Jon Friedman: Forget About Today – Bob Dylan’s Genius for (re)Invention, Shunning the Naysayers, and Creating A Personal Revolution.
“According to Dylan, it’s far better to be controversial than irrelevant. How many of us strive to avoid controversy? How many times have we aimed to please and make the peace only to lose sight of our goals in the process?”
Jon Friedman rakastaa Bob Dylania ja se käy ilmeisen (ja ehkä vähän kiusallisen) selväksi heti kirjan alussa. Dylan itse ei ole osallistunut tämän kirjan kirjoittamiseen. Friedman käsittelee Dylanin uraa siitä näkökulmasta, mitä tavallinen tallaaja voi siitä oppia. Ja varmasti voikin. Dylan on kulkenut omia polkujaan silloinkin, kun hänet on buuattu lavalta, urassa on ollut nousuja ja laskuja ja kuten Friedman toteaa, harvassa ovat ne, jotka voivat sanoa tehneensä yli viisi vuosikymmentä hommia ja ovat edelleen tähtiä (kirjan ilmestymisestä on yli 10 vuotta, joten voimme todeta yli kuusikymmentä vuotta hommia ja edelleen tähtenä). Syynä Friedman pitää Dylanin määrätietoista itsensä kehittämistä, oman tyylin etsimistä, kyseenalaistamista ja jatkuvaa uteliaisuutta uuteen. Dylan ei ole jäänyt toistamaan muutamaa hittiä vaan uusii itseään koko ajan ja vaatii itseltään paljon. Hyvä oppi riippumatta siitä mitä elämässä ammatikseen tekee.
“Among the qualities you don’t need is patience. It is anything but a virtue when you are anxious to forge a path all your own. You can’t afford the luxury of waiting in line for your turn or standing passively till there’s a break in the crowd. No, you have to barge into the scene. And you have to force others to make some room for you in the crowd too.”
Kirja on viihdyttävä, sen lukaisee nopeasti ja siitä saa kuvan Dylanin muusikkouran keskeisistä vaiheista ihan kiinnostavalla tavalla. On tämä myös innostava. Kukapa meistä ei kaipaisi inspiraatiokseen sankaria, joka on kulkenut omia polkujaan ja jonka päättäväisyydestä ja visiosta me voimme innoittua ja saada omamme. Siinä mielessä tämä on self-help -kirjojen aatelia ja ehkä suunnattu niille, joita perinteisesti self-help -genre ei sinänsä kiinnosta. Hieman kirjassa häiritsee naiivit heitot siitä, kuinka ”Dylan on originaali, oletko sinä?” Ja toisaalta koska Friedman on niin ilmiselvä fani hän saattaa nähdä Dylanin elämän vähän liiankin strategisena projektina, jossa kaikessa on ollut suunnitelma: joskus elämästä voi jälkeenpäin luoda suunnitelman illuusion, vaikka se on ollut minkälaista rämpimistä tapahtuessaan… Bob Dylan itse sanoo kirjan mukaan jossain haastattelussa: ”I just make one move after the other, this leads to that.”
Mutta ennen kaikkea kirjan loppu vasta häiritsevä onkin. Dylan on kuuluisa siitä, että pyrkii eroon kaikista määrittelyistä. Hän ei halua olla sen paremmin legenda kuin sukupolvensa ääni. Friedman itse kirjoittaa tästä kirjassa ja toteaa useaan otteeseen, että juuri tuo määritelmien ja esimerkillisyyden kaihtaminen on iso osa Dylanin charmia ja suuruuttakin. Ja silti hän lopettaa kirjansa näin: ”But let’s remember to include one more apt term to describe this unique man, Bob Dylan: role model.” Jos Bob saa kirjan käsiinsä, tämä heittää sen seinään. Kirjoittaja ei ehkä kuitenkaan ymmärrä Dylanista mitään…
Ehkä legendaa ei edes voi ymmärtää.
