja pelottavakin artikkeli, joka taustoittaa Steve Bannonin persoonaa ja roolia tässä amerikkalaisessa tosi-tv -draamassa, jota globaalisti seuraamme.

 

Tosissaan

Luen horoskoopit aina kun ne eteeni sattuvat. En usko niihin. Ehkä… On hankalaa uskoa edes ”vakavaan” astrologiaan, naistenlehtien viikkohoroskoopeista puhumattakaan. Luen ne kuitenkin. Mitähän ensi viikolla tapahtuu? Tai tänään, tai tammikuussa? Suhtaudun niihin viihteenä, mutta viihteenkin tulisi olla tosissaan tehtyä, ei pilaa. Siksi olen lakannut lukemasta Gloria-lehden horoskooppeja. Uusittu Gloria on muilta osin erinomainen, mutta tässä horoskooppihommassa mennään metsään. Glorian horoskoopeissa irvaillaan horoskoopeille, mikä on typerää ottaen huomioon, että kohderyhmänä ovat ihmiset, jotka lukevat horoskooppeja. Gloria ei ota horoskooppien tekemistä tosissaan ja siksi ne muuttuvat epäkiinnostavaksi roskaksi, joka ei edes naurata.

img_5705

Näytelmäkirjailija Richard Greenberg kirjoittaa kirjassaan Rules for Others to Live By hienosti tosissaan tekemisen voimasta. Hän käyttää esimerkkinä Jacqueline Susannin Nukkelaakso-kirjaa. Kirja on pelkkää roskaa ja silti siitä tuli valtavan suosittu kirja, josta myöhemmin tehtiin vielä (huono) elokuvakin. Greenbergiä koko roska ällöttää ja hän toteaa ensin, että sellaista voisi kuka tahansa kirjoittaa. Kuitenkin lopulta hän myöntää, ettei hänestä olisi siihen. Nukkelaakson menestyksen syy oli se, että Jacqueline Susann kirjoitti tosissaan. Ei lukijaa aliarvioiden ja pelleillen. Lopputulos ei ehkä ollut maailman parasta kirjallisuutta, mutta lukija aistii siinä jotain aitoa. Horoskooppi voi olla roskaa, mutta niissäkin pitää olla tosissaan jos aikoo sellaisia tuottaa.

Greenbergin kirja oli muutoinkin erinomaista luettavaa. Tyyppi ei ollut tuttu entuudestaan, mutta tarinat, anekdootit, sattumukset olivat kuin vanha kaveri olisi jutustellut lukijalle pitkällä lounaalla. Sävy oli itseironinen ja kepeä, tarinat omituisia (esimerkiksi hän kertoo tapaamisestaan toisen miehen kanssa, joka kesken tapaamisen pyytää tätä odottamaan, käy harrastamassa pari tuntia seksiä toisen miehen kanssa ja palaa pöytään tai monta lukua käsittävä tarina Greenbergin ystävästä, joka haluaa murhata isänsä) ja kaikki tapahtuu New Yorkissa, jossa Greenberg asuu, joka on tietysti aina kiehtova paikka tapahtumille.

Greenbergillä on kiinnostava näkökulma tarinoissaan. Kun hän käsittelee elämää ja niiden tarinallisuutta ja erityisesti tarinatyyppiä ”vaikeuksien kautta voittoon”, hän haluaa, että menemme tarinassa voiton jälkeen vielä eteenpäin. Vaikkapa kuningas Edvard VIII ja Wallis Simpson. Greenberg ei pidä tarinaa hienona tarinana rakkauden voitosta vaan pateettisena elämänkohtalona. Se, että vaihtaa elämän, joka olisi voinut olla merkityksellistä siihen, että siemailee cocktaileja eksoottisisissa lomakohteissa on Greenbergin mielestä vain säälittävää. Ja mistä me edes tiedämme oliko liitto onnellinen? Oliko uhraus sen arvoinen? Oli tai ei, on ehkä arvokastakin kateuden sijaan huomata ainakin se, että me emme koskaan näe muiden koko tarinaa, vain pienen kulman siitä.

”Stories of Triumph are very sad stories and only the mercy of the freeze-frame saves us from knowing this.”

Greenberg käsittelee muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja vertaa sitä sarkastisesti itseensä. Sunnuntaihupinaan Greenberg lukee New York Timesin ”Sunday Routine” -palstaa, jolla julkimot kertovat mitkä ovat sunnuntain viettämisen tavat.

”The only thing I do on Sundays is read ’Sunday Routine’. It exhausts me for anything else because everyone they profile wakes at 6.45, makes coffee with a burr grinder, jogs around Central Park reservoir, comes home, showers, goes for brunch, conducts the N.Y. Philharmonic, comes home again, throws a barbecue for fifty, and ends the day snuggling with the cat on a loveseat and watching House of Cards. If I’m asked, I’ll have to aggregate memories of weekends going back about five years, then pretend they represent my typical Sunday, tra-la.”

Kirjassa on anekdootti Kathleen Turnerista, joka varastaa Greenbergiltä Manhattanilla taksin: ”I had no problem with this. You can always find a taxi on broadway in the seventies. Besides, all Kathleen Turner got out of the deal was a cab; I had an anecdote.”

Tarinankertojana tietenkään mikään ei ole niin tärkeää kuin tarina. Jokaisella ihmisellä pitää olla tarina, oli se sitten totta tai keksitty.

”The most important thing is to have a story. Because if you don’t have a story, you’re a boat without sail.”

Kiva kirja ja erityisen kivaa sitä oli lukea paikan päällä New Yorkissa. Tämä kirja oli kirjoitettu tosissaan vaikka ei ollut tosikkomainen. Se ei naura lukijalle vaan kirjoittajalleen. Vähän kuin olisi tavannut hauskan manhattanilaisen ystävänsä paikallisessa kuppilassa.

Joulukalenteri 2016, 24. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

24. luukun takaa jouluaattona (tai vähän myöhässä…) paljastuu: Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (suom. Jaana Iso-Markku), Bazar, 2016

img_5471

Financial Times toteaa kirjasta

”Kiehtova, innoittava teos ihmiskunnan historiasta – täynnä rohkeita ajatuksia ja yllättäviä faktoja. Tätä mukaansatempaavaa, myyttejä murtavaa kirjaa ei voi ahtaa pähkinänkuoreen, se on vain luettava.”

Ja näin on. Tämän hämmästyttävän kirjan pusertaminen lyhyeen arvioon ei olisi sen arvoista. Yhden kiinnostavan yksityiskohdan nostan sieltä kuitenkin.

Neandertalin ihminen oli vahva, voimakas, sopeutuva ja kaikin mittarein menestyjä. Oma lajimme ei pärjännyt tälle valioyksilölle ja kaiken järjen mukaan meitä ei edes pitäisi enää olla. Sapiens voitti kuitenkin neandertalin kommunikointikyvyllään.

Mies-miestä (tai nainen-naista) vastaan sapiens hävisi. Kommunikaatiokykynsä ansiosta se kuitenkin kykeni keräämään joukkoja. Ei vain muutamaa kymmentä, ei satoja (kyllä neandertalin ihminenkin sai 150 tyyppiä kasaan ilman merkittävää kommunikaatiokykyä sillä sen kokoisessa joukossa tarinat liikkuivat itsestään) vaan tuhansia. Eräänlaista maailman ensimmäistä joukkoistamista siis. Sapiens menestyi siksi, että se osasi kommunikoida paremmin kuin sittemmin sukupuuttoon kuollut sukulaisensa.

Kannattaa siis harjoittaa kykyään kommunikoida. Ehkä joulu on osin myös sitä. Lahjojen antaminenkin on kommunikointia kiitollisuudesta ja arvostuksesta. Hyvää joulun jälkeistäkin aikaa!

Hararin haastattelu täällä.

Joulukalenteri 2016, 21. luukku

Levottoman lukijan joulukalenteri esittelee 24 kirjaa, jotka kannattaa lukea ja/tai ostaa lahjaksi.

21. luukun takaa paljastuu: Patti Smith: Uneksuntaa (suom. J.K Ihalainen), Palladium Kirjat 2016

img_5031-e1479717339879-768x1024

”Minä aina kuvittelin, että kirjoittaisin kirjan, vaikka vain pienen, joka kantaisi ihmisen pois, todellisuuteen jota ei voisi mitata eikä edes muistaa.

Minä kuvittelin paljon. Että minä loistaisin. Että olisin hyvä. Minä eläisin paljainpäin vuorenhuipulla pyörittäen ratasta, joka pyörittäisi maapalloa ja huomaamattomana, pilvien seassa, minulla olisi jokin vaikutus, minusta olisi jotain hyötyä.”

Tämä ei ole Patti Smithin parhaita teoksia. M-Train on upea, tämä on siihen verrattuna pieni, höytyvä, kevyt. Silti kirja antaa sen, minkä lupaa. teksti noudattaa otsikon muotoa, se on kuin uneksuntaa. Punaista lankaa on vaikea löytää, asiat leijuvat paikasta toiseen, asiasta toiseen. Runollinen, kaunis pieni teos. Ihana joululahjaksi ja joululuettavaksi sopivasti vähentää kierroksia muuta luettavaa kohti.

”Esitä toive, puhalla…

Minulla oli hengitykseni mitä muuta voin toivoa. Puhaltaessani koko olemukseni kohosi ilmaan. Minulla oli taivaallinen kyky tulla, silmänräpäyksessä, kaikeksi.”