Miguel de Cervantes: Don Quijote (Suom. Jyrki Lappi-Seppälä)
”Silti on parempi että ritarin rohkeus nousee hipomaan uhkarohkeutta kuin että se vajoaa liki pelkuruuden tasalle, sillä samoin kun tuhlarin on helpompi muuttua anteliaaksi kuin saiturin, samoin on uhkarohkean helpompi osoittaa urheutta kuin pelkurin muuttua todella rohkeaksi; mitä tulee seikkailujen etsimiseen niin uskokaa pois, kunnioitettu herra, että parempi on hävitä pelissä monella kortilla kuin vain muutamalla, ja kuulostaahan paljon paremmalta, jos jostakusta sanotaan ’tämä ritari on rohkea ja vieläpä uhkarohkea’ kuin ’hän on varovainen ja suorastaan pelkuri’.”
Don Quijote on mielestäni usein väärinymmärretty sankari. Koska kirjaa luetaan satiirina, moni luulee sen olevan vitsi. Mitä jos sen lukisi toisella tavalla? Mitä jos Don Quijote on meille opetus siitä, ettei elämää tarvitse elää pienenä jos sen voi nähdä suurena. Ettei tarvitse ajatella olevansa mitätön pieni ihminen, jolla on elämä, jolla ei ole merkitystä laajemmin. Vaan voi alkaa elää elämää, jossa on merkitystä. Mitä väliä sillä lopulta on, ovatko muut samaa mieltä, nauravatko tai paheksuvatko ne (aina ihmiset nauravat ensin sille, joka on erilainen, myöhemmin se kääntyy ihailuksi – katsokaa vaikka Henri David Thoreau’ta tai Greta Thunbergia)?
Don Quijote uskalsi reippaasti luoda itselleen seikkailun, jota kaipasi. Ja eikö jokainen meistä olisi onnellisempi jos yrittäisi olla enemmän kuin Don Quijote kun ylitsepääsettömän hankala tilanne on edessä: ”Veljeni Sancho, olemme saaneet seikkailun!”
Don Quijote on alun perin ilmestynyt 1600-luvun alussa ja sitä pidetään länsimaisen romaanikirjallisuuden perustavana teoksena, ensimmäinen moderni romaani. Kirja on niin monitulkintainen, että on sanottu, että osa nauraa osa itkee sitä lukiessaan. En tiedä, itse jotenkin ihailen Don Quijoten energiaa ja uskoa. Ja vaikka kiistatta Don Quijote sekoittaa todellisuuden ja romanttiset kuvitelmansa, illuusion, niin emmekö toisaalta kaikki tee niin? Luo omaa todellisuutta siitä materiaalista, jota on tarjolla sisäisesti ja ulkoisesti?
Lopulta Don Quijote on ehkä kertomus siitä, että ajan päättyessä kaikki ovat samanarvoisia omaisuudesta tai asemasta riippumatta. Ihmisyys on aina enemmän samuutta kuin erilaisuutta, kohtalo on tarjoillut toiselle toisenlaiset myötäjäiset kuin toiselle.
”tosielämässä on aivan samoin: toiset esittävät keisareita, toiset kirkkoruhtinaita ja kuka mitäkin osaa, jollaisia voimme kohdata myös teatterikappaleessa, mutta kun esitys on ohitse eli kun elämä päättyy, kuolema riisuu kaikilta vaatteet, jotka saivat yhden näyttämään erilaiselta kuin toisen, ja haudassa kaikki viimein näyttävät aivan samalta.”
Tämä on kirja, jonka haluan lukea taas uudelleen.
