Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän
”Toinen soitto: puen roolivaatteet
ja laulan ne vaikeimmat kohdat,
en äänen takia vaan pään.
Osaan. Kykenen. Tänäänkin.
Kolmas soitto: pikapuhelu kotiin,
’Olet maailman paras.’
Musiikinjärjestäjä kuuluttaa alkuasemiin.
Vaikka koko päivä on ollut yhtä alkuasemaa.”
Kun Helena Juntusen ja Petri Tammisen kirja ilmestyi noin vuosi sitten siitä ilmestyi monta lehtijuttua. Näiden juttujen perusteella ajattelin, että aha, taas yksi kirja alkoholismista. Vaikka toisena kirjoittajana oli yksi lempikirjailijoistani, Petri Tamminen, jäi kirja hankkimatta ja lukematta. Harmi. Sillä kun nyt tänä syksynä törmäsin kirjaan, hankin ja luin sen, huomasin, ettei tämä ole kirja alkoholismista vaikka siitäkin siinä on. Tämä on kirja kiinnostavasta ihmisestä, joka uskaltaa avata itseään. Ei vain alkoholin juomisesta, se on kirjassa pieni välikohtaus, vaan epävarmuudesta, osaamisesta, epäonnistumisesta, pettymyksestä: siitä kuinka on liikaa tai liian vähän, ei koskaan sopivasti. Kirjan nimi ei (minun mielestäni ainakaan) liity alkoholiin kuten luulin, vaan tämän ihmisen tapaan olla olemassa: täysillä jossain ja silloin tietysti (itsensä mielestä ainakin) aina liian vähän jossain.
”Liikaa, liian vähän.
Siinä välissäkin olisi varmasti elämää,
mutta minua siellä ei ole.”
Tämä on kiehtova kirja myös ihmiselle, jolle musiikki ei ole niin tärkeä asia. Se avaa uusia näkökulmia siihenkin, mutta tämä on kirja ihmisestä, joka on intohimoinen suhteessa siihen mitä tekee. Siihen voi samaistua teki itse sitten työkseen mitä tahansa. Tämä on kirja tunteista, joita niitäkin tuntuu aina olevan liikaa tai liian vähän, ei koskaan sopivasti.
”Jokainen ääni on kaivettava lapiolla esiin
ja harjattava hopeaksi.
Alkuvoimainen, arviossa sanotaan.
Oma arvioni: Loppuvoimainen.”
”Ulkomailla Sibeliuksen laulumusiikki ei ole tuttua.
Kävelen lavalle askelissani se tieto,
että yleisö ei tiedä, mikä siihen iskee.
Kun laulut on laulettu, näen hämmästyksen kasvoilta:
kuinka voi olla jotakin näin absoluuttisen hyvää,
josta en tiennyt?”
Kirjan kieli on todella nautittavaa, tapa kertoa yhtä aikaa hauska ja vakava. Kertoja on tosissaan, mutta ei tosikko. Rehellinen, avoin, hieno.
Budapest
”Minut ohjeistetaan kumartamaan pääministeri Orbánille.
Mietin mitä kaikkea kumarruksella voisi ilmaista.
Päätän ilmaista halveksuntani
käyttäytymällä mahdollisimman kauniisti.
Suoritan koristeellisen niiauskumarruksen
ja mutisen lattiaan että haista vittu.”
