Jäin miettimään edellisen postauksen jälkeen ja tajusin, että ajatukseni siitä, että kirja on aina parempi kuin leffa ei siis pidä paikkaansa. Tunnustan, että olen ajatellut – ainakin teoriassa – että lopulta kirja on aina elokuvaa parempi versio tarinasta. Kirja syventää ymmärrystä henkilöhahmojen identiteetistä ja sitä kautta suhteesta maailmaan. Kirja pakottaa toki myös mielikuvitukseen, jonka kautta hahmot ovatkin tulkittavissa tosi eri tavoin. Kirjojen hahmoista, näiden motiiveista ja suhteista muihin hahmoihin on helppo väitellä: jokainen tulkitsee ne oman filtterin kautta. Elokuvahahmot ovat pakostakin yksiulotteisempia. Vai ovatko?
Ja onko elokuvan preferoiminen vain laiskuutta? Vai onko kyse siitä kumpi tuli ensin? Mitä jos elokuva tuhoaa mahdollisuuden kuvitteluun. Vaikkapa se Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love – koska olen nähnyt elokuvan (ja monta kertaa) Gilbertin hahmo on jo typistynyt Julia Robertsiksi ja tulkinnat hahmoista ovat jo niin vahvoja, että kirjaan tarttuminen tuntuu hyödyttömältä ja tyhmältä. Ehkä jopa vähän häiritsevältä.
Koska isäni kuoli, kun olin 7-vuotias, muistot tästä ovat niukkoja, mutta sitäkin tärkeämpiä. Montaa asiaa en ehtinyt isän kanssa tehdä ja vielä vähemmän niistä muistaa. Eräs tärkeistä muistoista oli se, kun isän kanssa oltiin elokuvissa katsomassa Kaunotar ja kulkuri -elokuvaa. Aikuisiässäkin kannoin lämmintä muistikuvaa tuosta elokuvasta. Legendaarinen kohtaus, jossa Kaunotar ja Kulkuri syövät spagettia niin, että kuonot kohtaavat, on monessa paikassa (postikorteissa, julisteissa, mainoksissa) ja joka kerta se toi lämpimän muiston mieleen: mulla ei ehkä ole isää, mutta mulla on hyviä muistoja.
Mutta kuinka tosia muistoja?
Aikuisena olin kipeänä kotona ja vuokrasin elokuvia seuraksi. Yksi näistä elokuvista oli, myös lapsena näkemäni, Aristokatit. Yhtäkkiä kesken elokuvan tajusin, että muistoni isästä ja Kaunotar ja kulkuri -elokuvasta oli epätosi. Todellisuudessa olimme olleet katsomassa Aristokatit-elokuvaa. Joku voisi ajatella, että mitä väliä tällaisella pienellä yksityiskohdalla on, mutta sillä on. Muistan olleeni isän kanssa ensimmäistä kertaa elämässäni Linnanmäen vuoristoradassa, mutta olinko? Kuinka elämäntarinaani ja identiteettiäni muuttaisi se, että kuulisin, että todellisuudessa en uskaltanut mennä vuoristorataan, isä oli jo humalassa siinä vaiheessa, kun halusin vuoristorataan tai en itse asiassa ollut isän kanssa koskaan yhdessä, kaksistaan, Linnanmäellä? Kun muistan, että isässä oli paljon vikoja, mutta ainakin tämä rakasti minua, olisiko sekään enää totta?
Joskus on hyvä jäädyttää menneisyys siihen paikkaan, jossa ja jollaisena sen on tottunut näkemään. Samalla antaa itselleen mahdollisuuden jonkinlaisen pysyvän perustan rakentamiseen muutoin hyllyvässä ja muuttuvassa elämän maastossa.
Ehkä sama, vähän pienemmässä mittakaavassa, koskee Eat, pray love -elokuvaa. En halua sotkea itselleni tärkeää elokuvaa ja voimatulkintaani siitä. Vaarantaa sitä.
Mistä kirjasta sitten tulee hyvä elokuva?
Pinnallisesta. Otetaan vaikka irlantilaisen kirjailijan, Cecilia Ahernin, kirja P.S. I love you (P.S. Rakastan sinua, suom. Pirjo Lintuniemi). Kirjasta tehdyssä elokuvassa Hilary Swank ja Gerard Butler näyttelevät pääosia ja leffahan on mitä parhain romanttinen draamaelokuva. Suuri rakkaustarina, romanttinen välinäytös ja lopussa onnellinen elämä uuden miehen kanssa. Katsoin elokuvan ensin, en ollut kiinnostunut kirjasta. Ahernista on kuitenkin tullut jonkinasteinen ilmiö ja halusin tutustua tämän kirjoihin, luin muutaman. Tuntuu siltä, että Ahern tavallaan kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen, samalla tavalla kuin usein tuntuu siltä, että moni dekkari on itse asiassa ihan samanlainen kuin edellinen. Donna Leonin dekkareista tietää täsmälleen mitä saa; sitä samaa mitä oli edellisessäkin paketissa. Ja minä siis pidän niistä paljonkin. Eikä Ahernin kirjoissa ole mitään vikaa. Ne täyttävät tietynlaisen tarpeen. Ne eivät haasta, kyseenalaista tai pakota ajattelemaan. Jos jotain, ne tuovat kaipuuta johonkin yksinkertaiseen maailmaan, jossa elämä olisi huoletonta ja vähän hassua, mutta jossa tietää pomminvarmasti, että loppu on onnellinen. Eikä siinä ole mitään vikaa. Tällaisista tarinoista tulee hyviä elokuvia. Elokuva voi jopa syventää tulkinnoillaan tarinaa. Mutta sen ei tarvitse supistaa sitä koska siinä ei ole mitään isompaa merkitystä.
Hankalampaa on tehdä laajasta tai syvällisestä romaanista elokuvaa. Elokuva joutuu pakostakin supistamaan, pinnallistamaan ja oikomaan mutkia, jotta tarinasta tulee ymmärrettävä visuaalisesti ja näyttelemällä. Lisäksi usein varsinainen kirjan käsikirjoittaja ei osallistu tai osallistuu vain nimellisesti elokuvan käsikirjoituksen tekemiseen. Otetaan vaikkapa elokuva Goldfinch (Tikli), joka perustuu Donna Tarttin samannimiseen kirjaan. Elokuva on vähän pitkästyttävä, hahmot vähän puisia ja jos olisin pelkän leffan varassa, en usko, että tarttuisin Tarttin kirjoihin. Onneksi en ole. Tarttin teksti on syvää ja tiukkaa yhtä aikaa. Se ei itse asiassa jätä mielikuvitukselle paljon tilaa vaikka ei kuvailekaan kaikkea ärsyttävän yksityiskohtaisesti. Tartt luo maailman, jossa on selkeät rajat ja intensiivinen tunnelma. Elokuva on Goldfinchistä löysä tulkinta ja henkilöhahmot vain tuntuvat ”vääriltä”. Ainoa hahmo, joka pääsee lähelle ”aitoa” on nuoren Borisin hahmo, jota näyttelee Finn Wolfhard. Siinä on jotain sellaista hulluutta ja holtittomuutta, jota myös kirjan hahmolla on.
Joku on todennut, että Goldfinch epäonnistui elokuvana siksi, että itse kirja on epäonnistunut, ontto ja pitkästyttävä. Olen eri mieltä. Ei Goldfinch ole Tarttin parhaita, mutta on se onnistunut ja kiinnostava romaani. Elokuva epäonnistui koska se yksinkertaista monimutkaisen.
Tartt muuten on kirjoittanut romaanin noin 10 vuodessa (yhteensä uransa aikana kolme), joten kohta voisi olla toiveita uudelle kirjalle.
Mietin miltä tuntuu, jos omasta kirjasta tehty elokuva epäonnistuu. Tai onko itse tyytyväinen tulkintaan ylipäänsä. Oliko Brett Easton Ellis tyytyväinen Amerikan psyko -elokuvan tulkintaan kirjastaan?
Käy ilmi, että Amerikan psykon elokuvaversion tekeminen oli varsinainen savotta. Sen tekeminen aloitettiin vuonna 1992 ja se ilmestyi vuonna 2000. Tässä välissä käsikirjoitusta teki ensin Brett Easton Ellis itse, sitten muut. Näyttelijäksi kiinnitettiin jo Leonardo di Caprio, ohjaaja erotettiin välillä, mutta lopulta ohjaaja Mary Harron palkattiin uudelleen ja tämä yhdessä käsikirjoittaja Guinevere Turnerin kanssa teki elokuvan, jonka pääosassa oli tuotantoyhtiön vastustuksesta huolimatta Christian Bale (rooliin oli pyydetty mm. Ewan McGregoria, joka kieltäytyi siitä koska Bale henkilökohtaisesti pyysi). Leonardo di Capriolle tuotantoyhtiö oli valmis maksamaan 20 miljoonan palkkion, Christian Bale sai 50.000€…
Joka tapauksessa Brett Easton Ellis ei kai ole ollut täysin tyytymätön elokuvaan (tai siitä saatuihin tuottoihin ja sen kautta tulleisiin uusiin lukijoihin). Lopulta tämä on todennut, että elokuva on ok, hän ei vain ollut sitä mieltä, että kirjasta olisi ollut syytä tehdä elokuvaa. Elokuvaversio ei pysty kääntymään kirjasta tekemättä kompromisseja varsinkin kun kirja on moniulotteinen ja -tulkintainen kuten Amerikan psyko. Brett Easton Ellis toteaa, että välineenä elokuva vaatii vastauksia kun taas sellainen lähestyminen tekisi kirjasta huomattavasti vähemmän kiinnostavan. Hyvä kirja jättää kysymyksiä – tilaa mielikuvitukselle.
Brett Easton Ellisin omaa elokuvakäsikirjoitusversioita moitittiin avoimesti mm. liian pornahtaviksi. Ehkä tämä kirjailijana yritti luoda jo kokonaan uutta teosta?
Sen sijaan Annie Proulx onnistui mahtavasti (ja palkitusti) kääntäessään novellin Brokeback mountain elokuvaksi yhdessä Larry McMurtryn (ja Diana Ossanan) kanssa. Novelli on niukempi kertomisen tapa kuin romaani. Ehkä on helpompaa laajentaa novellista elokuvan tarina kuin supistaa romaanista sellainen?
