Sylvia Plath: Ariel
Lady Lazarus
”I have done it again.
One year in every ten
I manage it –
……
Soon, soon the flesh
The grave cave ate will be
At home on me
And I a smiling woman.
I am only thirty.
And like the cat I have nine times to die.
This is Number Three.
What a trash
To annihilate each decade.
…”
Huomaan ärsyyntyväni, kun ihmisestä rakennetaan tarina, jonka mukaan kohtalona on itsemurha. Sylvia Plathin tarina kiertyy voimakkaasti tällaisen myytin ympärille. Samalla se tuntuu pienentävän Plathin kirjallista perintöä. Ikään kuin Plath olisi kiinnostava vain siksi, että päätyi itsemurhaan. Ikään kuin tämän viimeiseksi jäänyt runokokoelma, joka koottiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, olisi jonkinlainen itsemurhakirje, joka paljastaa tarkalle lukijalle vastauksen kysymykseen – miksi?
Johtuen omasta taustastani ja perheessä tapahtuneesta itsemurhasta vierastan tarinaa, jossa itsemurha olisi jotenkin looginen päätepiste vaikkapa ihmiselle, jonka mieli ei ole vakaa. Tai jossa rakennetaan elämästä johdonmukainen tarina, joka johtaa itsemurhaan. Se ei ole sitä. Ei oikeastaan koskaan, uskon. Itsemurha ei ole kenenkään kohtalo.
Kun luin nyt uudelleenSylvia Plathin runokokoelman Ariel, huomasin tarkkailevani sitä ärsyyntyneenä myös toisesta syystä: mitä Ted Hughes, Plathin uskoton aviomies ja tämän kirjallisen perinnön haltija ehkä jätti siitä pois? Kuinka tämä oli editoinut Arielia ja kuinka (omien motiiviensa ohjaamana) tämä lopulta rakensi myyttisen Plath tarinan? Syy tarkastelutapaan on vastikään ilmestyneessä kirjassa Loving Sylvia Plath, jonka kirjoittaja Emily Van Duyne tarkastelee Plathia, tämän elämää ja kirjallista tuotantoa vähän eri kulmasta kuin yleensä. Van Duyne määrittelee kirjansa olevan teorian, fiktion ja elämäkerran välimaastossa. Hän tunnustautuu feministiksi ja pyrkii kuin pelastamaan Sylvia Plathin jälkikäteen Ted Hughesin kynsistä. En ole varma kuinka todenmukainen Van Duynen teoria on, mutta kiinnostava kuitenkin.
Van Duynen teorian mukaan Ted Hughes on tietoisesti omaa mainettaan suojellakseen editoinut Plathin tuotantoa kovalla kädellä ja siten tavallaan ”murhannut” Plathin kirjallisen sielun. Van Duyne käy läpi myös pariskunnan suhdetta, jonka sanoo olleen väkivaltainen ja ahdistava ja Plathin kärsineen parisuhdeväkivallasta koko avioliittonsa ajan. Mikä on Hughesin vastuu Plathin itsemurhaan liittyen, tämä kysyy. Hän tuo vielä lisätodistusaineistoksi Hughesin naisystävän (jonka kanssa hän petti Plathia) Assia Wevelin itsemurhan, jonka yhteydessä Assia murhasi myös heidän yhteisen pienen lapsensa. Mikä on Hughesin vastuu naisten ja lapsen kuolemasta?
Ajattelen, että jokainen aikuinen ihminen on vastuussa omasta elämästään. Itsemurha ei ole jonkun toisen syy.
Van Duyne on itse kärsinyt parisuhdeväkivallasta ja on mahdollista, ja hän itse sen myöntääkin, että se tekee hänestä vähemmän objektiivisen. Hän toteaa, ettei halua olla sivustakatsoja, kun nainen kärsii väkivallasta. Hän myös rakastaa Sylvia Plathia kuin intohimoinen rakastaja, jonka mielestä rakkaassa ei ole mitään vikaa, ainoastaan muissa on. Kirja ei ole saanut kovin innostunutta vastaanottoa, mm. Washington Postin Julia M. Klein lopettaa arvionsa ajatukseen, että jos ei ole pakonomaisen kiinnostunut Plathista ja Hughesista kirjan voi jättää väliinkin.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)
Kirja on kuitenkin aika kiinnostava siitä näkökulmasta kuka päättää mikä kirjailijan perintö on, ja millaiseksi tämän elämäntarina sitä kautta muodostuu. Ted Hughes on kiistatta mm. tuhonnut Sylvia Plathin viimeisen päiväkirjan ja kadottanut tai tahallaan heittänyt pois muitakin Plathin kirjoituksia mm. romaanikäsikirjoituksen, jota tämä oli työstämässä. Ja sitten on tämä runokokoelma Ariel, jonka Hughes koosti – mitä siitä on jätetty pois ja miksi? Onko kokoelma rakennettu niin, että se tuntuu kuin itsemurhakirjeeltä? Vai oliko se Plathin tarkoitus? Entä onko siitä jätetty pois jotain muuta, Hughesiin liittyvää, mikä selittäisi miksi Plath koki itsensä niin yksinäiseksi ja eristyneeksi, että päätyi itsemurhaan?
Elm
….
“I am inhabited by a cry.
Nightly it flaps out
Looking, with its hooks, for something to love.
I am terrified by this dark thing
That sleeps in me;
All day I feel its soft, feathery turnings, its malignity.
….”
Eristynyt ja muista irrallisuuden kokemus ei ollut Plathille ensimmäinen.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)
Olen joskus vuosia sitten, parikymppisenä, lukenut Plathin ainoaksi jääneen romaanin The Bell Jar, Lasikellon alla (suom. Mirja Rutanen). Kuuntelin sen nyt uudelleen äänikirjana, Audiblesta löytyi versio, jossa lukijana on näyttelijä Maggie Gyllenhaal. Kirja on kiihkeä nuoren ihmisen kehitystarina, jossa mennään pohjamutia myöten. Kirja kuitenkin loppuu toiveikkaasti. Kirja on alun perin julkaistu salanimellä, Victoria Lucas, se sivuaa Plathin omaa elämää ja tämän kokemusta depressiosta, itsemurhayrityksestä ja mielisairaalasta. Samalla se on tarina siitä millaista on olla älykäs nainen, jonka ainoana soveliaana kohtalona tuntuu olevan kotiäitiys ja miehen palveleminen.
The Bell Jar on vahva tarina. Samalla siinä käsitellään itsemurhaa hämmentävän keveästi, kuin se olisi jotain, mitä jokainen yrittää jossain vaiheessa, ehkä montakin kertaa. Jos ei ole koskaan kokenut sitä millaista on olla vakavasti masentunut, ei tätä näennäistä keveyttä ole ehkä helppo ymmärtää. Plath on onnistunut kirjoittamaan kokemuksensa sairauden sisäpuolelta ja ajatuksensa ja mielialansa sieltä lasikellon (tai oikeastaan kuvun) alta. Kun on kuin eristetty ”normaalista” maailmasta ja samalla kuitenkin pitäisi osata toimia siinä. Kuin katsoisi kaikkea lasin takaa.
Plath kuvaa myös hienosti nuoren naisen mahdollisuuksia ja toiveita ja haluja. Niitä edustaa viikunapuu, josta tämä ei oikein tiedä minkä viikunan valitsisi. Jokainen viikuna on mahdollinen elämänpolku: rakastava äiti, nerokas professori, kuuluisa runoilija. Plath pelkää, ettei osaa tehdä oikeaa valintaa. Kuinka elää elämä niin, että sillä on merkitystä? Kun Plath kuvaa kuinka kirjan päähenkilö Esther yrittää päättää mitä elämällään tekisi, hän kuvaa sen niin elävästi, hysteerisesti, että lukijakin alkaa menettää otteen todellisuudesta ja lähtee laukalle.
Olin unohtanut, kuinka taitavasti, yksityiskohtaisesti ja kiinnostavin ja omaperäisin vertauksin Plath puhuu siitä miltä asiat tuntuvat. Kuinka suoraan ja raakana tämä elämän ottaa vastaan. Surullista, että Plath kuoli ollessaan vasta kirjallisen uransa alussa, maailma menetti lahjakkaan kirjailijan. Arielia pidetään Plathin pääteoksena, useat sen runoista on kirjoitettu tämän elämän viimeisinä kuukausina. Ne ovat voimakkaita ja karuja. Ne voi tulkita joko poluksi kohti ”kohtaloa” eli itsemurhaa. Tai hätähuutona.
Poppies in July
Little poppies, little hell flames,
Do you do no harm?
You flicker, I cannot touch you.
I put my hands among the flames. Nothing burns.
And it exhausts me to watch you
Flickering like that, wrinkly and clear red, like the skin of a
mouth.
A mouth just bloodied.
Little bloody skirts!
There are fumes that I cannot touch.
Where are your opiates, your nauseous capsules?
If I could bleed, or sleep! –
If my mouth could marry a hurt like that!
Or your liquors seep to me, in this glass capsule,
Dulling and stilling.
But colourless. Colourless.”
Plath on kirjoittanut päiväkirjaansa (Unabridged Journals), että ”I want to be the best, the top, the greatest, famous, wealthy, admired, interesting, a heroine, the one and only, the incomparable Sylvia Plath”. Hänestä tuli se. Ei kuitenkaan siksi, että teki itsemurhan vaan siksi, että osasi kirjoittaa koskettavasti ja vaikuttavasti.
Kiiltomadossa Sari Kokkolan hyvä arvio Lasikellon alla -kirjasta.
