Marina Benjamin: The Middlepause
“When you are young a mirror is not so much a tool for self-inspection as it is a window onto series of potential yous.”
Lause kiusaa minua. Olen muutenkin huomannut, että yhä useammin ikäiseni ihmiset (ja nuoremmat!) perustelevat asioita iän kautta: tässä iässä ei enää…, olen jo niin vanha, että…, ei kannata enää aloittaa, kun olen jo tämän ikäinen… Lause voi liittyä uuteen harrastukseen, työpaikan vaihtamiseen, krapulasta toipumiseen tai ihan mihin tahansa. Iästä on tullut kätevä syy selittää laiskuutta, saamattomuutta ja sitä, ettei viitsi maalata itselleen avarampia horisontteja. Se ärsyttää minua. Eikä vähiten siksi, että huomaan tuon tavan tarttuvan: ”Kun ikää on tullut enemmän huomaan nauttivani yhä enemmän luonnossa olemisesta.” Miten hemmetissä se itse asiassa liittyy ikään? Miksi en totea, että ”nykyään nautin luonnossa olemisesta helvetin paljon!”?
Minussa on vielä monia minuuksia, jotka suorastaan pursuavat ulos, ei ole mitään syytä jarrutella. Ei mitään syytä jäädä makaamaan mukavuusalueelle.
Paitsi että ikääntymisen korostaminen ja sillä asioiden selittäminen on passivoiva tapa, se myös tappaa. Nykyiset elinvoima- yms tutkijat väittävät, että asenne elämään vaikuttaa sen pituuteen.
Ehkä ei vielä kannata jäädä odottelemaan maaliviivaa vaan nauttia matkasta täysin siemauksin. Itse aion kitkeä tuon tavan, vaikka väkisin. Jos en viitsi käyttää ranskan opiskeluun riittävästi aikaa, en opi sitä olin sitten minkä ikäinen tahansa. Ikä on paska tekosyy olla aloittamatta tanssiharrastusta.
”Simone de Beauvoir, writing when she was 62, would voice something similar, saying that life is ‘an unstable system in which balance is continually lost and continually gained’. You shift this way then that, aiming for poise but endlessly finding counterpoise, and you muddle through, unfazed, until, like the bubble on a spirit level, you settle into equilibrium. ‘Change is the law of life’, wrote de Beauvoir.”
Jos kirjassa siteerataan Simone de Beauvoiria pidän siitä, vaikka kaikki muu olisi pelkkää paskaa. No melkein. The Middlepause -kirjassa on paljon muutakin hyvää. Marina Benjamin käsittelee ikääntymistä älykkäästi ja omakohtaisesti pohdiskellen eikä ryve rypyissä tai keskity vain pintaan. Kirjassa on kiva sävy, se ei anna nokkelia neuvoja tai esittele hauskoja kikkoja vaan pyrkii inspiroimaan elämään.
Vaihdevuosista puhutaan nyt hämmentävän paljon ja hyvä niin. Itsehän luulin, että vaihdevuodet on sellainen parin vuoden juttu, joka menee nopeasti ohi. Se onkin kokonainen kiinnostava elämänvaihe, jossa aukeaa jotain uutta itsestä, vapautuu vanhoista taakoista ja löytää vielä avaamattomia ovia uusiin seikkailuihin. Samalla se on totuttautumista massiiviseen muutokseen kehossa ja mielessä ja hormonimyrskyyn kannattaa hakea apua.
The Middlepause ei käsittele kuitenkaan kovin konkreettisesti tätä puolta vaan enemmän ylipäänsä ikääntymisen psykologisia vaikutuksia. Kiinnostavasti. Marina Benjamin myös puhuu siitä, kuinka 50-vuotias nainen nähdään:
“In an essay published in Cosmopolitan magazine (ever the arbiter of fashions in femininity) in 1903, ‘The Woman of Fifty’ was hailed as someone who had attained a ‘mastery of the rules’ of life. She was characterized as having ‘distinctive charm and beauty, ripe views, disciplined intellect, and cultivated and manifold gifts.”
”Mastery of the rules”. Silloin voi myös rikkoa sääntöjä, pinttyneitä näkemyksiä ja typeriä soveliaisuussääntöjä vastaan. Puolivälissä vasta ollaan.
