Georges Perec: Elämä käyttöohje (suom. Ville Keynäs)
Tämä on kirja, jonka luettuaan ei oikein tiedä mitä siitä sanoisi. Kirjaa on analysoity niin paljon ja useasta näkökulmasta, että on mahdoton ajatus, että keksisi siitä mitään sellaista, mitä ei ole jo moneen kertaan sanottu. Kirja on myös vaativa enkä lukijana voi väittää ymmärtäneeni niitä kaikkia matemaattisia tai kielellisiä nokkeluuksia ja pelejä, mitä kirjaan sisältyi. Eikä kirja edes ollut sellainen kuin oli etukäteen ajatellut. Tämän kirjan esittely on vaikeaa, kyse on niin vahvasti tyylistä. Itse ajattelin, perustuen erilaisiin arvioihin kirjasta, että kirjassa luodaan jonkinlainen kokonainen kuva yhden kerrostalon asukkaista. Sen sijaan se pikemminkin kertoo pirstaleisia toisiinsa liittymättömiä tarinoita kummallisista ja pakkomielteisistä ihmisistä, jotka vain sattuvat asumaan samassa kerrostalossa. Toisaalta sellaisiahan kerrostalot ovat. Ihmiset osuvat vahingossa yhteen. Joskus aika intiimistikin; naapurin äänet kuuluvat halusi tai ei.
Elämä käyttöohje on hieno, hauska ja traaginen, mielikuvituksellinen ja ihmisen monia puolia valottava tarinakokoelma.
Sanotaan, että Italo Calvino on pitänyt kirjasta ja voin hyvin uskoa sen. Mielikuvituksellisesti kerrottu tarina ihmisistä, jotka päälle päin näyttävät ihan tavallisilta ja vähän tylsiltä. Jokaisella on kuitenkin (niin kuin meillä usein on) jokin omituisuus, jokin menneisyyden outo tapahtuma tai jokin omituinen pakkomielle, jota kautta ihminen saa persoonallisuutensa. Se voi liittyä keräilyyn tai erään keskushenkilön, oman suosikkini Bartleboothin palapelifiksaatioon.
Luettuani tämän olen kirjoittanut siitä näin:
Kun aloitin kirjan lukemisen, kuvittelin, että voin jotenkin pitää tarinoita kasassa, muistaa kuka oli kuka ja kuinka nämä liittyivät toisiinsa. Aika pian lopetin kuitenkin sen yrittämisenkin. Ei sillä onneksi tuntunut olevan väliä. Tarinasta toiseen liikuttiin ilman sen kummempia yhtäläisyyksiä, ellei sellaiseksi lasketa yhteistä porttikäytävää. Lukeminen sujui aika nopeasti, tarinat olivat riittävän erilaisia, etteivät ne ainakaan alkuunsa alkaneet toistaa itseään. Yksi kiinnostava huomio oli kirjan alkuvaiheessa jo se fiksaatio mikä kertojalla itsellään selvästi oli ihmisten seinillä oleviin maalauksiin ja niiden yksityiskohtaiseen kuvaamiseen. Perec tuntuikin etsivän koko kirjan aikana erilaisia ulkopuolisen ihmisen näkökulmia ihmisten elämään; luettelonomainen kuvaus siitä mitä kaikkea vinttikomerossa tai kellarikomerossa on, yksityiskohtainen huonekalujen kuvaaminen, minkälaisia tauluja seinillä riippuu, mitä kaikkea on löytynyt porraskäytävästä vuosien varrella jne.
Ainoa henkilö, johon itse kykenin kirjan lukemisen aikana luomaan pysyvämmän suhteen, jos näin voi sanoa kirjojen henkilöistä, oli Bartlebooth. Ihminen, joka ensin 10 vuotta opetteli maalaamaan akvarelleja, sitten matkusti eri paikkoihin maailmassa 20 vuoden ajan maalaten 500 maisemamaalausta, jotka lähetettiin Gaspard Wincklerille, joka leikkasi ne 750 palan palapeleiksi, jonka jälkeen Bartlebooth kokosi ne yksitellen. Tämän jälkeen ne jälleen liimattiin yhtenäiseksi kuvaksi, palautettiin maalauspaikkaan ja hävitettiin siten, että jäljelle jäi pelkkä paperi. Sivun 396 tienoilla itselleni tuli himo palapeliin, joka keskeytti lupaavasti alkaneen lukuprojektin pitkäksi aikaa. Olen kuitenkin varma, että palapelin tekeminen kesken lukemisen ei ollut kirjalle haitaksi vaan hyödyksi. Jollain tavalla tuo palapelin tekeminen ja sen jälkien hävittäminen toimi kirjassa – minusta – perusajatuksena siitä kuinka kaikki loppujen lopuksi kuitenkin häviää. Sitä yrittää rakentaa elämänsä 750 palaa järjestykseen ja lopputuloksena on kuitenkin kaiken häviäminen. Toisaalta kirjan perusajatus tuntui olevan, että elämä on erilaisia tapahtumia ja pakkomielteitä ja omituisuuksia sekavassa tilassa ja muuta ei ole. Yksi kerrostalollinen (joskin luulen, ettei näin värikästä sakkia löydy kovin monesta kerrostalosta) periaatteessa riittää hyvin sen kertomiseen.
Ja sitten loppuun. Mitä se kertoo, että Bartlebooth kuolee kesken 439 palapeliään niin, että palapelistä puuttuu vain yksi pala, että aukon muoto on X mutta viimeisen palan muoto on W? Ehkä ei mitään? Ehkä se oli Gaspard Wincklerin pila? Ehkä sitä, että vaikka kuinka yrittäisi järjestää elämänsä johonkin muottiin, se ei onnistu? Ehkä sitä, että pitää antaa mahdollisuus johonkin ennalta-arvaamattomaan? Voiko se olla sattumaa, että Perec on kirjoittanut myös kirjan W eli lapsuusmuisto, missä hän kuvaa W-saarella sijaitsevaa yhteiskuntaa, jossa ihmisten tarkoitus oli voittaa urheilukilpailuja, jossa ihmisiä kilpailutettiin keskenään, jossa ihmiset joutuivat alistumaan pikkuvirkamiesten käskyihin ja mielenoikkuihin. Alussa yhteiskunta kuvataan urheiluhulluna ja vähän tärähtäneenä, mutta vielä pinnalta ihan kohtuullisena yhteiskuntana. Loppua kohti tämä tarina tiivistyy:
“Heidät on nähtävä, nämä Atleetit raidallisissa puvuissaan, jotka tuovat mieleen pilakuvat, heittäytymässä groteskiin pikajuoksuun. On nähtävä kuulantyöntäjät, joiden kuulat ovat tykinkuulia, nilkoistaan kahlehditut hyppääjät ja pituushyppääjät, jotka putoavat raskaasti likaojaan.”
Voiko se olla sattumaa? Tuskin. Mutta mitä hemmettiä Perec yrittää sanoa?
Tätä ehkä mietin edelleen: mitä hemmettiä Perec yrittää sanoa? Ehkä vain sitä, että elämä on outo juttu.
Perecin huikeasta kirjasta Häviäminen (suom. Ville Keynäs, suomennos myös huikea!) arvio täällä.
