Olin lukenut eri kirjan. Poistuessani Kino Engelin teatterista olin hämmentynyt. Häikäistynyt myös. Kesäkirja-elokuva oli mielettömän hieno, kaunis ja koskettava elokuva. Glenn Close oli elokuvassa aivan häikäisevän upea isoäiti. Tämän liikkeet, eleet, ilmeet, ilmeettömyyskin. Tämän tapa puhua ja olla hiljaa. Vain kielestä (jota tämä muuten puhui hienosti suomenruotsalaisella korostuksella) huomasi, ettei suomalainen saaristo tosiasiallisesti ollut Glenn Closen omaa mökkimaisemaa.
Elokuva oli myös tyylillisesti hieno. 70-luku väreineen, saaristo ja sen luonto, se tietty mykkyys mikä liittyy perheisiin, kun tullaan mökille. Kun kaikki tietävät mitä seuraavaksi tehdään, jokainen suorittaa omat toimensa rituaalinomaisesti ja vähän sisäänpäinkääntyneinä. Yksi kantaa, toinen laittaa tulen takkaan/kaasulämmittimen päälle, kolmas hyppii kaikki rannan kivet tullakseen taas tutuksi. Talvesta kosteat lakanat pitää laittaa tupaan takan eteen lämpiämään ja joku käy laittamassa saunaan puita. Laiturit saattaa olla rempallaan jäiden lähdön jälkeen ja muutenkin kaikki pitää tarkastaa. Suuri osa asioista on ennallaan, mutta jotain on muuttunutkin. Syysmyrsky oli kaatanut puun rannasta, koskelo tehnyt pesänsä huussin alle, syksyllä verannalle jäänyt myrskylyhty oli kaatunut ja lasinsirpaleet pitää siivota. Jokainen tutkii saarta vähän omalla tavallaan ja tekee havaintoja niin saaresta kuin itsestään. Mikä on muuttunut sitten viime vuoden. Samalla sellainen kollektiivinen huokaus: ihanaa olla taas täällä.
Noh, tässä alkaa olla jo omaan saareen ikävä, siitä pieni purskaus, pahoittelut. Takaisin elokuvaan ja Tove Janssonin kirjaan Kesäkirja.
Luin kirjan uudelleen.
Olen lukenut Kesäkirjan valehtelematta ainakin 10 kertaa. Olen jopa kirjoittanut jälkisanat vuonna 2017 julkaistuun painokseen. Silti elokuva – tai oma ikääntyminen – sai minut yhtäkkiä näkemään ja lukemaan eri kirjaa.
Muistoissani Kesäkirja on erityisesti lapsen kertomus kesästä isoäidin (ja poissaolevan isän) kanssa. Se on tarina auringosta, merestä, kuvittelusta, leikistä, kasvamisesta, seikkailusta, uskaltamisesta ja isoäidistä, joka on ehkä osin omissa oloissaan ja mielessään. Isoäidistä, joka on yhtä aikaa lämmin ja läsnä myös turhankin huoleton ja salliva. Isoäidin kanssa saa tehdä uhkarohkeitakin asioita. Sellaisia, joita talven aikana kuollut äiti ei varmasti antaisi tehdä. Se on kertomus lapsesta, joka etsii rajoja tilanteessa, jossa äidin muodostama turvavyöhyke on poissa. Se on kirja sukupolvisesta siteestä ja jakamisesta. Se on myös kirja ihmisen syvästä yhteydestä luontoon.
Se on kirja, jota rakastin ja rakastan.
Elokuvan versio pakotti näkemään kirjan myös toisesta näkökulmasta. Se onkin kirja kuolemasta.
Toki olen aikaisemminkin huomannut, että kirjan lopussa tuleekin elokuu, joka toimii samalla metaforana.
”Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista, se saa seistä porstuassa ja taskulamppu ripustetaan paikalleen oviaukkoon.”
Elokuvaversiossa Glenn Close on niin hallitseva ja upea hahmo, että koko tarina kiepsautuu isoäidin hahmon kautta luopumiseen, hallinnan menettämiseen, hiipumiseen ja kuolemaan. Kun luen kirjaa uudelleen, huomaan eri kohtia kuin aikaisemmilla kerroilla, valmistautumista.
”Tehdäänkö sinulle kuoppa? lapsi kysyi ystävällisesti.
Tehdään, hän vastasi. Iso kuoppa.”
Kirjan lopussa tulee syksy, on luopumisen aika. Kesämökki on nimensä mukaisesti kausiasumus. Kiinnostavasti Jansson kuvaa kaiken kutistumista:
”Ei heti, mutta vähitellen ja ohimennen alkavat esineet vaihtaa paikkaa noudattaakseen vuoden kulkua. Kaikki siirtyy lähemmäksi taloa, päivä päivältä.”
Elokuvan jälkeen mietin tätäkin. Kuinka ajatus kuvastaa myös helposti ihmisen elämän kulkua, vanhenemista. Se kutistuu yhä pienemmälle alueelle: ei ole enää työpaikkaa, jonne mennä, ystäväpiiri pienenee luonnollisen poistuman kautta, jaksaako enää käydä matkoilla, uimahallissakaan. Ihminen helposti kääntyy sisäänpäin. Lopulta mieli hiipuu ja tarvitaan hoivaa, ihminen muuttaa huoneeseen palvelutalossa. Yhä ahtaampaa.
Tove Jansson osasi kuvata elokuun pimenevinä iltoina myös vaikkapa oman mummini viimeisiä vuosia.
Edelleen voin allekirjoittaa, mitä olen Kesäkirjasta joskus aiemmin kirjoittanut:
”Kesäkirja on kirja perspektiivistä: siinä missä toinen löytää asioita ensimmäisen kerran, toinen tarkastelee niitä ehkä viimeisenä. Kirja on kirja seikkailusta ja lepäämisestä. Auringosta ja pilvistä. Tyynestä ja myrskystä. Nuoruudesta ja vanhuudesta. Elämästä.”
Edelleen rakastan kirjaa.
Hienointa siinä on, että eri ikäisenä voi löytää eri asiat, kiinnittyä eri lauseisiin ja merkityksiin.
Vuoden 2017 painoksessa on myös Tove Janssonin upea essee Saari, joka kiteyttää täydellisesti myös oman saarikokemukseni. Olen kolmannen polven helsinkiläinen, joka on viettänyt kaikki kesänsä 0-vuotiaasta saakka Etelä-Savossa Puulan rannalla saaressa. Se on merkityksellinen paikka itselleni (myös siksi, että se on paikka, jossa olen viettänyt kesiä oman isoäitini kanssa) ja omalle kaksijakoiselle identiteetilleni kaupunkilaisena ja läsäkoskelaisena. Jansson kuvaa sellaista hienosti saaren keväässä ja syksyssä:
”Se, mikä vuosi sitten kuihtui ja kuoli, loikoo ruskeana peittona sen yllä, joka juuri nyt on päättänyt ruveta kasvamaan.
Äkkiä tuntuu jälleen mahdolliselta ajatella, että elämä on lahja. Tuli alkaa rätistä piisissä. Voi kääriytyä takaisin sänkyyn odottamaan unen tuloa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, itse itsensä ystävänä.”
”Minä soudin vaiston varassa, jossain tuolla oli turvallinen manner nukkuvine taloineen, vielä kauempana valaistu kaupunki. Siellä minä asuin ja sinne minä kuuluin, siellä oli koko talvi.”
