Kirjahyllystä 300/366

Kirsi     27.10.2024     ,

Avainsanat:

Joseph Brodsky: Veden peili (Suom. Marja Alopaeus)

Olen 20 vuotta sitten, kun Rikhardinkadun kirjastossa on ollut Joseph Brodskyn näyttely “Veden peili, Joseph Brodskyn Leningrad – New York –  Venetsia”, kirjoittanut Joseph Brodskyn hienosta kirjasta Veden peili seuraavaa:

Venetsia “väärään vuodenaikaan”

“Vesi on yhtä kuin aika ja tarjoaa kauneudelle kaksoisolennon. Me, jotka olemme osaksi vettä, teemme kauneudelle saman palveluksen. Vettä vasten hankautuessaan tämä kaupunki kohentaa ajan ulkonäköä, kaunistaa tulevaisuuden. Se on tämän kaupungin rooli maailmakaikkeudessa.”

Venetsia kesällä on sietämätön. Sateenvarjojen perässä laahautuvat hieltä haisevat turistilaumat poukkoilevat monumentilta toiselle, täyttävät kapeat kujat polttavassa auringonpaisteessa ja kuvittelevat selvittävänsä ainutlaatuisen Venetsian arvoituksen päiväretkellään. Tärkeintä on käydä läpi mahdollisimman monta kirkkoa, sulloutua gondoliin, kuvitellen käyttäytyvänsä näin kuten venetsialaiset, ja ostaa tuliaisiksi Muranon lasia. Kun on kerran käynyt Venetsiassa tällaisella retkellä, ihmettelee ikänsä miksi Venetsiassa muka olisi mitään mystistä, ihmeellistä tai viehättävää. Siksi Venetsiassa pitääkin ehdottomasti vierailla “väärään vuodenaikaan”, talvella.

Siksi kirjailija Joseph Brodskyn kuva Venetsiasta onkin niin kiehtova. Se näyttää meille kokonaan toisen, aidomman, Venetsian.

Brodsky tutustui itsekin alunperin Venetsiaan kirjallisuuden kautta. Hän oli saanut lainaksi kirjailija Henri de Re`gnierin jo 1930-luvulla painettuja kirjoja, joista yhdessä puhuttiin Venetsiasta niin mielenkiintoisella tavalla, että Brodsky päätti käydä Venetsiassa. Ja siitä ei tullut viimeinen kerta. Brodsky ihastui Venetsiaan.

“Päätepiste oli kylmä, kostea, mustavalkoinen. Kaupunki tarkentui. “Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys peitti syvyydet ja Jumalan Henki liikkui vetten yllä”, siteeratakseni kirjailijaa, joka on käynyt täällä varhemmin. Sitten tuli seuraava aamu. Se oli sunnuntai ja kaikki kirkonkellot soivat.”

Venetsiassa ensimmäinen ihme on tietysti vesi. Se, että sitä on joka paikassa, se että tiet ovat vettä ja “autot” veneitä. Kaupungissa kuljetaan joko kävellen ahtaita kujia pitkin tai veneellä kanavia pitkin. Ja siellä myös haisee:

“Ilta oli tuulinen, ja ennenkuin verkkokalvoni rekisteröivät mitään, minua kouraisi äärimmäisen onnen tunne, sieraimiini iskeytyi haju, joka on minulle aina ollut yhtä kuin onni: jäisen meriheinän haju”

Kanavat eivät ole niin puhtaita kuin toivoisi, meriheinän tuoksu ei ole ainoa lajiaan. Kuumana kesäpäivänä haju saattaa muodostua sanoinkuvaamattoman epämiellyttäväksi, ehkä se on venetsialainen keino yrittää pitää joka paikassa tiellä vellovat turistimassat pois kaupungista.

“”Mikään heimo ei pidä muukalaisista, ja venetsialaiset ovat hyvin heimohenkisiä.”

Venetsialaisilla on pirullinen ongelma. Toisaalta kaupunki elää turismista ja toisaalta turistit pilaavat Venetsian venetsialaisilta. Päivisin eläminen normaalia elämää on mahdotonta, iltaisin kaupunki palautuu takaisin asukkailleen. Talvisin on oikea aika tehdä tuttavuutta kaupungin ja kaupunkilaisten kanssa. Silloin voi toivoa ystävällisempää ja yksilöllisempää kohtelua.

“Sataseitsemänkymmentäviisisenttisenä, siroluisena, pitkäsäärisenä, kastanjanpunaisine hiuksineen ja pähkinänruskeine mantelisilmineen, häikäisevä hymy ja laatuunkäypää venäjän kieltä noilla ihanan muotoisilla huulillaan, paperinkevyttä hienoa mokkanahkaa ja siihen sointuvaa silkkiä yllään ja hypnoottisia meille tuntemattomia parfyymeja henkivänä näky oli ilman muuta aistikkain naisihminen joka koskaan oli pökerryttävällä jalallaan astunut keskuuteemme. Hän oli sitä lajia joka pitää ukkomiesten unet märkinä. Sitä paitsi hän oli venetsiatar.”

Venetsialaiset naiset ovat tyylikkäitä, oman arvonsa tuntevia ja kauniita. Vanhemmatkin leidit ovat kauniisti ja tyylikkäästi pukeutuneita istuessaan kahviloissa San Marcon torilla. Toisin kuin voisi kuvitella, venetsialaisetkin istuskelevat kalliissa pääpiazzan kahviloissa. Ja kiroavat hintoja kuten turistit ikään. Toisaalta täällä on ajateltava, että kahvin saa kotona kyllä halvemmalla, mutta ei näin ainutlaatuisella näkymällä. Kaikki on Venetsiassa arvokkaampaa kuin muualla Italiassa.

“Tämä kaupunki on niin narsistinen, että se muuttaa ajatukset yhdeksi yhteensulautumaksi, tyhjentää ne pohjia myöten. Koska hotelleilla ja pensioneilla on sama vaikutus kukkaroon, ne vaikuttavat kaupungin hengenheimolaisilta. Kahden viikon oleskelun jälkeen – jopa hiljaisen kauden taksoilla – on sekä pennitön että minätön kuin buddhalainen munkki.”

Silti jo Brodskynkin mielestä Venetsiaan kannatti aina palata. Mikä kaupungissa on niin puoleensa vetävää, että on valmis maksamaan huikeita hintoja katosta pään päälle?

“Tausta oli kirkkojen kupolien ja katonharjojen tummaa, yhtenäistä siluettia, ja veden mustan mutkan yli kaartui silta jonka kummankin pään äärettömyys katkaisi.”

“Tällaisina päivinä kaupunki tosiaan saa posliinimaisen olemuksen kaikkine sinkittyine kupoleineen, jotka muistuttavat teepannuja tai alassuin käännettyjä kuppeja, sekä ääriviivoiltaan viistoine kellotorneineen, jotka kilisevät kuin hylätyt lusikat ja sulautuvat taivaaseen.”

Venetsia on kaunis. Sana on riittämätön kuvaamaan sitä joka puolella olevaa historian ja monumentaalisten rakennusten määrää, joka antaa uuden määrityksen hengen salpaamiselle. Parhaimmillaan kaupunki on kuitenkin kylmänä kuulaana talvipäivänä auringon hiljalleen laskiessa ja kaupungin valmistautuessa illalliseen.

“Auringonlaskun aikaan kaikki kaupungit näyttävät ihmeen ihanilta, mutta jotkut näyttävät ihanammilta kuin muut. Reliefit muuttuvat sulokkaammiksi, pylväät pyöreämmiksi, kapiteelit kiehkuraisemmiksi, karniisit tomerammiksi, torninhuiput tuimemmiksi, syvennykset syvemmiksi, opetuslapset poimukkaammiksi, enkelit leijuviksi.”

Kaupungilla on kuitenkin suuri ongelma. Se vajoaa. Vääjäämättä se vajoaa jatkuvasti ja jopa Euroopan laajuisista ponnistuksista piittaamatta meri on päättänyt tehdä siitä Atlantiksen. Turistille on melkoinen kokemus olla paikalla kun tulvii.

“Talvi-iltoina jääräpäisen itätuulen velloma meri täyttää jokaisen kanavan piripintaan kuin kylpyammeen ja silloin tällöin ne valuvat yli. Kaupunki seisoo nilkkojaan myöten vedessä ja “eläinten tavoin seiniin kytketyt” laivat tanssahtelevat, Cassiodorusta siteeratakseni. Pyhiinvaeltajan vettä hörpännyt kenkä kuivuu hotellihuoneen lämpöpatterin päällä, paikkakuntalaiset sukeltavat komeroihinsa penkoakseen esiin kumisaappaat. “Acqua alta”, sanoo ääni radiossa, ja ihmisliikenne laantuu.”

Venetsia on muutakin kuin monumentteja, vettä ja kauneutta. Se on materialismia ja narsismia. Venetsia on pienuudestaan huolimatta täynnä muotivaate ja –kenkäkauppoja. Kalliita boutiqueita ja merkkimyymälöitä. Venetsiassa oman matkassa rähjääntyneet vaatteet tuntuvat täysin sopimattomilta. Mieluummin pukeutuisi enemmän flamboyant-tyylisesti kuin arkisen tylsästi. Siispä ensimmäiseksi on suunnattava kauppakujille.

“Venetsiassa kaksijalkaiset riehaantuvat ostelemaan ja pukeutumaan parhaisiinsa syistä, jotka eivät ole suoranaisia käytännön syitä: he tekevät niin koska kaupunki ikäänkuin haastaa heidät siihen. Kyse on yksinkertaisesti siitä että tämä kaupunki antaa kaksijalkaisille idean sellaisesta visuaalisesta ylivertaisuudesta, jota ei tavata heidän luontaisissa luolissaan, heidän totunnaisissa ympäristöissään. Siksi täällä liehuvat turkikset, samoin  mokkanahka, silkki, pellava, villa ja kaikki muutkin kangaslajit.”

Venetsia on oikeastaan kaupunki, jossa arkisuus pitäisi kokonaan kieltää. Kaupungilla kävellessä voi aistia historian kopinan hämärillä kujilla. Kaupungista ei saa mitään otetta kujien kiemurrellessa järjettömällä tavalla ja päättyessä yht’äkkiä. Suuntavaisto on täällä tarpeen, jos ylipäänsä on niin tiukkapipoinen, että yrittää vain päästä paikasta toiseen. Järkevämpää ja romanttisempaa on antaa kujien viedä.

 “Minne sitten aiommekin kulkumme suunnata lähtiessämme täällä liikkeelle, eksyminen on väistämätöntä näissä pitkien kujien ja solien kiemuroissa jotka viekoittelevat katsomaan mihin ne vievät, seuraamaan niitä aina pakenevaan loppuun saakka, joka tavallisesti on vesi, niin ettei niitä kutsua edes umpikujiksi.”

Kaupungin rumuudessa ja pimeydessä on kauneutta enemmän kuin auringonpaisteisessa lämpimässä kesässä. Räntäsateen viuhuessa ympärillä voi onnistua kurkistamaan aitoon Venetsiaan. Sen hienous tulee juuri sietämättömyydestä. Kylmyys ja kosteus on sietämätöntä, kauneus ja arkkitehtuuri ovat mielelle lähes sietämättömiä kokemuksia.

 “Kyyneleen voi tässä kaupungissa vuodattaa lukuisissa tilanteissa. Jos oletetaan että kauneus on valon jakautumista verkkokalvoa miellyttävällä tavalla, kyynel on verkkokalvon, samoin kuin kyyneleenkin, tunnustus ettei se pysty pidättelemään kauneutta.”

Jos on kerran tehnyt Brodskyn neuvon mukaan ja mennyt Venetsiaan “väärään vuodenaikaan”, ei toiste mene muulloin. Oikea vuodenaika oikean Venetsian kokemiseen on talvi. Mitä kylmempi, kosteampi, pimeämpi ja hämyisempi, sitä parempi. Ja sinne menee aina uudelleen.

“Arvelen kuitenkin, että uskollisuudesta voidaan perustellusti puhua, kun joku palaa rakastamaansa paikkaan vuodesta toiseen väärään vuodenaikaan, vailla takeita vastarakkaudesta”