Kirjahyllystä 201/366

Kirsi     22.7.2024    

Avainsanat:

Suomen lasten satuaarteet (Toim. Marja Kemppinen)

”Mutta mitä se näki kirkkaassa vedessä? Se näki allaan oman kuvansa, mutta se ei ollutkaan enää kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja inhottava, se oli itse joutsen.
Nyt vasta se tajusi onnensa, koko sen ihanuuden, joka sitä odotti. Ja isot joutsenet uivat sen ympärillä ja hyväilivät sitä nokallaan.”

H. C. Andersen: Ruma ankanpoikanen

Vanha lastenkirja jäänyt oman tyttären lapsuusajalta? Niinhän sitä voisi luulla, mutta ei. Muutama vuosi sitten hankin muutaman satukirjan, kun en löytänyt muuton jälkeen omia vanhojani. Teki mieli palata uudelleen perusasioiden äärelle. Missä paha saa palkkansa ja hyvä voittaa. Tässä olevat tarinat ovat alkuperäisestä hieman ”siistiytyneet”, eivät siis ole yhtä julmia lopuiltaan kuin alkuperäiset. Samalla kuitenkin luettu satu ei myöskään leiju vaaleanpunaisessa usvassa tai ole muutoin erilaisten tehosteiden kuorruttama. Luettuna satu tuntuu erilaiselta, oma mielikuvitus joutuu töihin. Toki luetussa sadussa on myös proust-maista madeleine-efektiä. Toisin sanoen, lukiessa omasta lapsuudesta tuttua satua, kokee samalla pienen häiväyksen lapsuutta. Parastahan siinä oli se, että sadut tekivät mahdottomista asioista mahdollisia, maailma tuntui taianomaiselta.